Part 2

-- Huomenna minäkin pääsen mukaan! Leikki ei enää Akillesta huvittanut äidin lähdettyä. Hänellä oli paha mieli. Hänellä oli ikävä. Hän katsoi enkeliin. Ja se katsoi häneen luottavasti.

Akilles kiipesi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsomaan. Tuolla etäällä jo äiti meni. Nyt se hävisi kokonaan näkyvistä.

-- Mutta huomenna minäkin pääsen mukaan!

Hän taas katsoi enkelityttöön. Mutta nyt siellä ulkona alkoi niin kovasti tuulla. Rikat ja roskat tuuli pani hyppimään vinhaa piiritanssia. Tempasi lankkuporttia lujasti ja sitte: läiskis! Taas uudelleen. Tuuli oikein repimällä repi paksua taivasta. Se ulvoi rakennuksen kattolaudoissa ja aina sekaan tärisytti huoneen ikkunain lasiruutuja. Kattopiippuja käytti tuuli huiluinaan. Niistä lähti yksiääninen: huuu -- iiii!

Se oli myöhäisen syksyn pyörremyrskyä.

Akilles silmäsi turvattomasti ympärilleen, sillä häntä pelotti.

-- Nyt se mörkö taas tulee! Mene pois ruma mörkö! Pakene pois ruma mörkö! Enkeli! Enkeli! huuteli Akilles, kun huoneen sopukkaan silmäsi.

Sieltä loukosta nousee pimeä aave, tassuttelee häntä kohti. Se on yön musta peikko, joka häntä vaanii. Enkelityttökin on sen vallassa.

-- Tulee! Tulee!

Nyt se kätensä kaulaan iskee ja silmät peittää. Ei näe mitään. Sen syli on musta...!

-- Enkeli! Enkeli! huutaa Akilles ja itkee. Hän heittäytyy vatsalleen vuoteelle itkemään.

Niin hän aina mörköä pakenee. Ja siihen hän nukkuu.

Se on illan pimeys, joka huoneeseen laskeutuu. Mutta valotta Akilles sen helmassa saa vaikeroida.

Näin hän on saanut alkaa monta, monta yötään. Näin yksinäisyydessä itkien ja valittaen, näin mörköä peläten ja vavisten... -- --

Mutta nukkuessaan näkee Akilles unta enkelitytöstä. Se on sittekin kuullut hänen rukouksensa ja pelastanut mörön kynsistä...

Enkelityttö tulee hänen luokseen kädet ojennettuina. Taluttaa hänet suureen loistavaan huoneeseen. Meri ympärillä auringossa hohtaa. Laineet lipittävät. Pienten aaltojen nystyrät kultaa juovat.

Veden takana sali avartuu. Se on taivas. Siellä he rupeavat leikkimään ja laulamaan. Enkelitytön timanttisilmät loistavat kuin syysillan tähdet. Ja on niin huikaisevan valoisaa koko ympäristössä.

Täällä Akilles itsekin muuttuu enkeliksi. Hän saa siivet lumivalkeat. Ja sekoittuu suureen parveen kirkkaita olennoita, joilla on hohtava asu- ja kasvoilla auringon väike.

Se oli ihana uni!

Kun Akilles heräsi, oli jo selvä aamu. Äiti tarjosi hänelle kahvia.

Ja enkelityttö taulusta taas hymyili hänelle.

Akilles kertoi äidille olleensa taivaassa. Äiti nauroi.

-- Taivaaseen pääsee, vaikka ei olekkaan kuollut, huomautti Akilles äidille.

-- Pääsee unessa käymään, vastasi äiti hymyten.

Akilleskin nauroi ja ihaili kaunista enkelityttöä taululla.

-- Joskus toistekin viepi se minut taivaaseen, puhui Akilles osottaen taululle enkelityttöä.

Näin paljon nautintoa Akilleelle -- köyhän lapselle -- tarjosi tuo herrasväen luotaan viskaama taulupaha.

III LUKU.

