Part 10

"Mitä te tiedätte minusta ja minun palkkani kohtalosta, neiti hyvä? Mutta jos tahdotte tehdä minulle palveluksen, johon muuten en paljoakaan usko, niin pyytäkää isäänne hankkimaan minulle parempi ase tuon tylsän, kolhitun lihakirveen sijaan, jolla minun, pitää yrittää puita halkoa -- sama jos kuivaakalaa pölkkyyn peittoaisi."

Saara pysähtyi hiukan punoittavana häntä katsomaan, kun hän tuon sanottuaan otti lakkinsa ja lähti.

Hävyttömyyden huippu! mietti Rejer. Mitä minun palkkani häntä liikuttaa?

... Onpa se itserakas... kamalasti itserakas!... Hänen pitäisi joutua Barcelonaan näkemään sikäläistä naisväkeä -- luulenpa, että hiukan painaisi päätänsä, kun näkisi, millaisia silmiä siellä rävähtelee auki. Vaikka -- en minä usko, että hän niistäkään välittäisi! -- Ja taitaisipa hän näyttää aika sievältä siellä etelässä kailavine keltaisine hiuksineen ja uhkeine vartaloineen -- kuin mikäkin kokkakoriste.

Seuraavana päivänä oli kirves teräväksi hiottuna pölkyllä.

Rejer katseli sitä ja ihmetteli aika lailla, miten hän oli sen saanut aikaan; mutta sitäkin enemmän hän kummasteli _miksi_ hän oli sen tehnyt... Ehkäpä siksi, että tahtoi hyvitellä häntä, mutta kukaties myöskin sen vuoksi, ettei aikonut sietää mitään heidän oloihinsa koskevia moitteita hänen puoleltaan.

Rejer iski kirveen pölkkyyn ja lähti aamiaiselle. Saara oli espanjalaismainen eikä Rejerin kireys ollut entisestään muuttunut. Saara tuskin näki häntä ja näytti viisi välittävän, tuliko hän vai meni.

Mutta Rejerillä olikin nyt muuta miettimistä. Perämies Lindiltä ei kuulunut kirjettä ja työ Alertilla vei toisen iltapäivän toisensa jälkeen. Jos olikin laita niin, että hän voi korvata vahingon lukemalla öisin ja siten tehdä kolmesta viikosta kuusi, niin joka tapauksessa hän tällä hetkellä oli hävyttömän pahassa pulassa. Rasittava iltapäivätyö tärveli yöt häneltä. Oli mahdoton saada silmiä pysymään auki sen jälkeen.

Kokonainen viikko vielä kului. Mutta sitten tulikin itse perämies. Hänet oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, jotka laivanvarustaja Singdalsen järjesti kotonaoleville perämiehille ja kapteeneille.

Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenin majataloon. Avoimesta matkalaukusta nostettua vaatetavaraa, tärkättyjä liinavaatteita, valkoisia liivejä ja nahkahansikkaita, uusia ja käytettyjä, oli siroteltu pitkin tuoleja. Parranajopeilin hän oli asettanut pesukaapin päälle ja molemmin puolin talikynttilän:

-- "Juhlittu vähän hirveästi Sande-vuonolla... Minä arvelin, ettet sinä nyt viikossa tai parissa kerkiä kuolemaan, Juhl, ennenkuin minä ehtisin tulla juttelemaan kapteenille, että hän antaa sinulle etumaksua. Et suinkaan sinä missään tapauksessa ole tuuditellut sieluasi siihen horrokseen, että minulta rahoja löytyisi?" kääntyi hän leikkisästi kysymään peilinsä äärestä. "Mehän sovimme, että se saa jäädä maksettavaksi siksi kun taas lähdemme yhdessä merille."

"Ei", nauroi Rejer -- "en minä ole aikonut teitä kiristää, perämies! -- näittehän sen kirjeestä."

"Kyllä, kyllä!" -- hän ryhtyi jälleen partaansa ajelemaan -- "Kyllä minä puhun kapteenille sekä sinun että itseni puolesta -- sillä tällainen maissa vietetty talvi tekee ihmisestä suorastaan vaivaishoitolaisen... Minä vihjaisen hänelle siitä illalla, kun hilaudumme sisään punssipöydän ääreen."

