Part 8

"Hm!" virkkoi Jegor, kiinnittäen katseensa häneen. "Hyvän ihmisen pitäisi hoitaa hyvin itsensä."

"Sitä en ainakaan voisi oppia teiltä, vaikkapa olisinkin hyvä", vastasi äiti nauraen.

Jegor oli ääneti, kävellen edestakaisin huoneessa; sitte hän käveli hänen luoksensa ja sanoi: "Tämä on kovaa, naapurini, hyvin kovaa teille!"

"Se on työlästä jokaiselle", vastasi äiti, tehden liikkeen kädellään. "Kenties niille, jotka sen oikein ymmärtävät, se tuntunee helpommalta. Mutta minä ymmärrän niin vähän, minäkin. Ymmärrän ainoastaan että ihmiset tarkoittavat ja haluavat mikä on hyvää."

"Jos te, kuomaseni, sen ymmärrätte, silloin se merkitsee, että jokainen tarvitsee teitä, ihan jokainen!" virkkoi Jegor juhlallisesti ja totisesti.

Äiti katsahti häneen ja naurahti sanaakaan virkkamatta.

Vapauden henki

Puolenpäivän aikaan, tyynesti ja asiaan kuuluvasti asetteli hän kirjat povellensa niin älykkäästi ja taitavasti, että Jegor virkkoi maiskuttaen huuliansa tyytyväisyydestä: "_Oikein hyvin!_ niinkuin saksalainen sanoo, naapuri, kun hän on juonut haarikan olutta. Kirjallisuus ei ole teitä muuttanut näöltänne. Te olette yhtä hyvä, kookas ja arvokas vanha nainen. Suokoot kaikki lukemattomat haltiat teille siunauksensa työhönne!"

Puolen tunnin päästä seisoi hän tehtaan portilla, kumarruksissa kuormansa painosta, tyynenä ja varmana. Kaksi vartiaa, joita työmiesten pila ärsytti, tutkivat jokaisen tehtaaseen tulijan, kohdellen heitä törkeästi ja kiroillen heitä. Yksi poliisi ja kapeakinttuinen, punanaamainen mies seisoi hänen vieressään valppain katsein. Äiti, joka muutti tankoa toiselle olkapäällensä, ämpäri kiinnitettynä sen molempiin päihin, tarkasteli miestä silmänurkistansa. Hän arvasi hänen olevan sissin.

Eräs pitkä, kiherätukkainen mies, jonka lakki oli heitetty takaraivolle niskaan, huusi vahtimiehille, jotka häntä tarkastelivat: "Etsikää päästä, eikä taskuista, te paholaiset!"

"Syöpäläisten kiinniottaminen on teille paljon sopivampaa työtä kuin ihmisten metsästäminen!" lisäsi työmies. Vakooja vilkasi häneen kieroon, nopeasti.

"Päästäkää minut sisään!" pyyteli äiti. "Katsokaa, minä painun ihan kaksinkerroin raskaan kuormani alla! Selkäni on vähällä katketa."

"Menkää sisään! menkää sisään!" huusi vahti nyrpeästi. "Hän tulee myös keskusteluinensa."

Äiti kulki paikoillensa, asetti ämpärit maahan ja pyyhkien hikeä otsaltaan, katseli ympärillensä.

Gusev veljekset, lukkosepät, tulivat heti kohta hänen luoksensa, ja vanhempi heistä, Vasili, kysyi ääneen, silmäkulmiansa rypistäen: "Onko teillä piirakoita?"

"Tuon niitä huomenna", vastasi hän.

Tämä oli sovittu tunnussana. Veljien naama kirkastui. Ivan, joka ei voinut hillitä itseään, huudahti: "Oi te kultainen äiti!"

Vasili hyppäsi kantapäällään, kurkisti ämpäriin, ja kirjakäärö hävisi samalla hänen povelleen.

