Part 3

Kun Akilles pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, jossa lapsellinen mielihyvä oli niin voimakas, että se veti lähellä olevien poikien huomion puoleensa, kun ne tuossa varttoivat sisäänpääsyä. Oli siinä Jori Fellman ja muita toisenluokkalaisia.

-- Ka -- laukku! huudahti Jori Fellman.

Samassa iski hän kiinni Akilleen laukkuun. Muut nauroivat.

Jori kiskoi Akilleelta laukkua. Akilles reutoi vastaan. Mutta Jori repäsi yht'äkkiä. Hihna katkesi. Akilleen kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle.

Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa kieli suusta ulkona. Yleinen riemu ja nauru seurasi Joria.

Akilles tunsi, että nyt hänen piti tapella. Hänen pieni kalleutensa oli häneltä revitty ja häväisty. Hänen huulensa verestivät, hänen kasvoihinsa nousi synkkä suuttumus ja hän ampasi Jorin jälkeen. Hän rynnisti kovaan juoksuun, saavutti Jorin ja koko painollaan heittäytyi sen selkään. Jori lensi siimalleen ja hänen kasvonsa tahraantuivat multaan. Siihen hän jäi lepäämään Akilleen alle, joka häntä pieksi ja potki.

Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen lopun ikkunasta ja kasvot hehkuvina hän riensi ulos. Siellä tarttui hän tiukasti Akillesta tukasta ja puhui julmistuneena hänelle:

-- Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat ne!

Johtajatar työnsi edellään Akillesta kyökkiin. Siellä piika vitsoi pojan hänen käskystään.

Kun Akilles oli piesty, pakotettiin hän pyytämään Jorilta anteeksi. Sitte Jori sai mennä kotiinsa, hänellä kun vuosi nenä verta. Jorin mukana lähetti johtajatar Jorin mammalle kirjeen, jossa hän ivasi konsulinna Bergin "päähänpistoja", se kun "katulikaa" laittaa hänen kouluunsa.

Akilles erotetaan koulusta, oli kirjeen lopussa.

Muut lapset olivat jo luokassa. Akilleskin vietiin sinne. Kun hän tuli, tarjosi Ella hänelle kirjat, jotka Ella oli koonnut kartanolta. Samalla hän heitti Akilleeseen niin säälivän katseen, että se lämmitti Akillesta aina sydänpohjaan asti. Se oli toveri, se ainoa!

Johtajatar varoitti tapauksesta.

-- Akilles on syytön, keskeytti Ella rohkeasti.

Johtajatar hämmästyi.

-- Mitenkä niin, rakas Ella?

-- Hän on syytön! uudisti Ella lujemmin.

Akilles katsoi Ellaa. Se oli paljon enempi kuin toveri.

-- Kuka sitte on syypää? kysyi tantti.

-- Jori.

-- Miten hän?

-- Hän ryösti Akilleen laukun.

-- Entä sitte?

-- Repi sitä. Ja Akilleen kirjat lensivät maahan.

-- Missä se laukku nyt on?

Akilles jo rohkastui. Muuan poika iloinen irvistys naamassaan haki laukun eteisen loukosta, jonne sen pojat olivat potkineet.

Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä.

Se Akillesta karvasteli, että tanttikin laski leikkiä hänen laukullaan.

Akilles meni, tempasi käsi vavisten ja itku kurkussa laukun tantin kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli.

Samassa katosi poika ulos laukkuineen. Ja jätti jännittävään hämmästykseen sekä Vesterstrålen tantit että koko koulun.

-- Sellainen poika! kirkasi johtajatar ja pyörtyi.

Ellakin lähti. Hän juoksi itkien Akilleen jäljestä.

Mutta Akilles meni jo kaukana.

Koulusta oli lähetetty Ellaa noutamaan. Ja yksi tunteista talutti takaisin itkevän tytön.

Johtajatar oli jo selvennyt.

-- Miksi Ella sinne meni? kysyi johtajatar hajuvesipullo nenänsä alla.

-- Minä olen Akilleen hyvä enkeli, vastasi Ella ja hänen silmänsä itkuisinakin leimahtivat.

Johtajatar muisti tuon enkeli-tarinan. Konsulinna oli sen hänelle monesti kertonut.