Hän veti jalkoihinsa lakkakengät ja tömisti niitä lattiaan.

"Kas noin!" -- hän suoristihe -- "nyt minä luullakseni olen lähtövalmis."

Ja hieno hän olikin kiireestä kantapäähän, ei sitä sopinut kieltää.

Rejeriä tuo rohkea, reipas merimieshahmo aina viehätti; se oli kerta kaikkiaan vanginnut hänen kauneudentunteensa.

Kun he erosivat kadulla, sanoi Lind: "Sen verran minä ymmärrän säänmerkkejä, ettei Singdalsenista kukaan pääse ennen aamun valkenemista, ja sen vuoksi ei sinun liene syytä käydä minulta tiedustamassa raha-asiain tilaa ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä siinä kello neljän viiden tienoissa."

Rejer kääntyi oikealle. Nyt täytyi oikein toden teolla ryhtyä tutkintolukuihin, ja viimeiset hetket tässä olivatkin käsissä!

Hän käytti taulukoita, laski ja luki täydellä höyryllä kauas yön selkään. Nämä asiat hänen olisi pitänyt oppia jo kuukausi sitten, ja nyt hän oli kiipeleissä; monessa kohden nousi kerrassaan tie pystyyn, niin että täytyi alkaa ihan alusta Hän asetti herättäjäkellon soimaan ja nukkui pari tuntia käsivarttensa varassa pöydän ääressä ja aloitti sitten uudelleen.

Ei, jos tässä ehtiä aikoi, niin myöhään sai antaa mennä. Tuosta ja tuosta ja tuosta asiasta täytyi kysyä tovereilta, jotka olivat ne kohdat lukeneet. Tärkeintä oli ajan hankkiminen. Tykkimiehen halkovajasta hän ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan, sai olla viimeinen kerta tänään, niin että saisi aivan vapaasti lukea. Kaksitoista tuntia päivällä -- ja yö, jolloin hän nukkui vain neljä tuntia, siitä tuli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen tunnin vuorokausi.

Sinä aamuna hän meni lyhtyineen sangen varhain halkovajaan saadakseen viimeisetkin tieltään ja päästäkseen valmiiksi ennen päivänkoittoa.

Hän oli jo ehtinyt työn synnyttämään miellyttävään lämmön tunteeseen, kun talon nurkan takaa kuului keskustelua, joka pysäytti hänen kirveensä heilunnan. "... Vai ei teillä ole ollut koskaan niin hauskaa kuin tänä iltana? -- Sen te olette sanonut monta kertaa, perämies Lind!" -- kuului iloinen naisääni virkkavan.

"Eihän sitä koskaan tiedä, mitä paikkakunnilla itää sillaikaa kun on matkoilla! Te juoksentelitte pikkutyttönä siihen aikaan kun minä pääsin ripille. Menköön mäsäksi prammitankoni, jos koskaan olen kenenkään kanssa niin tanssinut!... Minun alamainen mielipiteeni on, jos saan sen suoraan julkilausua, että te sujahtelitte kuin vikkelä pursi pelkkäin puulotjien välitse, luovien komeasti niiden ohi... tieltä pois vain, tässä tulee yksi aivan erikseen!"

"Mitä suuhun ja sääriin tulee, ei kukaan vedä vertoja meriväelle. Tanssia ja jutella ne kyllä osaavat puolestaan, mutta muuten"... "Löysitkö sinä oven avaimen, isä?" keskeytti hän. He olivat seisahtuneet, eteisen ovelle.

"Kyllä, kyllä! -- Kiitos, ystäväiseni, kun autoit vanhan jalattoman miehen portaille... Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"

Eteisen ovea paukautettiin pari kertaa kiinni, ennenkuin tykkimies sai sen lukkoon.

Rejer tuli nopeasti halkovajan oviaukkoon; hänen kasvoissaan oli terävä ilme. Hän seisoi kauan katsellen hämärään, missä perämies Lind poistui pitkin katua, mustakiharainen pää kenossa. Vaarallisen kaunis hän oli seisoessaan tuossa Saara Rördamin kanssa juttelemassa vikkelistä pursista, ja mitä kaikkia makeuksiaan lieneekään hänelle ladellut.

