Part 9

"Ette saa itkeä", virkkoi vähävenäläinen hellästi. "Eihän se ole teidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin ymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia ihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin elukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää on heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he itsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas itsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen -- tekevät työtä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he lapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä liian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin ahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä työhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset alkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa elämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän sieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus, joka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset -- aina kerjäten; toiset elävät kuten varkaat -- kaapaten aina mitä suinkin saavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille, asettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa lakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta kansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset vastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin, rusentaaksensa järjen mäsäksi."

Nojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä silmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: "Ainoastaan ne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista ja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön parhaan kykynne mukaan."

"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä --?"

"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen ravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin --" Hän pysähtyi nauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin edestakaisin huoneessa.

"Niin, teidän täytyy oppia lukemaan! Ja kun Pavel tulee takaisin, kuinka suuresti saatte hänet hämmästymään!"

"Oh, Andriusha! Nuorukaiselle on kaikki yksinkertaista ja helppoa. Mutta kun olette eläneet minun ijälleni, on teillä paljon vaivaa, vähän voimia, eikä yhtään mieltä jälellä."

Iltasella meni vähävenäläinen ulos. Äiti sytytti lampun ja istui pöydän ääreen kutomaan sukkaa. Mutta pian nousi hän, kulki epämääräisesti kyökkiin, lukitsi ulko-oven ja meni kulmakarvojansa nostellen takaisin sisähuoneeseen. Hän veti ikkunaverhot alas, ja ottaen kirjan hyllyltä, istui uudelleen pöydän ääreen, silmäsi ympärillensä, kumartui kirjan ylitse ja alkoi liikuttaa huuliansa. Kun hän kuuli melua kadulta, säpsähti hän, sulkea lävähytti kirjan kämmenillänsä ja kuunteli hengittämättä. Ja taas, sulkien ja avaten silmänsä, kuiskasi hän: "E-z-a."

Suurella säännöllisellä tarkkuudella merkitsi kellon kumea tik-tak-tik-tak unholaan vaipuvia sekunteja.

Naputus kuului ovelle; äiti hypähti nopeasti jaloilleen, pani kirjan hyllylle ja mennen ovelle kysyi levottomasti: "Kuka siellä?"

Lähetyssaarnaajan lähtö

Eräs tuttu ääni vastasi pimeästä, kun äiti aukasi ovea, Rybin tuli sisään, tervehti häntä ja sivellen partaansa arvokkaalla tavalla ja kurkistaen peremmä huoneeseen tummilla silmillänsä, virkkoi hän: "Tapananne oli ennen vanhaan laskea ihmisiä sisälle kyselemättä ketä he olivat. Oletteko yksin?"

"Olen."

"Olette yksin, niinkö? Ja minä kun luulin että vähävenäläinen oli täällä. Näin hänet tänään. Vankila ei turmele miestä. Tyhmyys, se se turmelee useimmat."

Hän astui sisälle huoneeseen, istui alas ja virkkoi äidille: "Puhelkaamme sydämen halusta yhdessä. Minulla on jotakin teille sanomista. Minulla on eräs järjestelmä mielessä!" Kasvoissansa näkyi paljon merkitsevä, salaperäinen ilme. Se täytti äidin suurella odottavalla toivolla. Hän istui alas Rybinin vastapäätä ja odotti mykällä kärsimättömyydellä hänen sanojansa.

"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas taaksenne", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. "Ne jotka työskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään omasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää totuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka katselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo sotia itseänsä vastaan." Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla ruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: "Ei mitään hyvää lähde hallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!"

"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?" kysyi äiti, yhä enemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.

"Niinkö minäkö?" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi sitte: "Varokaa johtajia. Siinä se on!" Hän painui taas äänettömäksi, ja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.

"Lähden pois täältä, äiti", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. "Halusin liittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva työhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä mikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta nyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä. Tiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia. Kaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska löytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa."

Hän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa. Vihdoin virkkoi hän: "Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien liepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian omiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään -- ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan herättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä heillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma ymmärryksensä! Ja tämä on totuus!"

"He vangitsevat teidät!" virkkoi äiti matalalla äänellä.

"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan taas samalla tavalla!"

"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään vankeuteen."

"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas jatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti, kahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan kuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua; pyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat, uskovat he minua."

Hän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. "Menen kapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei kuulu. Onko hän jo täydessä työssä?"

"On!" Äidin täytyi hymyillä. "Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun jo kiirehtivät työhönsä."

"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta."

He kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat lyhyitä hyvästelyjä.

"Sanon hänelle", lupasi hän.

"Hyvä on, hyvästi!"

"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?"

"Olen jo jättänyt."

"Milloin lähdette?"

"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!"

Hän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti, ja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita, poistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä. Sitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen ikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi siellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.

"Minä elän yössä!" ajatteli hän. "Ikuisessa yössä!" Hän tunsi sääliä mustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja voimakas -- ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten kaikissa talonpojissa.

Nyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle Rybinista, huudahti hän: "Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota kylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää väkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme."

"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?" uteli hän hartaasti. "Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?"

"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?" Vähävenäläinen nauroi. "Oh, äiti hyvä -- sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja kuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch. Hän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän antaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset ylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat penni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia heidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät meidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat kanssamme juhlapäiväämme kohti." Hän taputti käsiänsä ja virkkoi, hieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: "Mutta eivät edes kotkan siivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme pienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa."

Hänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe oli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa puhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: "Tiedättehän, että toisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää, että minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki palavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman sanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä taikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko elämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa. Ja laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan riemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun ajattelette että tämä tulee tapahtumaan -- että emme voi sitä estää, vaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä haluttaa itkeä -- te tunnette itsenne onnelliseksi."

"Ja kun heräätte", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa vasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, "ja katsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista. Kaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu sekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain alle!" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä, jatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä: "Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää -- teidän pitää epäillä ihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen on paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte ainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka voitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten villieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii teitä kasvoihin? -- ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se ei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin pitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja suositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne pieksäisivät toisia!"

Silmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi päättävämmällä äänellä: "En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa tarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa. Jos sallin itseäni loukattavan tänään -- vaikkapa kykenisin niille nauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan -- mutta loukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla valmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän eroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella jokainoa olento -- nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita."

Tällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja äidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki tienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä kursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä välähtäessä somasti: "Luemmeko hieman, äiti, mitä?"

Äiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen silmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä loukkautumisella: "Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät minua lukemaan?"

Vähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla tuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi aina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä. Hän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän ymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa. Vähän jälkeen päin virkkoi äiti: "Silmäni alkavat tuntua heikoilta, Andriusha. Luulen että tarvitsen laseja."

"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin lääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit."

Vankeudessa

Äiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi puhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi santarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat purppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.

"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon päästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!"

Vihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä sunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa muutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä sukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen näki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat toistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.

Silloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä, jaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan sisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja hiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin vapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet ympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin katsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa käyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja hän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän yksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.

Lähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka silmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa, kuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella huomion kiinnolla.

"Kuka teillä on täällä?" kysyi Vlasova vienosti.

"Poika, ylioppilas", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä äänellä. "Ja teillä?"

"Poika myöskin, työmies."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Vlasov."

"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut vankilassa?"

"Seitsemän viikkoa."

"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta", virkkoi vanha vaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä huomasi.

Keskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen kiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki puhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista vihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri tavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.

Lihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi hänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien häntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä ja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut nopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi hän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi silmää nopeasti, kysyen lempeästi: "Kuinka voit, kuinka voit?"

"Hillitse itsesi, äiti." Pavel puristi hänen kättänsä.

"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!"

"Äiti", virkkoi vartia huoaten, "mitähän jos siirtyisitte hieman kauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne." Hän haukotteli ääneen.

Pavel kyseli äitiltä hänen terveyttänsä ja asioista siellä kotona. Äiti vartosi vielä muita kysymyksiä, haki niitä poikansa silmistä, mutta löytämättä. Hän oli tyyni kuten tavallista, vaikka kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja silmänsä näyttivät suuremmilta.

"Sasha lähetti sinulle terveisiä", sanoi hän. Pavelin silmälaudat värisivät ja painuivat alas. Kasvonsa kävivät pehmeämmiksi ja kirkastuivat selkeään, avonaiseen hymyyn. Pistävä katkeruus hiipi äidin sydämeen.

"Päästävätkö he sinut pian pois?" kyseli hän äkkinäisellä loukkaantuneella kiihkolla. "Miksi ovat he panneet sinut vankeuteen? Nuo sanomalehdet ja lentolehdet ovat taas ilmestyneet tehtaaseen."

Pavelin silmät välähtivät ihastuksesta.

"Ovatko ne? Milloin? Montako niistä?"

"On kielletty puhelemasta näistä asioista!" ilmoitti vartia laiskasti. "Saatte puhella perheasioista."

"Ja eikö tämä ole perheasia?" kiirehti äiti kysymään.

"En tiedä. Tiedän ainoastaan että se on kiellettyä. Voitte puhella hänen pesuvaatteistaan ja ruuasta, mutta ei mistään muusta", intti vartia, puhuen kumminkin täydellisellä välinpitämättömyydellä.

"Olkoon niin", virkkoi Pavel. "Pysy, äiti, kotiasioissa. Mitä te teette nykyisin?"

Äiti vastasi rohkeasti, nuoruuden innolla: "Minä kannan näitä kaikkia tehtaaseen." Hän pysähtyi ja jatkoi: "Hapankaalia, puuroa, kaikkia Marian ruokia ja muita tavaroita."

Pavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän hiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä, jommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: "Oma, rakas äitini! Sepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se tunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän, äiti?"

"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin", virkkoi hän jonkunmoisella ylpeydellä.

"Taas sama aine!" virkkoi vartia loukatulla äänellä. "Sanoin teille se on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä vapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä tuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on kiellettyä."

"No niin, jätä se, äiti", virkkoi Pavel. "Matvei Ivanovitch on hyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme toimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan sattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa tilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit sanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi."

"Aika on ohitse!" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. "Sanokaa jäähyväisenne!"

"Kiitos kaikesta, äiti", virkkoi Pavel. "Kiitos, sinulle, rakkahin äitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi."

Hän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli häntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti äiti itkuun.

"Nyt erotkaa!" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa, virkkoi hän hänelle: "Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he laskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta."

Kotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja hänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.

"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän ymmärsi!" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: "oh, niin, hän ymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei ole ikinä ollut ennen sellainen."

"Ah, äiti", nauroi vähävenäläinen. "Huolimatta mitä toiset ihmiset vaativat, äiti aina vaatii hellyyttä. Teillä on varmasti kyllin suuri sydän yhdelle miehelle."

Iltasella, kolme päivää myöhemmin, kun äiti istui pöydän ääressä sukkia kutomassa ja vähävenäläinen luki hänelle roomalaisten orjien kapinasta, kuului äkkiä luja koputus ovelle. Vähävenäläinen meni avaamaan ja löysi Vyesovshchikovin ovelta mytty kainalossa, lakki takaraivolla ja saappaat mudassa aina polviin saakka.

"Olin ohi kulkemassa, ja nähdessäni valkean ikkunasta, pistäysin sisälle kysymään kuinka voitte. Olen tulossa suoraan vankeudesta."

Hän puhui oudolla äänellä. Pitäen Vlasovnaa kädestä, puristi hän sitä hirvittävän lujasti, lisätessään: "Terveisiä Pavelilta!" Ja istuen neuvottomasti tuolille, tarkasti hän huonetta synkin, epäluuloisin katsein.