"Ivan!" virkkoi hän ääneen. "Älkäämme menkö kotiin, ostakaamme päivällisemme häneltä." Ja hän tunki kiireesti kirjasia saapasvarsiinsa ja sääryksiinsä. "Meidän täytyy antaa hyvä alku uudelle kauppiallemme, etkö sinäkin ajattele niin?"

"Niin, todella!" myönsi Ivan, ja nauroi ääneen.

Äiti katseli varovaisesti ympärilleen ja huusi: "Hapankaalia! Kuumaa vermisellisoppaa! Paistettua lihaa!"

Sitte, ottaen salaperäisesti yhden kirjakääreen toisensa jälkeen poveltaan, antoi ne veljeksille. Joka kerta kun yksi kimppu hävisi hänen käsistään, välähti kierosilmän, keltanaama upseerin haamu hänen silmissään kuten keltainen tahra, kuten sytytetyn tulitikun välähdys pimeässä huoneessa, ja hän virkkoi hänelle ajatuksissaan, vahingon ilolla: "Ottakaa tämä, herra!" Ja kun hän ojensi viimeisen käärön, lisäsi hän tyytyväisen näköisenä: "Ja täällä on vielä enemmän, ottakaa!"

Työmiehiä tuli hänen luoksensa kupit käsissä, ja kun he tulivat lähelle Ivania ja Vasilia, alkoivat he ääneen nauraa. Äiti pani tyynenä kirjojen kannattimen pois, ja kaatoi vermisellisoppaa kuppeihin, jolla välin Gusev laski leikkiä hänen kanssaan.

"Kuinka älykkäästi Nilovna tekee työtään!"

"Pakko opettaa yksin hiirtä kiinniottamaan", huomautti hänen hyyryläisensä vakavasti. "He ovat näpistäneet teidän leivänhankkijanne, ne roistot! No niin, antakaapa kahden kopekan edestä vermisellisoppaa. Älkää olko millännekään, äiti, te kyllä menettelette hyvin."

"Kiitos hyvästä sanasta!" vastasi hän, hymyten. Samassa astui hän hänen toiselle sivulleen, virkkoen: "Se ei maksa minulle paljoa, vaikka sanon yhden hyvän sanan!"

"Mutta sitäpä ei kukaan juuri käy sanomaan", huomautti lukkoseppä, hymähtäen, ja pudistaen hartioitaan, lisäsi hän hämmästyksellä: "Siinä on elämä teille, toverit! Ei kukaan sano yhtä hyvää sanaa; ei kukaan sitä muka ansaitse. Niin se on!"

Vasili Gusev nousi ylös, napitti takkinsa tiukkaan ympärillensä ja huudahti: "Minä söin, soppa oli kuumaa, ja kuitenkin tuntuu minua vilustavan!"

Ja hän meni matkoihinsa. Ivan nousi myös, ja juoksi pois, iloisesti viheltäen.

Hyvin mielin ja hymyillen huuteli Nilovna tavaroitaan: "Kuumaa, kuumaa! Hapankaalia, vermisellisoppaa, velliä!"

Hän ajatteli kuinka hän sanoisi pojallensa ensimäisestä kokeilustansa; ja keltanaama upseeri päilyi edelleen hänen silmissään, hämmästyneenä ja ivallisena. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat tukalasti, ja ylähuulensa kääntyi ylöspäin hermostuneesti, näyttäen kiiltävät ja terävät etuhampaat. Syvä ilo tykytti ja soi äidin sydämessä, kulmakarvansa vapisivat, ja jatkaen kuuron tavalla sopan myyntiä, mutisi hän sielussaan: "Täällä on enemmän! täällä on enemmän!"

Koko pitkänä päivänä tunsi hän suloista uutuuden tunnetta, joka syleili hänen rintaansa sydämellisellä hyväilyllä. Ja iltasella, kun hän oli lopettanut työnsä Marian talossa, ja istui kotonaan teetä juoden, kuuli hän hevosen kavioiden kopsetta ja tutun äänen kaikua. Hän hyppäsi ylös, kiiruhti kyökkiin ja sitte suoraan ovelle. Joku käveli kiireesti yli porstuan; silmänsä himmenivät, ja nojaten ovipieleen, avasi hän oven jalallansa.