Rejer ei halunnut syödä aamiaistaan tuolla sisällä tänään; neiti käyskeli siellä tietenkin unisena huviteltuaan koko yön ja ajatteli omiansa.

Hän heitti kirveen halkokasaan ja kiiruhti kotiin saamaan kahvia Wallalta, ennenkuin tämä ehti lähteä ulos.

"Teillekö kahvia, Juhl? -- Tietysti, vieläpä sekä oikeaa että väkevää -- nuorukaiselle, jota kaupungissa pitävät arvossa sekä ylhäiset että alhaiset! Vaikka menettäisin ansioni Laitoksessa ja Kokelaskoululla, -- siellä näet on aamuhetki kullankallis vanhalle eukolle, joka pitää huolta omistaan... Te saatte pannuunne kaksi teelusikallista Eberhardin parasta; sitä ei teille tarjota tykkimiehen luona!"

Hän jutteli juttelemistaan; mutta Rejer ei ollut kuuntelutuulella, vaan iloitsi nähdessään eukon vanhaan, ruskeaan viittaan verhotun selän katoavan näköpiiristään.

Kamala juttukone! Nyt hän purki minulle niin paljon asioita, etten mitenkään voi ruveta lukemaan, ennenkuin olen ravistanut ne mielestäni.

Iltapäivällä hän meni tapaamaan perämies Lindiä, joka hypähti vuoteesta paitahihasillaan:

"Nukkunut yli puolenpäivän; mutta ennakkomaksu on järjestetty. Saat hakea kaksikymmentä taalana milloin hyväksi näet... Ooh-hoi!" -- hän ojenteli hoikkaa vartaloaan -- "kuinka tuli tanssituksi yöllä!... Illalla pitää taas lähteä ulos seurassa. Mutta usko pois, minä tapasin sievän tytön! Me tanssimme, tanssimme niinkin -- ja sattuipa parahiksi, että se olikin hyviä tuttaviani niiltä ajoilta kun täällä poikasena oljentelin."

"Enhän minä ole nähnyt sellaista paikkaa, missä teillä ei olisi sukulaisia ja tuttavia, perämies!" paukautti Rejer -- "mutta Saara Rördam..."

"Mitä? Joko olet kuullut minun tanssineen neiti Rördamin kanssa?"

"Tämä on juorujenpesä -- kamala juorujenpesä" puolustelitte Rejer laimeasti.

"Se on muhkea tyttö -- täytynee käydä vanhaa Haupitsia tervehtimässä."

-- Nuo sanat palautuivat Rejerin mieleen yöllä hänen lukiessaan; ne askarruttivat hänen ajatustaan yhä.

-- Seuraavana päivänä hän nosti rahat ja kävi perämiehen luona siitä ilmoittamassa ja -- kuulemassa, oliko hän käynyt tykkimiehen luona. Hän ei voinut olla perämiestä kadulla vakoilematta.

Wallan sanarunsaus oli yhtä suuri kuin hänen ilonsakin, kun Rejer havaittiin täsmälliseksi maksajaksi; -- "hän oli aina ajatellut ja tiennyt, että Rejer maksaisi hänelle sekä lainaamansa että muun velkansa. Oli oikein Jumalalle otollista auttaa tuollaista kunnon nuorukaista -- kyllä hän levittää tietoa hänen luonnonlaadustaan kaikin tavoin..."

Hän suoritti vielä erään välttämättömän pikku lainan jollekin toverilleen ja ryhtyi sitten lukemaan, ensi kerran sen rauhallisen tietoisuuden vallassa, että taskussa oli tarvittava liikepääoma, mutta samalla tuntien, että nyt oli kysymyksessä äärimmäinen voimainponnistus.

Hän luki, juoksi pitkin katua jonkun toverin luo ottamaan selkoa, milloin sattui vaikeuksia, ja sitten jälleen nuolena kotiin. Nyt hän oikeastaan vasta huomasi, miten kauhistuttavasti hän oli jäänyt jälkeen. Pahinta oli tietenkin taas alkaminen, ennenkuin pääsi uuteen vauhtiin. Hän laski päiviä.