Mutta luokka nauroi Ellalle. Johtajatar komensi täyden hiljaisuuden. Sillä tuo enkeli-tarina oli harmillinen. Hän ei ollut ottanut sitä ollenkaan lukuun. Konsulinnan kanssa voisi olla tiukka edessä.

Mutta tapausta suurentaakseen antoi hän luvan koululle.

-- Tantti ei nyt jaksa hyvin. Ja saatte luvan.

Johtajatar laahusti hajuvesineen huoneisiinsa. Mutta koulu lähti hajalle pelonalaisena.

-- Mitä tästä tulisi? kuiskailtiin.

VI LUKU.

Akilleen iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin sisäsatama. Siellä oli pieniä höyryveneitä, jotka luikkivat edestakaisin potkureillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan pihisten. Siellä oli myös jaaloja, jotka kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotjia, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Ranta oli täynnä kauppiasten tavaramakasiineja. Mutta uljaimpana niistä kohosi kaupungin tullihuone.

Suviseen aikaan kaupungin melkein koko liike keskittyi sisäsatamaan, joka oli pieni ja ahdas ja matala. Sekin oli vielä saarien ja luotojen täyttämä, niin että ainoastaan pienet alukset pääsivät kaupungin rantaan asti. Se oli todella onneton satama sellaisen vilkkaan merikaupungin satamaksi. Se olisikin kokonaan mataloitunut, ell'ei sitä olisi kaivettu ja kuopattu, perattu ja puhdistettu. Mutauslaitos siellä työskenteli suvet läpeensä, mutta satama mataloitui, mataloitui suuren joen alas kulettelemasta hiekasta.

Ulkosatama oli väljä merenselkä, niin väljä, että sinne olisi voinut ankkuroida laivoja sadottain.

Toisinaan niitä oli siellä puoli sataa.

Sisäsatama oli kaupungin poikain hauskimpia olopaikkoja kesäiseen aikaan. Sinne Akilles nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi kaupungin ojaan.

Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isossa veneessä laivan kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungilla.

Ihastuksella silmäili Akilles vanhaa tuttavaansa: vettä. Se varhaisimman lapsuuden paras toveri, se armas, rakas meri...

Oi miten sen näkeminen nyt virkisti! Ja siinä muiden merimiesten joukossa oli Bergin monivuotinen renkikin Matti Kela, se entinen Matti, joka Annaa oli kosinut. Välillä oli Matti ollut merillä ja taas viime vuonna renkinä Bergissä. Joten oli Akilleen kanssa hyvä tuttava.

Akilles meni Matin puheille.

-- Tietääkö äitisi nyt sinua kaivata? kysyi Matti.

-- Ei tiedä.

-- Me mennään laivaan. Tule mukaan! Illalla pääset pois.

Matti sanoi sen vain koirankujeissaan.

-- Ottaisitteko? kysyi Akilles innoissaan.

-- Otamme.

-- Oikein totta?

-- Totta, totta. Tule tähän minun viereeni istumaan. Iltaan asti saat olla. Pääset höyryaluksella takaisin.

-- Voi tulen kyllä!

Samassa saapui kapteeni. Matti kysyi kapteenilta luvan, saisiko poika tulla katsomaan laivaa.

-- Onko se Kelan poika? kysyi kapteeni.

-- Ei juuri minun.

-- Kenen sitte?

-- Sen miehen, jonka laivaa kapteeni kuljettaa, vastasi Matti ja nauroi.

Kapteenikin nauroi ja myöntyi. "Pallas", johon oltiin menossa, oli Bergin kauppahuoneen laivoja.

-- Kela pitää pojasta huolen!

Akilles otettiin veneeseen, joka lähti ulkosatamaan. Muutaman meriarkun päällä istui Akilles. Aamullinen suuttumus siinä kokonaan haihtui pois ja hän nautti olostaan. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää ulkomaan verkaa oli useimpien puku ja monella musta parta kaunisti ahavan ja päivän ruskottamia kasvoja.

Olipa matkaa soudettavana ulkosatamaan, missä laiva oli. Sisäsatamasta tultiin ensin kapeaan salmeen, minkä molemmin puolin oli laaja puutavaraliike ja oikealla rannalla suuri tervahovi, mikä oli kaupungin kuuluisuus, sekä höyrysaha, jonka omisti kauppaneuvos Fellman. Muuten oli sahoja ja tehdaslaitoksia useampia ympäristössä.