Äiti ei pitänyt hänestä; hänen nelikulmaisessa, lyhytkaulaisessa päässään ja pienissä, tutkivissa silmissään oli jotakin, joka pelotti häntä aina; mutta nyt hän iloitsi hänet nähdessään, ja leveän hymyn valaistessa hänen kasvojaan, virkkoi hän lempeällä, vilkkaalla äänellä:

"Kuinka laihaksi olette käyneet! Kuulkaa, Andrjusha, lääkitkäämme häntä teellä."

"Minä jo laitan täällä samovaria kuntoon!" kuului vähävenäläisen ääni kyökistä.

"Kuinka on Pavelin laita? Ovatko he päästäneet ketään muuta ulos, paitsi teitä?"

Nikolai painoi päänsä alas, sanoen: "Minä olen ainoa päästetty." Hän kohotti katseensa äitiin ja virkkoi hitaasti, puhuen hampaittensa välistä voimakkaalla innolla: "Minä sanoin heille, 'kylliksi! Päästäkää minut menemään! Muutoin tapan jonkun täällä ja itseni päällisiksi.' Ja niin he laskivat minut pois!"

"Hm, hm -- ni-in!" virkkoi äiti hitaasti, vetäytyen vähän etemmä hänestä ja räpyttäen silmiään ehdottomasti, kun hänen katseensa kohtasi hänen kapeat, terävät silmänsä.

"Ja kuinka voi Fedja Maxim?" huudahti vähävenäläinen keittiöstä. "Kirjoittaa runoja, eikö niin?"

"Jaa! En ymmärrä sitä", virkkoi Nikolai, päätänsä pudistaen. "He ovat pistäneet hänet häkkiin, ja hän laulaa. Yksi asia on varma, etten halua mennä kotiin, Pelagaja Nilovna, sallitteko minun nukkua täällä tänä yönä?" kysyi hän käheästi, häneen katsomatta.

"Mitä, tietysti, Nikolai! Ette toki tarvitse kysyäkään sellaista!" kiirehti äiti vastaamaan nopeasti. Hän tunsi itsensä kömpelöltä ja olonsa vaikealta Nikolain läsnäollessa, eikä tiennyt mitä puhuisi hänelle. Mutta hän alkoi itse puhua oudosti ja murtuneella äänellä:

"Väitän että lasten täytyy hävetä vanhempiensa tähden. No, älkää nyt te pelästykö. En tarkoittanut teitä. Pavel ei tarvitse koskaan teitä hävetä. Mutta minä häpeän isääni, enkä aio ikinä astua hänen kynnyksensä ylitse. Minulla ei ole isää eikä kotia! He ovat asettaneet minut poliisien vartioitavaksi, muutoin olisin jo mennyt Siperiaan. Luulen että mies, joka ei halua säästää itseään, voisi tehdä paljon Siperiassa. Minä vapauttaisin rikoksellisia siellä ja järjestäisin heidän pakomatkansa."

Äiti ymmärsi välittömällä mielellä, mitä tuskaa tämä mies kärsi sydämessään.

Andrei tuli kyökistä, ja äiti nousi ja meni pois, virkkaen: "Minä menen valmistamaan jotain haukattavaa."

Vyesovshchikov katseli vähävenäläistä tarkasti, ja virkkoi äkkiä: "Ajattelen että muutamia henkilöitä pitäisi lopettaa päiviltä!"

"Oho! Ja minkätähden?" virkkoi vähävenäläinen tyynesti.

"Minä vastaan ainoastaan omasta itsestäni, ainoastaan omasta itsestäni, enkä kestään muista. Ja jos isäni on varas --"

"Oh!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä, muuttaen itsensä Nikolain viereen.

"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen ruumiistaan! Saattepa nähdä!"

"Minkätähden?" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.

"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan ihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen vaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi", virkkoi Vyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.

"Oh, vai niin!" huudahti vähävenäläinen. "Ja ketä saatte tästä syyttää? Hulluja!"

"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!" virkkoi Nikolai raskaasti. "Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös. No, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai Samoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää valehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut jonnekin erilleen, kokonaan yksikseni."

"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja ystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.

"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta oma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme kaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte tähän?"