Eräänä iltapäivänä, kun hän tuli kirjoineen neuvonkysyntäretkeltä, tapasi hän Jens Nordbergin -- saman, joka oli hänelle nysän lahjoittanut -- istumassa laivakirstun kannella.

Hän oli toveripiirin suosikki, pieni, pyöreä, reipas nuorukainen maidon- ja verenvärit kasvoillaan, silmät siniset, aina iloinen, aina neuvokas, milloin oli kysymyksessä varain kokoon haaliminen pieniä kemuja varten. Mutta tänään hän ei näyttänyt yhtään iloiselta. Hän istui sormiaan napsutellen ja tuijotteli lattiaan. Hän oli tullut "saamaan neuvoa Rejerilta" ja istui jälleen hiljaa ja puhumatonna.

"Minulla ei ole killinkiäkään!" -- kirposi hänestä vihdoin. "En saa killinkiäkään -- keneltäkään -- ja minä -- minä en saa perämiestutkintoa suoritetuksi!" Lopetettuaan lauseensa hän katsahti alistuneesti, aivan kuin olisi jo luopunut koko yrityksestä. Silmät punottivat; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. "Mitäpä minusta, mutta vanhukset kotona Nordbergissa ne joutuvat ihan epätoivoon, näetkö. Minä lupasin heille jo viime vuonna suorittavani tutkinnon."

Rejeriä kuumensi; hän oli kyllä velassa toverilleen, mutta vasta keväisestä palkasta.

Hän käveli hetkisen edestakaisin:

"Niin, niin, niin... minkäs sille mahtaa?" -- hänessä alkoi kiehua. Tuossa tuo otus istui kirstun kannella! -- "Muistaakseni juuri sinä sanoit minulle, että rahoja oli saatavissa ylt'ympäri mistä taskuista tahansa."

"Siitähän se näytti siihen aikaan; ja minä olen kyllä lainaillut niin kauan kuin voin."

Tuo oli moite, ja Rejerissä syntyi äkillinen halu heittää häntä kalloon hienolla nysällä.

"Anton Holm arveli sinun ehkä keksivän jotakin keinoa, kun olit saanut rahoja maanantaina. Mutta missä mitään ei ole, siinä ei keisarin oikeuskaan auta, se on selvä!" virkkoi hän murheellisesti ja alkoi lähteä. "Minun perämiestutkintoni on mennyttä. Mutta jos voisin nyt myydä itseni sadasta taalarista niiden seitsemän sijaan, niin..."

"Tuossa on sinun seitsemän taalariasi, Nordberg!... Mutta sitten sinun pitää tehdä minulle pieni palvelus: ota takaisin tämä nysäsi, muuten minä paiskaan sen ikkunasta kadulle!"

"Mitä? -- Paiskaa se, minne tahdot minun puolestani!" sanoi Jens Nordberg äkkiä virkistyen, kun sai rahat kouraansa; "onhan sitä väkeä, joka kiittää sillä tavalla avunannosta. En minä tiennyt sinua sellaiseksi! -- No, hyvästi."

* * * * *

Tutkinto oli käsissä. Rejer oli viime aikoina tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja lukenut villisti ja antoi nyt asiain mennä menojaan. Uhkasihan tässä tosin epäonnistumisen vaara monessakin kysymyksessä, mutta hän luotti onneen, opettajan suomaan luottoon ja omaan kylmäverisyyteensä.

Pahaksi onneksi alkoi tutkija kuulustella häneltä joulun jälkeen luettuja asioita ja kun hän heti keksi ison aukon hänen tietoarkussaan, pisteli hän -- niin varmasti kuin olisi arvannut asian laidan -- tuntosarvensa toiseen tyhjään kohtaan toisensa jälkeen; ei kertaakaan muualle kuin aukkokohtiin!

Toverit eivät voineet nähdä, että se koski häneen, kun hän lähti kokeista.