"Hyvää iltaa, äiti!" kuului helisevä ääni, samalla kun pari pitkää kättä asettui hänen olkapäilleen.

Ilo Andrein näkemisestä sekaantui rinnassansa surun pettymykseen; ja nuo vastakkaiset tunteet sekaantuivat polttavaan särkyyn, joka ympäröi hänen sydäntänsä kuin kuuma laine. Hän peitti kasvonsa Andrein povelle. Hän puristi hänet lujasti rintaansa vastaan, ja kätensä vapisivat. Äiti itki hiljaa ja ääneti, jolla välin hän silitti hänen tukkaansa ja puhui sointuvalla äänellä: "Älä itke äiti. Älä särje sydäntäni. Annan kunniasanani pantiksi, että hän pääsee pian vapaaksi! Heillä ei ole mitään syytöstä häntä vastaan; kaikki pojat vaikenevat kuin keitetyt kalat."

Asettaen pitkän käsivartensa äidin olkapään ympärille, toi hän hänet huoneeseen, ja irroittaen itsensä nopealla liikkeellä, pyyhki äiti pois kyyneleet silmistään, sydämensä juodessa hänen ystävällisiä sanojaan.

"Pavel lähettää teille sydämellisiä terveisiä. Hän voi hyvin ja on niin iloinen kuin ikinä ennen. Vankilassa on hyvin ahdasta. He ovat panneet vankeuteen enemmän kuin sata henkeä, sekä täältä että kaupungista. Kolme ja neljä henkilöä on pantu yhteen koppiin. Vankilan päälliköt ovat jokseenkin mukavaa väkeä. He ovat aivan väsyksissä työn paljouteen, jonka santarmit ovat heille tuottaneet. He eivät ole kovin ankaria, eivätkä kohtele vankeja törkeästi. He sanovat näin: 'Olkaa ääneti, herrat, niin paljon kuin mahdollista. Älkää laittako meitä pahaan asemaan!' Ja niin käypi kaikki hyvin. Me puhumme toistemme kanssa, annamme kirjoja toisillemme, ja jaamme ruokamme. Se on hyvä vankila! Tosin se on vanha ja likainen, mutta hiljainen ja valoisa. Rikokselliset ovat myös hauskaa väkeä; he auttavat meitä koko lailla. Bukin, neljä muuta ja minä vapautettiin. Siellä oli liian ahdasta. He laskevat Pavelin myös pian pois. Puhun teille totta, uskokaa minua. Vyesovshchikovia tullaan pitämään vankina kauimman aikaa. He ovat hyvin vihaisia hänelle. Hän noituu ja haukkuu jokaista, ihan yhtenään. Santarmit eivät siedä häntä silmissään. Luulen että hänet laahataan tuomioistuimen eteen joku päivä tai potkitaan pois vankilasta. Pavel sanoo hänelle rauhoittaakseen häntä: 'Lakkaa, Nikolai, sinun kiroilemisesi ei uudista heitä!' Mutta hän kiljuu: 'Lakaiskaa heidät pois koko maan pinnalta, niinkuin ruton!' Mutta Pavel käyttäytyy varmasti kuten kallio. Hän kohtelee jokaista hienosti ja säädyllisesti! He laskevat hänet pian pois."

"Pian?" virkkoi äiti hymyillen. "Tiedän kyllä että hänet päästetään pian vapaaksi!"

"No, jos tiedätte, niin on kaikki hyvin! Antakaa minulle teetä, äiti. Ja nyt kertokaa kuinka te olette voineet ja kuinka olette viettäneet aikaanne."

Hän katsoi äitiin herttaisimmasti hymyten, ja näytti niin tuttavalliselta ja läheiseltä, tuo kunnon mies. Rakastava, vaikkapa samalla surumielinen loimu säihkyi hänen syvistä ja pyöreistä sinisistä silmistään.