Tänä päivänä jo aamusta lähti Anna valmistamaan hautajaisia Bergiin. Nyt hän taas sinne menisi niin monen vuoden takaa. Bergin kivitalo oli keskellä kaupunkia. Se oli kaksikerroksinen, aivan koruton ulkopuolelta. Ainoastaan kulmassa oli toisen kerroksen; kohdalla parveke. Mutta siltäkin oli näköala ahdas. Ei merkkiäkään mistään erityisestä taideaistista siinä näkynyt. Se oli kauppasaksan koti eikä mitään muuta. Kaikessa näkyi taideälyn puute. Ja kuitenkin se oli yksi kaupungin kovin harvoista kivitaloista tämä miljoonamiehen älytön luomus.

Sunnuntai-asuun oli Anna Akilleen pukenut, kun vei hänet herrasväen pariin. Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle. Ja siinä Akilles istua kökötti äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Elämä siellä kulki tavallista arkipäiväistä menoaan. Kuoleman vaikutus ei ulottunut tänne kyökkiin asti. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin ja kyökin kynnykselle. Piiat, joita oli kolme kappaletta, nauroivat ja nauskivat.

Konsulinna tuli kyökkiin.

-- Ja Anni nyt jo täällä! huudahti konsulinna Annan nähdessään.

-- Hyvää huomenta, rouva konsulinna!

Anna niiasi ja myhäili. Konsulinna silitti Akilleen päätä ja pisti leivoksen pojan käteen.

Sitte vei konsulinna Annan ruokasaliin. Ja sinne Anna jäi.

Akilleesta ei enää kukaan välittänyt. Siinä kyökin sohvan kulmalla hän kökötti kuin joutilas vaatekasa kaikkien unohtamana. Mutta hän tyytyi asemaansa ja istui äänetönnä.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, niin ettei Akilles ollut sitä huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Akillesta kohti. Mutta sepä nosti Akilleen sydämen kurkkuun. Hän parkui, että seinät vastailivat.

Konsulinna ja Anna syöksyivät katsomaan. Ja he veivät Akilleenkin ruokasaliin.

Mutta siellä tapahtui Akilleelle yllätys.

Sillä hänen edessään tuossa ihka elävänä seisoi salin lattialla enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta.

Niin juuri enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta...!

Akilles ujoili ja arkaili. Hän supatti äidilleen:

-- Äiti! Se on enkeli meidän taulusta ... tuo tyttö!

Anna helähti nauramaan.

-- Ei rouva konsulinna arvaa!

-- Niin mitä? kysyi konsulinna.

-- Että pikku Ella on enkeli. Niin Akilles sanoo.

Anna selitti perinpohjin konsulinnalle Akilleen arvelun.

-- Niin hienosti ja kauniisti osaa poika ajatella! huudahti konsulinna.

Ja hymyili hyvin herttaisesti Akilleelle.

-- Niin hienosti...! Niin hienosti...!

Konsulinna edelleen huudahteli. Konsuli kuolinvuoteellaan oli myös puhunut pikku Ellasta hyvänä enkelinä. Sillä Ella oli ollut jäykän, ylpeän konsulin silmäterä, konsulin, joka oli juhlallinen kuin kuvapatsas ja niin ankara ... niin ankara.

Kummasti nyt Akilles lapsellisuudellaan kosketti konsulinnan hellään kohtaan. Hänellä melkein tulivat vedet silmiin. Mutta silti hänen täytyi Akilleelle hymyillä ... hänen, jonka aviopuoliso ruumiina maan päällä lepäsi...

Sillä konsulikin olisi hymyillyt tuolle lapselliselle illusionille. Hänestäkin se olisi ollut niin kaunista.

-- Ne lapset! Ne lapset!

Konsulinna kuletti enkelin Akilleen tykö. Mutta Akilles hämmästyksestä peräytyi.

-- Se on meidän pikku Ella, hyvä Akilles, lausui konsulinna.

-- Onko se sitte se, joka on meidän taulussa? kysyi Akilles rohkeasti.

-- Eikö liene, nauroi Anna.

-- Minä olen ollut sen kanssa taivaassa leikkimässä, jatkoi Akilles.

-- Ja nyt saat sen kanssa leikkiä maan päällä, puhui konsulinna nauraen.

-- Onpahan sitte, äiti, enkeleitä maankin päällä, huomautti Akilles.