Mutta illalla, kun Rejer istui yksinään nojaten kyynäspäitään haljenneeseen pöydänkanteen ja tuijotellen edessään olevaa kirjakasaa ja laskutaulua, ilmaisivat hänen kasvonsa toisia tunteita. Hän tuijotti jäykästi, liikkumattomasti eteensä. Kynttiläpahasen rauhaton valo heijastui palomuuriin, jossa näkyi tukittu uuninputken pää...

Hän oli itse asiassa ponnistellut yli-inhimillisesti -- kuin hevonen! -- tuota tutkintoa varten -- ahertanut tässä hökkelissä enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.

Hän oli uskonut tavattoman paljon tämän yhden kortin varaan -- oli toivonut tästä lähtien pääsevänsä uuteen vauhtiin ja eteenpäin maailmassa -- oikein aika hyppäyksen eteenpäin!... Hänen kasvojensa lihakset värähtelivät; hän tunsi leikkaavaa epätoivoa.

... Ei hän olisi elänyt niin rennosti kaikkia näitä vuosia, jos ei olisi luottanut siihen, että heti kotiin tultuaan saisi suoritetuksi tutkintonsa kuin tyhjää vain -- pääsisi yhdellä iskulla oikeaksi perämieheksi, joka luotettavan käytännöllisen merimieskokemuksensa avulla piankin saisi nostetuksi toisen jalkansa kapteeninarvoon johtaville portaille.

Hän oli luullut saavansa kirjottaa kotiin niin komeasti! --

"Oikeastaan", puhkesi hän huokailemaan, "on ihan samantekevää mitä tulee minunlaisestani, joka kuljen maailmassa yksinäni kuin silli, joka on harhaantunut kauas merelle!... Up and down... tai pohjaan! Ei sillä suurta väliä ole merellä!"... Hän painoi nyrkkinsä ohimoihin...

Saara Rördamille hän oli kerskaillut aivan riittämään asti, ja nyt olivat asiat tällä kannalla!... Ja kenen oli syy?

Hän näki edessään perämies Lindin sievät kasvot ja hänen tunteensa eivät olleet suloiset. "Syy? -- hah hah haa" -- hän nauroi ääneen -- "tietenkin oma syysi, senkin tyhmeliini, joka annat toveriesi ja ystäväisi nylkeä itseäsi, joka et edes huomaa, että he pistävät taskuunsa koko sinun perämiestutkintosi... hah hah haa, senkin nauta!"

"Juhl-kulta, mikä teitä vaivaa?" kysyi Walla pistäen päänsä sisään kauhistuksissaan tuosta oudosta naurusta.

"Ei mikään, matami Walla! Minä muistin vain jotain hupaista ja nyt minä lähden pitkänlaiselle kävelyretkelle..."

"Mitenkäs teidän on käynyt sitten, Juhl -- tänään tutkinnossa? Minun taitaa pitää sanoa perämieheksi...?"

Rejer oli jo ehtinyt ulos ovesta.

Hän kulki kauas pitkin tietä räntäisessä yössä eikä juuri huomannutkaan kahlaavansa lumessa polvia myöten. Pää tuntui selvenevän, ja hänen siinä kulkiessaan ilmaantuivat jälleen näkyviin Juhlin kasvot, niin teräväpiirteiset kuin suku konsanaan oli kyennyt tuottamaan.

"Joko tahdot ottaa tanssiin osaa", selvitteli hän välejään itsensä kanssa, "tai et! Ja jos tahdot, niin joka tapauksessa aion minä viedä toisia tanssiin sallimatta heidän käsitellä ja heiluttaa minua mielensä mukaan. Saavat kokea pajun vesaa, joka on pitkä.

"Älä hellitä tälläkään kertaa! Ensi syksynä tutkinto. Pidä huoli killingistä! Ja sitten saavat olla tyhjiä minun puolestani niin paljon kuin tahtovat. -- Rejer Jansen Juhl ei ole oleva tyhjä eikä tyhjennetty!... Ohhoh! -- luulenpa nyt tietäväni missä haikalat liikkuvat!"

-- Niinä viikkoina, jotka seurasivat perämiestutkinnon epäonnistumista, hän teki ankarasti työtä satamassa saadakseen kaikki velkansa maksuun. Hän tahtoi saada seikat selviksi, ennenkuin lähti.