"Rakastan teitä suuresti. Andrjusha!" virkkoi äiti, syvällä huokauksella, katsellessaan hänen kasvojaan, jotka olivat säännöttömän parran peittämät.

"Ihmiset tyytyvät siihen vähään, minkä kykenen heille antamaan! Tiedän että rakastatte minua; te kykenette jakamaan rakkautta kaikille: teillä on jalo sydän", virkkoi vähävenäläinen, keinuen tuolissaan, katseensa harhaillessa ympäri huonetta.

"Ei, minä rakastan teitä erilailla!" väitti äiti. "Jos teillä olisi äiti, kadehtisivat ihmiset häntä, kun hänellä olisi niin erinomainen poika."

Vähävenäläinen heilutti päätään, ja hieroi sitä lujasti molemmin käsin.

"Minulla on äiti jossakin!" virkkoi hän matalalla äänellä.

"Tiedättekö mitä tein tänään?" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja tyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka hän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.

Vähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät suurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja paukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: "Ohhoh! Tämä ei ole enää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule iloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista kuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille tovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!"

Hän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan kaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi vastakaikua äidissä.

"Rakkaani, oma Andrjushani!" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä äkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena sanavirtana. "Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus! Minkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin mieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin kuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni eläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen asiaan -- ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä ruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä aina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän jättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että hän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin -- ei niinkuin vaimoa kuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan. Kaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului ennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita seikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea ihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä -- olemme samasta kylästä kumpikin -- ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta miten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui tälle -- olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen -- kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty minusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä suljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!"

Hänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui eteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: "Kun mieheni kuoli, käännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut valtasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli -- sillä jos hän hukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen tuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.

"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme sitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te murehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät kärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan, ja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret tytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat seitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa heitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he uskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä -- enkä voi rakastaa heidän tavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!"

"Voitte kyllä!" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois hänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa mukaan. "Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä", jatkoi hän. "Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä. Te, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky äidillisyyteen!"

"Jumala suokoon!" vastasi hän tyynesti. "Tunnen että on hyvä elää tällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties rakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän tahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään minulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa."

"Se ei ole totta", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois hänestä. "Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa häntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin? Ei, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel -- hän ei voinut, eikä hän tahdokaan!"

"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!" virkkoi äiti tyynesti, kiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen kasvoihin. "Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!"

"Pavel on harvinainen, mies!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä. "Hän on raudasta tehty mies!"

"Nyt istuu hän vankilassa", jatkoi äiti miettivästi. "Se on kauheaa, se on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on erilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen pelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun silmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla kertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin katkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No niin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että te olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan elämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden. Totuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin kauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta kuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä minä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä vaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden voimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja on repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni vuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen itseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän."

Vähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi hän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Hyvin sanottu!" huudahti hän matalalla äänellä. "Oikein hyvin! Olipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran kirjoitti hän näin:

"'Ken syyttömänä katuu, totuutta eloon auttaa.'

"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi totuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän ilmoitti totuuden!"

"Tässä puhun minä", jatkoi äiti. "Puhun, enkä kuule omaa ääntäni, enkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin aina yhtä asiaa -- kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta, jottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea. Kenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat lähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää kaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille."

Vähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja kääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi äiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka lämmitti hänen mieltään.

Kävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen:

"Äiti, miksi ette koeta joskus olla hyvä ja ystävällinen: Vyesovshchikoville? Hän on juuri sellainen, joka sitä tarvitsisi. Isänsä istuu vankilassa -- epämiellyttävä, vanha mies. Nikolai joskus näkee vilahdukselta hänen naamaansa vankilan ikkunasta, hän alkaa silloin häntä haukkumaan. Se on paha, kovin paha. Nikolai on hyvä toveri. Hän rakastaa koiria, hiiriä ja kaikenlaisia eläimiä, mutta hän ei kärsi ihmisiä. Sellaiseksi saattaa ihminen joutua."