Kun oli pitkä salmi soudettu ja Akilles nähnyt niin paljon uutta sen molemmilla rannoilla, aukeni eteen rannaton meri. Jo salmen ulkosuussa oli meren makua. Laine jo siinä oli verkkaisempi ja laajempi, tuuli jo siinä tuntuvampi, ilma kosteampi ja hengittää tuoreempi.

-- Meri! Meri! huudahti Akilles, kun suuri sininen vellova lakeus oli venheen keulan etupuolella.

Nyt hän näki meren silmästä silmään, sen suuren soman vesikentän, mitä hän ennen pienen kamarin ikkunasta yksinäisyydessä oli rakastanut. Se suuri kun oli ollut hänen ainoa toverinsa. Mutta silloin se kuitenkin oli ollut seurana noin niinkuin etempää. Se oli pitänyt häntä pikkaraista ulohtaampana itsestään kuin ylimys ja mahtava ikään. Mutta nyt se tempasi hänet suoraan syliinsä, se hengitti hänen otsaansa ja huokui hänen suuhunsa. Se suuri! Se suuri!

Tuota vettä oli niin kovin paljon. Ja vene hyppi ylös ja alas, ylös ja alas aalloilla.

Miehet soutivat. He eivät ymmärtäneet panna mitään huomiota meren käynnille. Yhtä kyytiä mentiin "Pallaksen" kylkeen.

Akilles näki laivoja ... suuria ... suuria laivoja!

Hän kapusi sydän lyöden Matti Kelan kiinni pitelemänä vaaralliset köysiraput laivan kupeella ja pääsi kannelle.

Täälläpä oli näkemistä. Akilles ihmetteli. Tunnin takaa hän jo kiipesi mastoon. Hän nousi ensimäiseen mastonliitokseen asti. Sydän takoi sieltä katsellessa ja ohimoissa kivisti.

Kas kuin se laiva oli soma kapine! Niin paljon nuoria, rautoja, purjeita ... ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti!

Akillesta syötettiin ja kestittiin. Kapteeni antoi hänelle englantilaisia leivoksia ... kahvetti ja piti hyvin hyvänä... -- --

Laivan oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. -- Minne asti? kysyi Akilles.

-- Sinne kauas, kauas, vastasi kapteeni ja viittasi kädellään hyvin etäälle.

Vastustamaton halu voitti Akilleen. Tämän päivän hän oli meren kanssa leikkinyt. Ja se lupasi paljon hauskaa. Hän ja meri kuuluvat yhteen...

-- Kapteeni on hyvä ja ottaa minut mukaan, pyysi Akilles.

-- Eihän toki!

-- Juu, herra kapteeni.

-- Mutta mitä sanoisi äiti?

-- Niin ... äiti...

Akilles jäi mietteisiinsä.

-- Minä kirjoittaisin hänelle, vastasi hän sitte rohkeasti.

-- Ei, hyvä lapsi. Se on mahdotonta. Ei me ryöstetä lasta äidiltään. Ja sinulle tulisi hirveän ikävä vielä.

Akilles alkoi itkeä. Sillä hän muisti tappelun koululla. Ja hän pelkäsi.

-- Saat tulla niin pitkälle kuin "Kotka" meitä hinaa. Siinä höyryaluksessa pääset sitte pois.

Kapteeni meni. Kohta alettiin nostaa ankkureita. Silloin laulu ilmoille kajahti:

Meripoika se merta seilailee ja seilejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seilejänsä reivailee.

Italian ihanat immetkin ne käyvät meripojan sylihin. Falerii, faleraa, falerallailee ne käyvät meripojan sylihin.

Englannin parhaissa tansseissa niissä meripoika saa valsata. Falerii, faleraa, falerallailee niissä meripoika saa valsata.

Sen laulun oppi Akilles heti ulkoa. Sillä se laulu oli hänelle vereen menevä. Se laulu nosti hänen pienet aivonsa kuohuksiin. Siinä oli voimaa. Siinä oli reippautta. Siinä oli tuulta ja hänenkin pienelle sydämelleen tulta.

Akilles meni miesten joukkoon. Ja lauloi mukana. Oikein sydämensä pohjasta asti hän lauloi mukana.

Ja nyt lähdettiin!

Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston iso purje ja pari halkaisijaa auttoi menoa. Raitis tuuli puhalteli. Meri kävi. Köydet ritisivät. Kuohu tohisi laivan keulassa.