Oli jälleen päivä, ja huomenna piti Alertin taas lähteä pitkälle matkallensa. Rördamissa hän ei ollut käynyt sen jälkeen kun lopetti puunhakkuun. Sen hän kyllä oli havainnut, että perämies Lind kävi siellä silloin tällöin; mutta mitä se hänelle kuului?...

Hän oli sentään vakavasti harkinnut, menisikö sinne sanomaan hyvästi ja kiittämään ennen lähtöänsä. Haupitsi oli ollut häntä kohtaan kunnon mies, ja saattoihan olla ihmeellistä nähdä, miten tytär nyt käyttäytyisi, kun hän oli epäonnistunut perämiestutkinnossa. Viisastuuhan sitä! -- Walla rukka käänsi vain vanhan ruskean viittansa sen mukaan, mistä sattui tuulemaan ja miten kaupungilla juteltiin. Hän oli käynyt kerrassaan vauhkoksi ja epäluuloiseksi viime aikoina -- mutisi maksusta paljon ennen oikeata aikaa, ehdottelipa ennakkomaksuakin. Se nyt oli hänen luontoansa, raukan! Keveistä höyhenistä parhaiten näkee, mihin suuntaan tuuli käy.

Rejer oli iloinen suoritettuaan hänelle vihdoin velkansa ja rauhotettuaan siten hänen mielensä.

Rördamiin hän meni aamupäivällä. Eräs pojista neuvoi hänet tykkimiehen luo, joka makasi sairaana.

"Maaliskuu! Maaliskuu, ystäväiseni!" puheli hän Rejerille vuoteesta, "silloinhan se leini iskee puujalkaan -- mielelläni minä sen ripustaisin ilmapuntariksi laivaan, jos vanha Conrad Rördam siten pääsisi voihkimasta. Oih, oih!" -- hän siirtyi vuoteessaan... "Se paleltui minulta silloin kun englantilainen sai meidät saaliikseen Skagerrakin jääkappaleiden seassa; mutta ei se sittenkään minua tyyten jättänyt. Niin, niin, se teki halvasta meripojasta Dannebrogin miehen!"

Rejerin piti nostaa hänet istualleen monen voihkinan kuuluessa.

"Perämiestutkinto meni aivan penkin alle tänä vuonna, ystäväiseni, vaikka sinun lahjojasi kiitettiin... Niin, niin, niin, -- me teemme haaksirikkoja kukin tahollamme...

"Ja nyt lähtee Alert taas matkalle! -- siisti, kelpo mies tuo perämies Lind!... Ei unohda vanhoja poikaiän ystäviä -- aikoi tulla sanomaan minulle hyvästi tänä iltana -- kuuntelee huvikseen vanhan Lollandin-miehen juttuja --

"Aika täpärällä, näen mä!" sanoi hän Rejerin yht'äkkiä noustessa. --"Niin, niin, niin... Hyvästi vain, ystäväiseni! Kesä saa kulua pitkälle, ennenkuin sinun pilkkomasi halot meiltä loppuvat."

Tuvassa Saara ilmeisesti hämmästyi hänen tuloansa.

Rejer varautui leveään, itsetietoiseen puoleensa. Neiti sai kaikessa espanjalaisuudessaan tosiaankin sietää häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi tuvassa viipyä; eihän hän sille mitään voinut, ettei ollut samanlainen kuin perämies Lind!

"En tahtonut lähteä sanomatta hyvästi isällenne", sanoi hän, "vanhus oli kunnon mies minua kohtaan talvella -- ja teille samaten, neiti! Alert on nyt jälleen lähdössä. Niinhän minä takerruin omiin kerskauksiin! -- mutta samapa tuo lienee sille, jolla on pelkkä oma itsensä hoidettavanaan, kuten te sanotte."

"Eipä niinkään, Rejer... Jansen... Juhl... on kai kohta entisellään!" hän katsoi hiukan leikillisesti Rejeriin -- "eihän hän ole menettänyt..."