"Äitinsä hävisi teille tietämättömille ja isänsä on juoppo ja varas", virkkoi Nilovna ajatuksiinsa vaipuneena.

Kun Andrei meni vuoteelle, teki äiti hänen huomaamattaan ristinmerkin hänen ylitsensä, ja noin puolen tunnin kuluttua, kysyi hän hiljaa: "Oletteko nukuksissa, Andrjusha?"

"En, miksi niin?"

"Ei mitään! Hyvää yötä!"

"Kiitos teille, äiti, kiitos teille;" vastasi hän lempeästi.

Valistuksen jano

Kun Nilovna seuraavana päivänä tuli tehtaan portille kuormansa kanssa, pysäyttivät vartiat hänet raakamaisesti, ja käskien laskea maahan ämpärit, tekivät tarkan tutkimuksen.

"Ruokani jäähtyy tykkänään", huomautti hän tyynesti, kun he kopeloivat hänen pukuansa.

"Pidä suus' kiinni!" virkkoi vartia synkästi.

Toinen virkkoi vakaumuksella, koettaen hänen olkapäätänsä: "Nuo kirjat ovat viskatut aidan ylitse pihaan, sanon minä!"

Vanha Sizov tuli hänen luoksensa, ja katsellen ympärillensä, virkkoi kuiskaavalla äänellä: "Kuulitteko, äiti?"

"Mitä?"

"Noista lentokirjasista vain. Ne ovat alkaneet ilmestyä uudelleen. He ovat ne jaelleet yltympäri kuten suolanrakeet leipäpalalle. Paljon hyvää ovat nuo kotitarkastukset ja vangitsemiset saaneet aikaan! Serkkuni Maxim on ajettu vankeuteen, ja teidän poikanne on viety. Nyt on selvää selvempi, että hän ei ole syntipukki!" Ja hivellen partaansa virkkoi Sizov päättävästi: "Se ei ole kansa, vaan ajatukset, ja ajatukset eivät ole kirppuja; ette voi niitä kiinniottaa!"

Hän kokosi parran käteensä, katsahti äitiin, ja virkkoi pois mennessään: "Miksi ette tule joskus minua tervehtimään? Arvaan että olette aivan ypö yksin."

Äiti kiitti häntä, ja huudellen ruokiansa, huomasi hän tavattoman hyväntuulen vallitsevan työväen keskuudessa tehtaassa.

Työmiehet liikkuivat vilkkaasti, muodostivat ympyröitä, ja juoksivat yhdestä ryhmästä toiseen. Iloisia ääniä ja onnellisia sekä tyytyväisiä kasvoja näkyi kaikkialla! Nokinen ilmaperä oli kiehteessä ja tykytti jostakin rohkaisevasti ja uskaliaasti. Siellä täällä kuului huudahtusten välistä raakaa ivaa, ja joskus uhkauksia.

"Vai niin! Näyttää siltä kuin ei totuus soveltuisi heihin", kuuli hän yhden sanovan.

Nuorukaiset varsinkin olivat riemuissaan, jolla välin vanhemmilla miehillä oli epäilevä hymy kasvoillaan. Tehtaan virkamiehet kävelivät huolestuneina, ja poliisi juoksi paikasta paikkaan. Kun työmiehet näkivät heidät, hajosivat he ja astelivat pois hitaasti, tahi jos jäivät seisomaan, lopettivat he puheensa, katsellen ääneti ja kiihoittuneina vihasin katsein.