Tuossa sivuutettiin ensimäinen majakka. Sellainen lankkutorni yksinäisen kallion laella. Vienoa savua leyhyi aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui.

Akilleesta tämä oli jumalallista menoa. Semmoista hauskaa, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan...

Yhä enemmän karttui purjeita laivaan. Vedet olivat jo väljemmät. Purjeet tuulta täynnä. Kävi kova suhina ja sohina purjeissa. Vesi keulan edessä korkeana vaahtona kuohui. Laiva kiiti kuin suuri kotka levitetyin siivin.

Jo heitettiin hinauskaapeli laivasta pois. Höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun ja pysytteli siinä niin kauan, että sen perämies kävi lähtölasin juomassa kajuutassa.

Nyt pitäisi erota...

-- Missä on Akilles? huusi Matti Kela.

Syntyi hämminki. Etsittiin poikaa. Ei löydetty.

Kapteeni jo kiivastui. Koko laivan väki komennettiin hakemaan poikaa. Katsottiin ruumasta, merimiesten ruffista, etsittiin kajuutasta.

Viimein löysi kokki pojan kajuutasta sohvan alta ja veti hänet säärestä pois.

Akilles kirkui ja rukoili saada jäädä laivaan.

-- Ne piiskaavat, hyvä kapteeni. Herra kapteeni antaa minun jäädä tänne...!

Akillesta ei kuunneltu. Hän heitettiin höyryalukseen. Poika itki. Häntä hirvitti palata kouluun sinne suureen, kauheaan kidutuslaitokseen.

Signaalilipuillaan laiva lausui hyvästin kotikaupungilleen.

Kahdenpuolinen voimakas hurraahuuto syntyi, kun laivat erosivat. Lakkeja heilutettiin. Huudettiin. Laulettiin. Punaisia merimiesnenäliinoja kieputeltiin.

Vielä välkkyi laivan peräpeilin kultaus. Sitte hävisi...

Akilles itki, itki. Sinne meni "Pallas." Sinne ... sinne...

VII LUKU.

-- Äiti! Äiti! Antakaa minun ruveta merimieheksi! rukoili Akilles äidiltään kotona.

Annalle oli kerrottu tapaus koululla. Omassa piirissään oli se herättänyt huomiota kaupungissa. Johtajatar oli käynyt konsulinnan luona. He olivat tulistuneet toisilleen. Kun johtajatar oli aikonut panna Akilleen pois koulusta, oli konsulinna ilmoittanut, että silloin eroaa Ella koulusta vapaaehtoisesti. Sillä Ella ei voi olla koulussa, jossa totuuskäsite siten sotketaan. Totuus- ja oikeuskäsite! oli konsulinna huudahtanut. Ja samalla voi koululta lakata kaupungin rahallinen kannatus, oli rouva Berg lopuksi jyrkästi sanonut.

-- Ella on tantille totuuden paljastanut. Ja käyttäytynyt niin urhokkaasti sorrettua puolustaessaan, että minä tulin liikutetuksi sen kuultuani, puhui konsulinna.

-- Mutta entäs kauppaneuvoksetar Fellman? kysyi johtajatar.

-- Eufrosyne on sivistynyt ihminen. Ei hän raakuutta puolusta.

-- Kuka oli raaka? Hän! Tuo poika tuolta...

Johtajatar osotti pihalle.

-- Sitä emme saa ollenkaan kummastella. Mutta sitä meidän täytyy kummastella, että vanhat sivistyneet ihmisetkin tahtovat olla sellaisia...

Johtajatar ymmärsi. Hänellä tulivat vedet silmiin.

-- Hän minua syvästi loukkasi. Ehkä syvemmin kuin nyt rouva konsulinna. Minun turvattoman naisen päälle saa katurakki hyökätä ja rouva konsulinna pitää, että se juuri niin kuuluu hyvään järjestykseen.

-- Tantilla on täysi oikeus rangaista Akillesta siitä, että hän on tanttia loukannut. Mutta ei siitä, että Jori Fellman käyttäytyi sopimattomasti.

-- Siis Akilles jää kouluun? Se on konsulinnan tahto?

-- Niin on.

Johtajatar lähti kyyneleet silmissä.

-- Se on taas se enkeli-historia, joka tässä kummittelee, huokasi johtajatar itsekseen eteisessä.