-- "edes uhkeata nenäänsä, arvelette. Ei, siihen saatte iskeä monta kertaa, ennenkuin se litistyy. Se on saanut vain sen, mikä on sille terveellistä, ja parempi olisi, jos se olisi asioita jo ennen vainunnut."

Neiti katseli häntä hetkisen tutkivasti ja sanoi sitten, luoden katseensa lattiaan:

"Minä vain uskon, että teitä on joku tosiaankin vetänyt nenästä, kun tutkintonne noin kävi, en minä muuta ymmärrä."

Rejeriin vaikutti aivan kuin huomattava tapaus se seikka, että neiti tuossa kohdassa uskoi häneen.

Saaran siinä katsellessa lattiaan Rejer oli tuijottanut hänen koreaan tukkaansa, joka oli vaaleampi sisäosiltaan ja tummempi pinnaltaan. Siksi se kammattuna näytti keltaisen ja tumman juovikkaalta. Kasvoilla näkyi omituisen hyvä, melkeinpä ujo ilme.

"Oh, helppoahan on pirua syyttää -- kantakoon kukin selkä omansa!... Kiitos nyt vain kaikista kahvikupeista, jotka olen teiltä saanut; en tahtoisi niitä saamattomiksi, vaikka koko perämiestutkinto tulisi korvaukseksi!... Ja voikaapa hyvin, neiti Rördam!"

Hän uskalsi tarttua neitiä käteen, ja meni nopeasti menojaan.

Mutta katua kulkiessaan hän vielä näki vakavain silmäin katseen suuntautuvan itseensä niin ihmeen kauniisti, kuin olisi katselija halunnut antaa hänen mukaansa matkalle jonkin toivomuksen tai neuvon.

-- Alertin luona oli täysi kiire. Vesitynnörit makasivat kyljellään, ja perämies seisoi mälli suussa komentamassa miehiä voitelemaan ja irrottamaan sidenuoria ja selvittelemään taklausta, niin että voitaisiin nostaa ankkuri seuraavana aamuna.

"Muistahan tulla minua ruuhella hakemaan laiturista illalla kello yksitoista!" nyökkäsi hän lyhyesti nähdessään Rejerin.

Rejer ryhtyi työhön ja tempoi kuin karhu.

"Kyllä Haupitsi tietää, minkätähden kutsuu perämiehen vieraakseen!" mutisi hän harmistuneena, muistaen mitä vanhus oli kertonut tyttärelle antamistaan kehotuksista. Kun tekee ankarasti työtä, niin pääsee ajattelemasta... Älä hellitä!

X.

Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.

Aikaisin, ennenkuin jäänmurto varsinaisesti oli alkanut, lähti Alert Cardiffiin oikein ruman, myrskyisen pohjanmerisään vallitessa -- tiukka, pureva tuuli, luode mustana ja raekuuroja putoamassa loitompana.

Puosu kulkea kihnutteli luuvaloineen ja väitti ilmassa olevan lunta. Hänen ainaisena suunnitelmanaan oli perustaa maihin köydenpunoma-rata, mutta koskaan hän ei kyennyt vastustamaan, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:

"No, Jakobsen, nyt taas lähdettiin vesille."

"En minä! Tiedättehän, sen, perämies..."

"Juttuja, Jakobsen..."

-- "Tiedättehän sen köydenpunoma-radan..."

"Siinä pitää olla rahoja."

"Hm -- kylmä ilma niin vietävästi!... Luuvalo..."

"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen -- hikoiluhoitoa varten. Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."

"Miksei, perämies! Hm -- milloinkas me sitten -- tarkotan Alert..."

"Siinäpä sinä olet, senkin!..."

Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.

Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi lähtenyt merille ilman häntä.

-- Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten kirvesmies sanoi.

Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella -- hatunparras mesaanipuomin tasalla -- tai hoitipa hän peräsintä sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana, yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa: ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.

Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta. He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä yövuorolla.

Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella; hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.

Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli niin pitkään ja useasti taivaalle. -- Oivallinen mies! Merimies läpikotaisin -- ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa suoritetuiksi, mietti Rejer.

Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies tuli hänen viereensä.

"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taalariako minä sinulta lainasin?"

"Ettekö muista, kahdeksan..."