-- On tällaisia enkeleitä, vastasi Anna.

Pikku Ella oli Lennart Bergin tyttö. Se tyttö, jota synnyttäessään nuori äiti ikuiseen uneen nukahti. Siitä lähtien se oli ollut konsulinnan hoidettavana.

Herra Lennart itse oli jo toisissa naimisissa ja isänä toisillekin lapsille. Ellasta hän oli jotenkin vieraantunut.

Pikku Ella mustassa leningissä timanttikirkkaine silmineen ja pitkine vaaleine hiuksineen ihastutti Akillesta kuin se kodin kuvataulu. Ja vielä paljon enemmän. Sillä tämä enkeli liikkui, puhui ja nyt tuli antamaan hänelle kättä.

Akilles riemuitsi. Hän tarttui Ellan käteen. Ja nyt he käsi kädessä kulkivat huoneessa.

Konsulinna ja Anna nauttivat lasten tutustumisesta. Akilles oli yhdellä kerralla kokonaan voittanut konsulinnan suosion.

-- Niin reipas ja rohkea! ihasteli konsulinna.

Ja Akilles! Hän oli onnellinen. Sillä hän oli tavannut enkelin maan päällä. Hänen silmänsä loistivat. Hän keveästi kosketti Ellan vaaleita kiharoita ja ihaili nauharosettia tytön päälaella. Hän katsoi Ellaa kuin kauan ikävöityä olentoa.

Juuri tämä sama oli se enkelityttö, jonka kanssa hän taivaassa leikki. Silloin kuin laineilla oli kultainen karva ja kaikki oli suurta ja pyhää.

Akilles nauroi ja käsitteli Ellan suurta posliinipäistä vauvaa. Ella oli touhussaan, kun sai niin suurta osanottavaisuutta Akilleen puolelta. Hän yhä enemmän selittämään innostui. Ja lopuksi raastoi esille suuren puuhevosenkin. Sekös oli Akilleesta soma kapine! Voi sentään! Ollapa hänellä itsellään tällainen hevonen...!

Sen kuuli konsulinna ja lupasi hevosen Akilleelle.

Tämä oli riemun päivä pojalle. Se kaunis uni oli nyt muuttunut todeksi.

Kun Ella ja Akilles olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, miten piiat huuhtoivat ison salin lattiaa.

Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiinni, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Piti keksiä uusia leikkejä. Ja kyllä niitä Ella osasi. Akilleen tarvitsi vain niin tehdä kuin Ella käski.

Näin kului päivä iltaansa. Ja tämä päivä oli ensimäinen talvipäivä, sillä maa oli kokonaan valkoseen peittynyt.

Hämärä tuli ja silloin kohta tulet sytytettiin. Akilles teki sen huomion, ettei täällä ollutkaan mörköä. Hän oli vetäytynyt kyökkiin, sillä Ella oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä sohvalla ja häntä nukutti.

Äitiä ei ollenkaan näkynyt. Kun hän siinä istui, painuivat silmät kiinni ja pää nattelosti hervahti alas.

Akilles nukkui.

IV LUKU.

Hautajaisten seuraavana päivänä sanoi konsulinna Annalle:

-- Nyt konsulin muistoksi tarjoan minä Annille kodin meillä. Kartanon perällä on leipomo- ja pesutuparakennus. Anni muuttaa asumaan sinne. Minä pyytämällä pyydän, että Anni muuttaa asumaan sinne. Siellä voi Anni vaatteita silittää ja elää niinkuin tähänkin asti. Maksutta Anni sen saisi. Ja polttopuut myös meiltä.

Ah! Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan.

Anna silmät ilosta loistavina katsoi leipomoa pihan perällä. Se oli uusi, oli kookas, oli uudenaikainen, oli maalattu. Ja suuret lasi-ikkunat!

Se olisi nyt hänen kotinsa! Kylmänä talvipäivänä saisi olla leipomon pehmoisessa lämpimässä...

Anna kiitteli ja niiaili.

Mutta tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella rikkaalla rouvalla, mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Sillä konsulin kuoleman jälkeen tuli rouva uskonnolliseksi. Pappeja kävi hänen luonaan vieraisilla. Köyhäinhuoneelle ja orpolasten kotiin hän usein ruokavaroja lähetti.

Niin muutti Anna Bergin leipomoon. Annasta tuli pian kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Sillä konsulinna ei unohtanut puhua heille Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera. Ja lapsensa aina niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Akilleen enkeli-historian muisti konsulinna myös rouville kertoa osotteena Akilleen hienosta mielikuvituksesta. Ja kaikki aina huudahtivat siihen:

-- Oi miten kaunista!

Kahvipusseja, sokuriharkkoja, ryynejä, siirappipulloja kantoivat piiat Annalle rouvien lähettäminä. Sillä rouvat olivat ihastuneita Annan hienosta pojasta.

Anna muisti aina käydä kiittämässä ruotsiksi rouville. Ja silloin hän aina huudahti:

-- Oi miten herrasväki on minulle hyvä!

Molemminpuoliset sympatiat vain kasvoivat.

Akilles oli kuin lumoutunut uudesta asemastaan.

Ella oli enkeli. Bergin ruokasali oli taivas. Ja päivät päästään oli vain leikkiä, laulua, soittoa.

Akilles ei kaivannut mitään muuta kuin -- merta! Meri oli hänen lapsen sieluunsa kiinni kasvanut. Sillä niin monta vuotta yksinäisyydessä se oli ollut hänen ainoa toverinsa. Sitä hän oli äidin huoneen ikkunasta katsellut, ihaillut, silloin kuin kaikki muu hänen ympärillään oli yksitoikkoista ja ikävää.

Mutta näistä ikkunoista ei nähnyt ollenkaan vettä ... sitä rakasta vettä.

Ellaa ruvettiin talossa leikillä enkeliksi kutsumaan. Konsulinnasta oli se niin kaunista...

-- Ella olisi Akilleen hyvä enkeli...

Siinä ajatuksessa oli konsulinnasta hienoa runollisuutta, oli hurmaavaa sopusointua.

-- Jos ne sentään ovat sisar ja veli...! Niin täyttäkööt toisiaan!

* * * * *

Näin kuluivat Akilleen ensi kuukaudet Bergissä. Sitte tuli vielä vapaampaa.

Muutamana päivänä huomasi Akilles toisen pienen pojan vastaisen talon portilla. Se vaani siinä jotain lymyten. Nyt se nousi kuin kissa piilostaan ja viskasi kivellä häntä. Kivi sinkoili Akilleen ympärillä, joka juoksi pakoon Bergin sisäpihaan.

Mutta tapaus oli niin jännittävä, että Akilleen täytyi mennä uudelleen portille katsomaan kivittäjäänsä.

Taas se viskasi häntä kivellä ja taas pakeni Akilles.

Seurasi vielä sama meno kolmas kerta.

Sitte tuli outo poika Akilleen luo, otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Sinä et olekkaan katurakki?

-- Mikä se on? kysyi Akilles.

-- Ne ovat huonosti puettuja, likaisia poikia, joita minä viskaan kivellä. Ja kun kivi sattuu heihin ja he itkevät, nauran minä. Se on niin hauskaa!

-- Mutta kivihän käypi kipeälle!

-- Niin se pitääkin käydä! Ei se ole synti niitä kivittää. Ne kivittävät takaisin. Ja ne ovat huonoin ihmisten lapsia.

-- Etkö sinä enää viskaa minua kivellä? kysyi Akilles.

-- En, kun rupeat minun kanssani yhdessä kivittämään katurakkeja. Tule tänne meidän portille!

Akilles meni. Toveri oli vastapäätä asuvan kauppaneuvos Fellmanin poika. Ja nimi oli Jori.

Näin alkoi Akilleelle uusi hauska tuttavuus. Jori ja Akilles vaanivat sitte yhdessä kivi kädessä "katurakkeja".

Sattui sitte kerran Jorin heittämä kivi muutamaan ryysyiseen raukkaan. Se oli ensi kerta Akilleen nähden. Tuo poika, jota lyötiin, ontui ja huusi hirveästi.

Mutta Jori nauroi, riemusta hyppeli ja nauroi. Akilles arkana vetäytyi pois. Ja kärsi.

-- Sille pojalle kävi niin kipeästi, huomautti Akilles Jorille.

-- Niin se pitääkin. Ja nyt me otamme karamelleja.

Jori tarjosi konfekteja Akilleelle, mutta Akilles ei huolinut.

Akilles lähti pois. Sillä hänen korvissaan soi vielä poikarukan huuto.

Mutta Jori jäi paikalle vaanimaan.

Työmiehen pikku tyttö kuletti isälleen työpaikalle kahvia siitä ohi. Jori hyppäsi kuin kissa piilostaan, meni tytön kimppuun ja suuteli tyttöä. Se tyttö oli Alatalon Kaisu.

Tyttö itki. Mutta Jori suuteli toisen ... kolmannen kerran. Sen vielä Akilles näki ja ymmärsi hävetä.

Jori oli Akillesta pari vuotta vanhempi.

Akilles kertoi Ellalle Jorista.

-- Jori on paha poika, vakuutti Ella Akilleelle.

Tästä puoleen Akilles karttoi Joria.

Annaa nimitti Jori niin rumalla nimellä, että Anna kiukusta punastui.

Bergin ruokasalissa liikkui Akilles jo kuin kotonaan. Ja väliin meni isoon saliinkin. Mutta sieltä Lotti-neiti, talon täysi-ikäinen tytär, häntä pois ohjasi.

* * * * *

Anna asui jo toista vuotta Bergissä. Akilles pitäisi saada lukemaan.

Anna puhkasi huolensa konsulinnalle. Se otti heti asian vakavalta kannalta.

-- Ymmärtäähän Akilles ruotsia?

-- Juu, vastasi Anna.

-- Sitte saa Akilles alkaa opetella Ellan kanssa. Ellalle tulee guvernantti ensi kuun alussa.

-- Rouva konsulinna on minulle aina niin hyvä. Mutta mahtaneekohan se guvernantti -- Anna koetti ääntää sanan huikaisevan hienosti -- ruveta Akillesta opettamaan?

-- Juu. Kyllä hän. Kun minä pyydän, niin kyllä hän. Se on merikapteeni Engman-vainajan tytär.

Anna kiitteli. Ja kiitteli.

-- Oi miten herrasväki on minulle hyvä!

-- Kun Akilles on niin siisti ja hieno ja kaunis lapsi, niin annamme hänen opetella ruotsiksi, puhui konsulinna.

Ainoa työ, mitä Akilles toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen sekä kivitetyltä katukäytävältä talon kohdalta että pihassa olevasta pienestä puutarhasta. Jälkimäisessä oli piika apuna. Ja siellä puutarhassa oli varjoisaa, oli pieni huvimaja, oli suuri kimalteleva läkkipallo patsaan nenässä keskellä ja sitte marjapensaita ja monellaista muuta suuhun pantavaa. Se työ siellä oli hauskaa.

Mutta kivitetyllä katukäytävällä? Hyi! Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös työalaa. Siellä kadulla oli niin kuuma ja niin ikävä yksin olla. Entäs sitte niin turvatonta!

Siellä ollessaan Akilles toivotonna katseli talon seinällä olevaa suurta peltistä ulkomaan vaakunaa, sen maan, jonka edustaja konsuli-vainaja paikkakunnalla oli ollut ja joka siihen seinään oli unohtunut. Siinä oli pari leijonaa etukäpälät koholla ja jotain muuta käsittämätöntä. Ja korea se oli.

Akilles ei oikein ottanut uskoaksensa äitinsä puhetta, että hän saisi alkaa opetella lukemaan yhdessä Ellan kanssa Engmanin ryökinän johdolla.

Mutta kun Anna eräänä arki-aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, ymmärsi Akilles, että nyt se on se kauhea päivä esillä.

-- Nyt, Akilles, koulu alkaa.

Se kuulosti pojasta pahalle. Hän pelkäsi aapista. Hän pelkäsi Engmanin ryökinää. Sillä se olisi ilkeä hänelle kuten Lottikin. Niin kuvitteli Akilles.

Kun Akilles oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitetut ja kengät jalkoihin asetetut, oli hän valmis guvernantin eteen vietäväksi.

Mutta pojasta itsestään oli tämä jotain raskasta, jotain painavaa, jotain painustavaa. Puku tuntui kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäaamuna. Musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, niin että ruumis hiostui. Ja sitte piti olla niin siivosti, ett'eivät pukimet ryvöttyisi. Niin että hyi!

-- Nyt se neiti Engman tuli!

Akilles näki sen pirtin ikkunasta ja ilmoitti äidillekin. Pääkäytävästä se sisälle meni, josta Akilles ei vielä koskaan ollut uskaltanut mennä. Ja sillä oli punainen päivänvarjo ja hienot solkikengät.

Akillesta pelotti.

Anna lähti pojan kanssa ja meni tavan mukaan sisälle kyökin ovesta.

Sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi neidille vähäisiä viittauksia Ellan luonteesta.

Sitte hän huusi Ellan siihen. Neiti alkoi tehdä lähempää tuttavuutta tytön kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja lauloi. Teki sitte liverrellen kierroksen huoneen lattialla Ellan kanssa polkka-askelilla, joihin Ella sotkeusi. Ja käski Ellan puhutella itseään "tant-Noraksi".

Konsulinna lähti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Akilleen.

-- Jahah! Täällä on Anna. Ja Akilles noin nättinä! Herranen aika, Akilles, kun sinä olet makea kuin sokuripalanen. Mainion korea! Akilles tulee saliin!

Anna työnsi menemään poikaa, joka vienosti vapisi.

-- Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.

-- Ai! Siellähän kaunis poika on! huudahti neiti.

Ja hän ihastuksesta löi käsiään yhteen. Musta sametti puki silmää hyväilevästi Akilleen valkoista ihoa ja kiharainen tukka oli sievästi kammattu. Ujouden tuoma puna oli poskilla aivan hurmaava.

-- Hän on meidän kartanopirtissämme asuvan vaimon poika. Ja nimi Akilles Tuira.

Konsulinna tunsi itsensä hiukan vaivatuksi.

-- Oh! lausui neiti ja nyrpisti nenäänsä.

-- Akilles! Tervehdi neitiä!

Akilles löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi syvään niinkuin Anna oli opettanut.

-- Luulisi herrasväen lapseksi, huomautti neiti merkitsevästi.

Konsulinna kääntyi poispäin ja punastui.

-- Ei kai hän minun oppilaakseni tule? Rouva konsulinna laskee leikkiä...

-- Kyllä, jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen äidilleen neidin opettajaksi.

-- Hm. Vai niin.

-- Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?

Konsulinna toimitti lapset huoneen toiseen päähän. Ella talutti Akilleen kädestä sinne. Ja yhdessä he alkoivat rakentaa puupalikoista Noan arkkia.

-- Ei mitenkään, kun rouva konsulinna niin tahtoo... Mutta onkohan se Ellalle sopivaa...? Rouva konsulinna ymmärtää minua...

-- Ella on Akilleen hyvä enkeli...

Konsulinna jutteli nyt juurta jaksaen neidille enkeli-tarinan.

-- Oi miten kaunista! huudahti neitikin.

-- Pojalla on hieno runollinen fantasia, huomautti konsulinna lopuksi.

-- Ylen hieno! myönsi neiti.

Ja se enkeli-tarina sovitti paljon Akillesta neidin silmissä.

* * * * *

Loppukesän koulutti neiti Engman Ellaa ja Akillesta Bergissä.

Nyt oli tullut jo syksy.

Aarne-pastori oli mennyt kihloihin Lotti-neidin kanssa. Sen tapauksen johdosta, sillä Aarne-pastori oli kaikkien kaupungin herrasnaisten lemmikki, oli konsulinna luvannut sydämessään tehdä jonkun erikoisemman hyvän työn.

Mitä hän sitte tekisi? Sitä hän oli miettinyt monet iltayöt.

Sitte yht'äkkiä välähti hänen aivoissaan oiva tuuma: kustantaa Akilles kaupungin ruotsinkieliseen valmistavaan kouluun! Siinä koulussa oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, kaikki säätyläisten lapsia, siellä oli oppilaina ja käytyään tämän kurssin menivät pojat ruotsinkieliseen lyseoon ja tytöt ruotsinkieliseen tyttökouluun. Molemmat olivat kaupungissa.

Tätä valmistavaa koulua kutsuttiin "Vesterstrålen tanttein kouluksi".

Anna sai toimekseen ensi päivänä saattaa lapset koululle. Siellä niitä jo olikin herraslapsia koko parvi, jonka piiat olivat sinne ohjanneet.

Pojat olivat polvihousuissa, olivat nappikengissä, olivat samettijakuissa, olivat väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen. Tytöt taas lyhyissä hameissa jalat ahtaalle puristettuina punaisiin tai sinisiin tai mustiin sukkiin. Koko puku kuin vauvalla, joka vasta on lelukaupasta ostettu.

Tämä lauma oli punaposkista, oli ruusuhuulista, oli hienoihoista joukkoa. Huomasit siinä siemenen nousevaan vallasluokkaan.

Ja tähän parveen joutuisi nyt Akilles!

Anna oli hyvin arka. Voisiko Akilles täällä menestyä?

Mutta toiselta puolelta hänen mieltään hyvittikin, että tällaiseen seuraan pääsisi Akilles.

Voisiko Akilles menestyä? Siinä oli kipeä kohta.

Anna katsahti luottavasti Ellaan. Hänhän se on Akilleen hyvä enkeli. Ollut jo kauan sitte. Niin olkoon täälläkin! Olkoon Akilleen suoja! Sillä Akilles ilman Ellaa on sentään kovin outo tässä joukossa.

Tuossa keskilattialla johtajatarta odotettaessa isotteli jo ennen koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisin silmin uusia tulokkaita ja kokivat saada niitä ujostelemaan.

Jori Fellman, joka myös jo ennestään oli koulussa, osotti kumppalilleen oikein sormellaan Akillesta. Ja sitte molemmat nauroivat.

Anna punastui, mutta Akilles häpesi. -- Se Jori on sellainen rakki!

Ja Annan sisus kuohui. Hän asettui Ellan ja Akilleen kanssa aivan huoneen loukkoon odottamaan. Ja nyökäytteli ystävällisesti päätään tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi.

Mutta kaikkien niidenkin silmät pysähtyivät Akilleeseen. Ikäänkuin olisivat kummastelleet:

-- Tuleeko sekin tähän kouluun?

Anna hätääntyi. Akilles pyysi äitiään että lähdettäisiin pois. Mutta Anna ei kuullut. Hän seisoi kuin kivettynyt loukossaan.

V LUKU.

Akilleella ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kävijöillä. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeensa. Ellallakin se oli ja olikin oikein taideteollisuuskapine. Sen oli tehnyt Lotti-täti.

Akilles kärtti laukkua äidiltään. Mutta mistäpä äiti sen antoi? Niin sai Akilles kulkea laukutta. Mutta se oli pojasta pahaa. Ja hän itkeskeli siitä.

Viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilla kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, leikkasi, ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan. Muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienoinen paikka.

Mutta kun Akilles seuraavana aamuna Ellan ja lapsenpiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Ellan, meni kouluun, oli hänelläkin laukku.

Lotti neiti oli makuukamarinsa ikkunassa puoleksi vielä alaalla olevan ikkunaverhon takana valkoisessa yöröijyssä, kun lapset kouluun menivät. Hänpä makeasti nauroi Akilleen laukulle.

Akilleen askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta. Hänestä tuntui, että nyt on hänkin muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti poika sitä kupeelleen katsoa ja sen asemaa laitella.

Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä Uuno Ström, joka istui hänen vieressään samassa pulpetissa ja oli köyhän käsityöläisen poika, oli Akilles kuvitellut, että sentähden ne eivät häntä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja juuri siksi, niin juuri siksi Akilles nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että se täytyi huomata ulkopuolellekin.

He tulivat koulukartanoon. Ovia ei vielä oltu avattu. Siellä pihalla odottivat lapset. Piika saattoi ainoastaan portille asti. Ja kääntyi siitä takaisin.