Annakin meni konsulinnan puheille.

-- Eikö liene, rouva konsulinna, parempi, ett'ei Akilles menekkään enää sinne hienoon kouluun? kysyi Anna.

-- Kuinka niin?

-- Kun ne toiset sitä siellä pilkkaavat ja härnäävät.

-- Joo. Mutta kyllä Akilleessakin on ollut syytä.

-- Lie ollut. Minusta tuntuukin, ett'ei hän sinne sovi, hän kun on köyhä ja huono.

-- Tahtooko Anna puolustaa lapsensa uppiniskaisuutta?

-- En tahdo puolustaa. Mutta muuten minusta tuntuu, että minun lapseni on liikaa siellä herraslasten joukossa. Ne voivat siellä vastakin torata ja tapella, kun hän on siellä. Antaa pojan pysyä säädyssään.

-- Anna panee liian suurta painoa tuohon tapaukseen. Ja alkuhan on Jori Fellmanin. Jori on liiaksi hemmoteltu. Tietääkö Anna, että Jori kotonaan suutelee piikoja aivan mammansa läsnä ollessa.

-- Sillä lailla! Ja piiat...

Anna punastui. Se puhe katkesi siihen.

-- Mutta Akilles oli typerä, kun loukkasi tanttia, huomautti konsulinna.

-- Eihän rouva konsulinna vihastu, jos minä jätän pojan pois koulusta. Minun mielestäni on päivän selvää, että häntä siellä halveksitaan. Enkä sitä tahtoisi. Minullekin on lapseni rakas...

-- Se on väärää äidin rakkautta, joka ei ymmärrä lapsensa etua. Kyllä minä pahastun, jos Anni ottaa pojan pois. Hyvinkin pahastun, sillä minähän pojan sinne hommasin. Ja Akilles on hyvin lähellä minun sydäntäni. Ei se mitenkään sovi. Anni noutaa Akilleen tänne.

Anna meni hakemaan. Akilles kovasti pelkäsi. Konsulinna rupesi ankaraksi.

-- Kuule, Akilles! Sinä olet tapellut ja ollut hyvin typerä koulussa, olet loukannut johtajatarta. Jos Jori tai joku muu sinua siellä lyöpi tai muuten loukkaa, niin juokse pakoon. Mutta tapella et saa. On hyvin hyvä, kun osaa olla nöyrä. Ja nyt minun nähteni äiti sinut piiskaa täällä!

Akilles lensi tulipunaiseksi. Annakin oli liikutettu. Mutta konsulinna soitti palvelijan ja käski hänen tuoda vitsat.

Ne tuotiin. Mutta Anna ei niitä ottanut.

-- Minä ymmärrän tässä asiassa enemmän kuin Anni. Tahtooko Anni piiskata? kysyi konsulinna.

Ei vastausta.

-- Ell'ei Anni piiskaa, niin sitte saa Anni ottaa pojan pois koulusta. Mutta samalla pitää Annin muuttaa pois meiltä.

Anna säikähti. Hän itki ja piiskasi Akillesta, joka ei ääntä päästänyt. Poika oli löylystä päästyä kuolemankalpea.

-- Nyt on kaikki unohdettu. Ja huomenna Akilles kouluun! sanoi konsulinna.

Anna lähti pojan kanssa. Seuraavana päivänä piti Annan viedä Akilles väkisin tanttein kouluun. Johtajatar kokosi kaikki lapset juhlasaliin. Hänenkin hurskaassa sydämessään vielä kuohui.

Akilleella veret hehkuivat. Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö. Siellä sai hän tehdä anteeksipyynnön ja suudella Joria.

Lapset ja Anna katsoivat päältä. Jorin kasvoilla oli ilkkuvaa ivaa. Mutta Akilles värisi kuin hyvin kylmässä.

Anna häpesi hirveästi. Mutta Akilles salvattiin koko päiväksi pimeään arestiin.

Tantin hurskas sydän tyyntyi. Mutta hän ei voinut salata itseltään, että hän tahtoi tuolle pienelle pojalle kostaa. Sentähden kaikki tämä komento. Ketään muuta ei hän olisi arestiin salvannut.

Siellä Akilles ensin itki. Mutta tyyntyi pian. Sillä saihan hän täällä olla erillään noista ilkeistä. Ja muistella eilistä! Muistella eilistä laivassa oloa! Herranen aika kun laivassa oli ollut hauska...! Kun olisi saanut jäädä kokonaan sinne...!

Niin. Hänestä tulee merimies, joka saa reippaasti laulaa ja komeasti soutaa. Hänestä tulee merimies. Jos ei nyt, niin sitte --

Kun johtajatar iltamyöhällä meni päästämään poikaa pois arestista, kuuli hän sen siellä hyräilevän "meripoikain laulua".

Hän kuunteli. Ja painoi sydäntään kauhusta. Sillä poika lauloi aivan hävyttömästi.

Tantti löi ovelle. Akilles säikähti ja vaikeni.

-- Saat olla vielä tunnin siellä siitä rumasta laulusta! huudahti tantti.

Vastaukseksi kuului oven takaa kimakka itku.

* * * * *

Niinkauan kuin meri oli auki, muisti Akilles "Pallasta" ja lauloi "meripoikaa".

Toisinaan hän meni Matti Kelan äidin luo.

-- Onko Matti kirjoittanut? kyseli Akilles muorilta.

-- On.

-- Mitä on kirjoittanut?

-- Että merellä on hauska, kun on pää kirkkaana ja mainio ruokahalu.

-- Entä sitte?

-- Ett'ei ole maailmassa niin iloista ammattia kuin merimiehen.

-- Sen minäkin uskon, vakuutti Akilles täysi-ikäisen varmuudella ja vihelteli.

-- Etkö sinäkin mene vielä merelle? Vai tuleeko sinusta herra?

-- Ei tule herraa. Merelle menen, merelle, merelle... "Meripoika se merta" j.n.e. lauleli Akilles eukolle ja lähti miehevänä.

-- Pikku konsuli, naureskeli ämmä Akilleelle.

VIII LUKU.

Pokkitörmällä kosken rannalla oli "iso koulu", joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaupungin pääväestölle se oli vieraskielinen, ruotsinkielinen kun oli. Kaksikerroksinen kivitalo se oli. Vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen. Ja suhteet hämmästyttävän koruttomat. Enemmän muistutti sotaväen kasarmia kuin tieteen temppeliä. Mutta siltikin kaikessa rumuudessaan se oli kaupungin uhkeimpia kivitaloja. Eikä niitä ollut monta. Tämä rakennus edusti kaupungissa tiedettä. Ehkäpä taidettakin. Se oli ja sen piti olla kaupungin hienous.

Akilles oli matkalla tähän hienoon linnaan. Sillä taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun". Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiinni, kun niistä kuljettiin. Eteisessä oli paljon pientä väkeä. Tuossa oli kuvernöörinkin poika.

Olipa täällä suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat väljät, kiviseinät paksut, ilma puhdasta. Kun suuria kiviportaita kuljettiin toiseen kerrokseen, kaikuivat seinät ja suurentivat äänen.

Äiti ei kehdannut tulla ensinkään mukaan. Mutta konsulinna oli etukäteen esitellyt Akilleen rehtorille. Ja rouvat olivat hankkineet hänelle koulussa vapaapaikan.

Vahtimestari käski uudet tulokkaat rehtorinkansliaan. Siellä Akilleskin toimitti asiansa. Rehtori heitti poikaan pitemmän katseen, kai muisti, että tämä on se rouvien "nero". Rehtorin kultasankaisissa silmälaseissa oli arvokkuutta.

Luokkahuoneissa toimitetun kuulustelun jälkeen julisti rehtori pääsevien nimet ja lausui ensiksi erityisellä merkityksellä: Akilles Tuira.

Akilles punastui hirveästi. Mutta rehtori hymyili hänelle hyvin ystävällisesti. Ja kaikki nuo maisterit, jotka olivat kovin arvokkaannäköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja joillakin jo päälaki paljas, katsoivat samalla häneen. Hän oli yleisen huomion esineenä.

Kun Akilles pääsi kotiinsa, meni hän kohta ilmoittamaan asian konsulinnalle. Hän tuli ruokasaliin. Siellä oli ompelijatar, jonka kanssa konsulinna neuvotteli uudesta puvusta.

Konsulinna avasi ison salin oven ja vei sinne kanssaan Akilleen. Siellä oli joukko rouvia, sillä nyt oli konsulinnan tavallinen vieraspäivä.

-- Ai! Siellä meidän lemmikkimme tulee! huudahti kauppaneuvoksetar Fellman.

-- Akilles, meidän Akilles! lausui eräs rouva, jota Akilles ei edes tuntenut.

-- Kun niin erinomaisella tavalla vastannut jok'ikiseen kysymykseen! Rehtori sitä kadulla minulle äsken kummasteli, puhui tantti Vesterstråle.

-- Me emme saa laiminlyödä niin lupaavaa kykyä, sanoi lopuksi varmasti konsulinna, jonka silmät säikkyivät innostuksesta.

Tantti Vesterstråle puhui nyt Elias Lönnrotin kovaonnisesta nuoruudesta.

-- Ajatellappa, että Akilleestakin tulee joku suuri merkkimies! Niin, niin, lopetti hän vakuuttavasti.

-- Hänestä tulee! Hänellä on niin hieno fantasia, elävä sielu ja kaunis ulkomuoto. Hän on hämmästyttävän intelligentti lapsi. Muistakaa sitä enkeli-illusionia! Se on luova fantasia, joka sellaista kuvittelee, puhui Nora Engman, Akilleen ensimäinen opettaja.

Akilles tunsi itsensä päätään pitemmäksi. Tämä kaikki ylistys hänen itsensä kuullen!

-- Ja sellainen kaunis ääni kuin hänellä on! lisäsi tantti Vesterstråle.

Akilleen piti nyt laulaa rouvasväelle. Tantti Vesterstråle määräsi laulettavaksi Runebergin "Lähteellä".

Nora Engman säesti pianolla.

Laulun loputtua apploderasivat rouvat. Akilles ymmärsi kiitokseksi kumartaa.

Neiti Nora sulki Akilleen syliinsä ja suuteli otsalle ja puhui ja oli innostunut...

-- Minun rakas oppilaani! Sinusta tulee vielä suuri mies!

Tantti Vesterstråle taputti Akillesta pehmeästi poskelle ja sanoi:

-- Meidän pikku Elias Lönnrot.

Akilles sai leivoksia. Sitte hänelle määrättiin ruokapaikat rouvien kodeissa eri viikonpäivinä.

-- Mutta ahkeran sinun, Akilles, pitää olla. Hyvin ahkeran. Ja silloin me kaikki sinua rakastamme, neuvoi konsulinna.

Akilles heitti rouville hyvästin ja sai poistua. Ruokasalissa onnitteli häntä Ella. Konsulinna oli niin neuvonut. Ella oli hyväksytty tyttökouluun.

Akilleen mieli oli kevyt ja kirkas kuin auringon säde.

Tällä viikolla Anna sai rouvilta vastaanottaa hyvin paljon ruoka-aineksia. Sillä he kaikki tahtoivat avustaa "suuren miehen" alkua.

Ja ruokakiertonsa alotti Akilles jo tällä viikolla. Siellä kodeissaan rouvat näyttelivät Akillesta kaikille kuin jotain ihmelasta. Ja aina sanottiin lopuksi:

-- Hänestä tulee suuri mies. Niin on rehtori sanonut.

Rehtori oli kaupungin henkinen soihtu. Häntä täytyi uskoa. Mutta hän nyt kuitenkaan ei ollut tuota sanonut.

Joka herrastalon, missä Akilles ruokaili, vinniltä haalittiin kaikki vanhat vaaterojut Akilleelle. Siinä oli monellaista ruumiinpeitettä sekä miehen että naisen. Suurissa nyyteissä niitä Akilles äidilleen kuljetti. Äiti suuren osan kaikessa hiljaisuudessa möi narikkaämmille.

Suuresta miehestä oli ensi aluksi tehty lumpunkeräilijä.

* * * * *

Oli tullut jo seuraava syksy. Akilles oli toisella luokalla. Samaten Uuno Ström. Ja Jori Fellman, joka oli jäänyt toiseksi vuodeksi samalle luokalle.

Aamulla kun ei vielä oltu koulun ovia avattu, istui aina Akilles yksinään ulohtaampana muista tikapuiden puolapuulla puettuna Bergin konsulivainajan vaaleasta suvipalttoosta pienennettyyn nuttuun.

Luokalla oli hän aina hiljainen ja viihtyi välitunnitkin pulpetissaan läksyjään valmistellen. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa suuta ja väliin häntäkin nykivät. Mutta hän kärsi nöyränä kaikki.