Työmiehet näyttivät olevan jostakin syystä pestyinä ja puhtaina. Gusevin vartalo kohosi korkealle muiden ylitse, ja veljensä kierteli ympäriinsä kuin lohikäärme, nauraen ja rupattaen. Yhtyneiden esimies, Vosilov ja rekordi-virkamies Isai, astuivat hitaasti äidin ohitse. Pieni, kuihtunut virkamies käänsi päänsä vasemmalle, katseli työmiesten ivallisia kasvoja ja virkkoi nopeasti, pudistellen suurta punaista partaansa: "He nauravat, Ivan Ivanovitch. Se on heistä paljasta hauskuutta. Heitä huvittaa, vaikka kysymyksessä ei ole vähempää kuin hallituksen kukistaminen, kuten päällikkö sanoo. Mitä on tehtävänä täällä, ei ole juuri rikkaruohojen kitkemistä, vaan kyntäminen tässä on tarpeen!"

Vosilov käveli kädet selkänsä takana ja sormet lujasti yhteen puristettuina.

"Painakaa te mitä haluatte, te mustakaartilaiset!" huusi hän ääneen. "Mutta älkää vain rohjetko mainita sanaakaan minusta!"

Vasili Gusjev tuli Nilovnan luokse ja toimitti: "Minä tulen uudelleen syömään teiltä. Onko se hyvää tänään?"

Ja taivuttaen päätään ja teroittaen silmiänsä, lisäsi hän salaperäisesti: "Näettekös, se sattui maaliin. Hyvin tehty, äiti, oikein hyvin!"

Äiti nyökäytti päätään myönnytykseksi, mielistyneenä että Gusev, pahin riiviö koko kylässä, puhutteli häntä "teiksi", haastellessaan kanssaan kaikessa salaisuudessa. Yleinen ilo ja hämmästys tehtaassa miellytti häntä myöskin, ja hän ajatteli itsekseen: "Mitä tekisivät he ilman minua?"

Kolme tavallista työmiestä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä, ja yksi heistä virkkoi pettymys kasvoillaan: "En ole nyt löytänyt yhtä ainoata mistään!"

Joku toinen huomautti: "Haluaisin kuulla sen kumminkin. En voi lukea sitä itse, mutta ymmärrän että se sattuu heihin ihan arkaan paikkaan."

Kolmas mies katseli ympärillensä, ja virkkoi: "Käykäämme höyrypannuhuoneeseen; minä luen sen siellä teille!"

"Se vaikuttaa!" kuiskasi Gusev, silmää iskien.

Nilovna tuli kotiin kevein mielin. Hän oli nyt itse nähnyt kuinka kirjallisuus vaikuttaa ja muuttaa ihmisen.

"Väki tuolla alhaalla on pahoillaan etteivät osaa lukea", virkkoi hän Andreille, "ja tässä olen minä, joka osasin lukea nuoruudessani, mutta olen kaikkityyni unohtanut."

"Opetelkaa uudelleen", esitti vähävenäläinen.

"Minun ijälläni? Mitä varten te teette pilaa minusta?"

Andrei otti kuitenkin kirjan hyllyltä, ja osottaen veitsen kärellä kansilehden kulmassa olevaa kirjainta, kysyi hän: "Mikä tämä on?"

"R", vastasi hän nauraen.

"Ja tämä?"

"A."

Hän tunsi itsensä kömpelöksi, loukatuksi ja noloksi. Hänestä näytti kuin Andrein silmät olisivat nauraneet hänelle, ja hän kartti niiden katsetta. Mutta hänen äänensä kuului lempeältä ja tyyneltä hänen korvissaan. Hän vilkasi viistoon hänen kasvoihinsa, kerran ja vielä kerran. Ne olivat vakaat.

"Haluatteko todella opettaa minua lukemaan?" kysyi hän vaikeasti naurahtaen.

"Miksi en?" myönsi hän. "Koettakaa! Jos kerran ennen olette osanneet lukea, selviää se teille hyvin pian."

"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa."

"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi tämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' -- eikös ole soma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee niistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku tarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?"

"Ihmiset!"

"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?"

Tirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän vaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen intoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian alkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja väsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan lehdille.

"Minä opettelen lukemaan", virkkoi hän nyyhkyttäen. "On aika jo kuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan."