Part 7

"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt on tehtävä?"

"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!" kuului Samoilovin ääni kyökistä. "Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa työtämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös pelastaaksemme toverimme!"

"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi", lisäsi Jegor hymähtäen. "Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti. Mutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!"

"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle", virkkoi Samoilov.

Äiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän voisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: "No niin? Mitä meidän pitää tehdä?"

Samoilov oli valmis vastaamaan.

"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?"

"Tunnen kyllä. Niin mitä?"

"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen kirjallisuutta."

"Me maksaisimme hänelle", lisäsi Jegor.

Äiti teki kieltävän liikkeen.

"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne tulevat minulta, tästä talosta -- oh, ei!"

Sitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella ja hillityllä äänellä: "Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle! Minä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa ottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni; minun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa tehtaaseen. Minä kyllä onnistun!"

Puristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän varsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin huudahti hän voitonriemulla: "He tulevat huomaamaan -- Pavel Vlasov on poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka. He saavat sen nähdä!"

Kaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti kämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: "Kuomaseni, se on suuremmoista, ihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää -- erinomaista!"

"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä onnistuu", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.

"Te olette mainio, äitiseni!" huudahti Jegor kähisten.

Äiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä ilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen poikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi hän vapista onnesta.

"Kun menette Pavelia katsomaan", sanoi Jegor, "sanokaa hänelle että hänellä on hyvä äiti."

"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille", virkkoi Samoilov hymyillen.

Äiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: "Sanokaa hänelle että olen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen tietää."

"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?" kysyi Jegor, osottaen Samoilovia.

Äiti huokasi ja virkkoi surullisesti: "Sitte, niin, emmehän voi sitä auttaa!"

Molemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan puheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä alas: "Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi."

"Sehän on luonnollista!" huudahti Jegor. "Ja mitä Paveliin tulee, ette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana miehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme -- jota emme löydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme kertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen ehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni."

"Te hengitätte vaivaloisesti", virkkoi äiti, katsellen myötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.

"Siihen on omat syynsä", vastasi hän, sormeansa kohottaen. "Siis on asia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset -- ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön, alkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin sydän! Hyvästi, kunnes tavataan."

"Hyvästi!" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen. "Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!"

"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa", virkkoi Nilovna, haluten miellyttää häntä. "Jokainen tulee ymmärtämään."

Kun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle, alkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta rukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka Pavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet hänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä. Ja he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen läheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä elämässä.

Aikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse. Ruokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti häntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

"Te murehditte?" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. "Oi, älkää toki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta? Ei kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään vankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he ilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta hän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He eivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä. Minun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä keitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni kenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne nakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut haalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka vie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa. Sen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen kanssa eläminen on vielä tukalampaa."

"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne", yhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.

"Kuinka niin?" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen, nyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.

"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa minua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen pitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen kansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat niin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä sanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä kiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu. Kuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä, rakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä kantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy sellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä vihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea kärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä pitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan äkkiä!"

Ystävät neuvottelemassa

Keskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta päivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä täynnä ruokaa, Marian keittotaidon tuotteita, jolla välin Maria itse vei pääasiallisia ruokatavaroita torille.

Työmiehet huomasivat paikalla uuden kauppiaansa. Jotkut heistä lähestyivät häntä ja sanoivat ystävällisesti: "Oletteko ruvennut kauppiaaksi, Nilovna?"

He lohduttivat häntä, tuumaillen, että Pavel varmaankin pian päästettäisiin vapaaksi, koska hänen asiansa oli oikea. Toiset täyttivät hänen surullisen sydämensä surkuttelullaan, jolla välin muutamat moittivat tehtaan hallitusta ja santarmeja katkerasti; nämä jälkimäiset löysivät myötätuntoisen kaiun hänen sydämessään. Muutamat katselivat häntä kostonhimoisilla silmäyksillä, niiden joukossa Isai Gorbov, joka mutisi hampaittensa välistä: "Jos minä olisin kuvernööri, hirttäisin poikanne! Älköön hän johtako ihmisiä harhaan!"

Tämä ilkeämielinen uhkaus viilsi hänen lävitsensä kuin kuoleman kylmä kouristus. Hän ei vastannut mitään, katsahti vaan hänen laihoihin, kesäkirjaviin kasvoihinsa, ja painoi päänsä alas, huoaten.

Hän huomasi tehtaassa melkoista kiihotusta; työmiehet kokoontuivat pieniin ryhmiin ja puhelivat hillityllä äänellä ja hyvin kiihkeän näköisinä; esimiehet kävelivät tärkeän näköisinä, pistäen nenänsä joka paikkaan; sieltä täältä kuului karkeita kirouksia ja ärtynyttä naurua.

Kaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi käsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.

Noin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia kirouksilla ja sadatuksilla.

"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?" irvisteli yksi.

"He tekevät meille miekkosille kunniaa!" ilkkui toinen. "Kun me menemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme", virkkoi kolmas, päästäen julman kirouksen.

"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!" huudahti pitkä, yksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. "Ja sen vuoksi vangitsevat he rehellisiä ihmisiä."

"He eivät tee sitä enää öillä!" huudahti muuan. "He tulevat ja laahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä, hävyttömät roistot!"

Poliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää väkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille panetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat isoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat he: "Varokaa itseänne siinä, kalastajat!"

Kun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi hymyillen: "Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on vangittu."

Äiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat niin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen hymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen hellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä huvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen viranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.

Lähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla, auttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa. Myöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja epämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa, tietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä, ja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut vielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.

Ikkunan takana leijailivat harmaat keväiset lumihipaleet, asettuen kuulumattomasti ikkunalaudalle. Valuen alas ja sulaen, jättivät ne vesisen viirun jälkeensä. Äiti ajatteli poikaansa.

Kuului varovainen noputus. Hän hyökkäsi ovelle, nosti linkun ylös ja näki Sashenkan. Hän ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja ensimäinen seikka, joka iski hänen silmäänsä, oli tytön luonnoton lihominen.

"Hyvää iltaa!" virkkoi äiti, "olen onnellinen saadessani vieraan tänne näin myöhään, lyhentämään yksinäisyyttäni. Et ole käynyt täällä pitkään aikaan! Oletko ollut matkoilla?"

"En, minä olin vankilassa", vastasi tyttö hymyillen. "Jegor Ivanovitchin kanssa. Muistatteko häntä?"

"Luulisinpä hyvinkin muistavani!" huudahti äiti. "Jegor Ivanovitch ilmoitti minulle eilen että hänet päästettiin vapaaksi, mutta en tiennyt sinusta mitään. Ei kukaan virkkanut minulle että sinä olit siellä telkien takana."

"Mitäpä se tieto olisi hyödyttänyt? Haluaisin muuttaa pukua ennenkuin Jegor Ivanovitch tulee!" virkkoi tyttö katsellen ympärillensä.

"Sinä olet läpimärkä!"

"Olen tuonut lentolehtiä."

"Anna ne tänne, anna ne minulle!" huudahti äiti kärsimättömästi.

"Heti paikalla", vastasi tyttö. Hän laski hameensa alas ja puisteli sitä, ja lehtiä alkoi lennellä kuin puusta; alas sateli joukko ohkaisia paperiesineitä laattialle hänen ympärillensä. Äiti noukki ne ylös nauraen ja sanoi: "Minä juuri ihmettelin että mikä teki sinut niin lihavaksi. Oi minkälaisen joukon olet tuonut niitä! Tulitko jalkaisin?"

"Tulin", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka oma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että tummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.

"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja siihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!" virkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.

"Se oli tehtävä!" lausui tyttö. "Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin laita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?" Sashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä alas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.

"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy uskollisena itsellensä."

"Kuinka voimakas hän on!" puheli tyttö hiljaa.

"Hän ei ole ollut koskaan sairas", vastasi äiti. "Mutta, sinähän vapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa."

"Sepä oivaa!" huudahti tyttö heikosti hymyillen. "Mutta älkää vaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse."

"Mitä! Noinko väsyneenä?" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän alkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin, istui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse, ennenkuin vastasi:

"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista kauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen tuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa. Tiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta. Me olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme salvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se kuivettaa aivan sydämen!"

"Kuka palkitsee teidät tästä?" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän siihen itse: "Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen liioin?"

"Emme!" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.

"Mutta minä en usko teitä!" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä purkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä esiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:

"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää jota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?"

Porstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti säpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti: "Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä kuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te riisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?"

"Miksi, rakkaani, minkätähden?" kyseli äiti lempeästi.

"Odottakaa hetkinen!" virkkoi Sashenka kuunnellen. "Luulen että se on Jegor."

Se oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.

"Aha! Samovari!" huusi hän. "Se on paras koko tässä elämässä, kuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!"

Hänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti pitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.

"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan saakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että hän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan päivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei ole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku."

"Onko mahdollista ettet nauttinut mitään ravintoa kahdeksaan päivään peräkkäin?" kyseli äiti ihmeissään.

"Minun täytyi saada hänet pyytämään anteeksi", vastasi tyttö stoalaisella hartioiden kohotuksella. Hänen olentonsa ja kiinteä vastarintansa näytti melkein moitteelta äidin silmissä.

"Entä jos olisit kuollut?" kysyi hän uudelleen.

"No niin, mitäpä olisin voinut tehdä?" virkkoi tyttö tyynesti. "Hän pyysi lopultakin minulta anteeksi. Ei pitäisi koskaan anteeksi antaa loukkausta, ei koskaan!"

"Ni-in!" virkkoi äiti hitaasti. "Täällä löytyy naisia, joita on loukattu koko heidän elämän ikänsä."

"Minä olen purkanut itseni!" virkkoi Jegor toisesta huoneesta. "Onko samovaari valmis? Antakaa minun kantaa se sisälle!"

Hän nosti teekeittiön ja puheli samalla kertaa: "Omalla isälläni oli tapana juoda kaksikymmentä lasia teetä päivässä, jonka vuoksi hänen elämänsä maanpäällä oli rauhallista, tervettä ja pitkäikäistä, sillä hän eli seitsemänkymmenen kolmen vuoden vanhaksi, kärsimättä eläissään minkäänlaista kipua. Hänen painonsa oli kunnioitusta herättävä kolmesataa naulaa ja virkansa puolesta oli hän kirkon vartija, Voskresenskin kylässä."

"Oletteko Ivanin poika?" huudahti äiti.

"Sama kuolevainen. Kuinka tunsitte hänen nimensä?"

"Kuinkako? Olenhan itsekin voskresenskilainen!"

"Ihanko oma kyläläiseni! Ketkä olivat teidän väkeänne?"'

"Omat naapurinne. Minä olen Seraguineja."

"Mitä, oletteko Nil Lamin poika? Ilmankos kasvonne näyttivät niin tutuilta! Hän veti minua korvista monet monituiset kerrat!"

He seisoivat naamat vastakkain ja latelivat kysymyksiä toinen toisilleen nauraen. Sashenka katsoi heihin hymyillen ja alkoi valmistaa teetä. Astioiden helinä muistutti äitiä nykyisyydestä.

"Oi, suokaa minulle anteeksi! Unohdin itseni kokonaan muistellessa entisiä aikoja. On suloista muistella nuoruutensa päiviä."

"Minun päinvastoin sietäisi pyytää teiltä anteeksi käyttäytyessäni tällä tavoin talossanne!" virkkoi Sashenka. "Mutta kello on jo yksitoista ja minun täytyy mennä niin kauaksi."

"Minne? Kaupunkiinko?" kysyi äiti ihmetellen.

"Niin."

"Mitä sinä puhut! Nyt on pimeä ja märkä ja sinä olet niin väsynyt. Jää tänne yöksi. Jegor Ivanovitch nukkuu kyökissä ja me nukumme täällä."

"Ei, minun täytyy mennä", virkkoi tyttö koruttomasti.

"Niin, kuomaseni, hänen täytyy mennä. Nuoren neidin täytyy hävitä. Olisi paha jos hänet nähtäisiin kadulla huomen aamuna."

"Mutta kuinka hän voi mennä? Yksinkö?"

"Yksin", virkkoi Jegor nauraen.

Tyttö kaatoi itse teetä itsellensä, otti palasen ruisleipää, suolasi sen ja alkoi syödä, katsellen miettivästi äitiä.

"Kuinka voitte kulkea sitä tietä, sekä sinä että Natasha. Minä en voisi. Minua peloittaa!"

"Häntä peloittaa myös", virkkoi Jegor. "Eikös teitä peloita, Sasha?"

"Tietysti!"

Äiti katsoi häneen ja sitte Jegoriin ja virkkoi matalalla äänellä: "Miten omituista --"

"Antakaa minulle lasi teetä, naapuri", keskeytti Jegor häntä.

Kun Sashenka oli juonut teelasinsa, puristi hän Jegorin kättä hiljalleen ja meni kyökkiin. Äiti seurasi häntä. Kyökissä virkkoi Sashenka: "Kun näette Pavelin, sanokaa hänelle terveisiä, olkaa hyvä." Ja tarttuen oven salpaan, kääntyi hän äkkiä ympäri ja kysyi matalalla äänellä: "Saanko suudella teitä?"

Äiti syleili häntä ääneti ja suuteli häntä lämpimästi.

"Kiitos!" virkkoi tyttö, nyökäyttäen päällänsä ja meni ulos.

Palattuaan huoneeseen, katseli äiti levottomasti ikkunasta. Märät lumihiutaat leijailivat tiheässä, kosteassa pimeydessä.

"Ja te muistatte Prozorovin, kauppiaan?" kysyi Jegor. "Hänellä oli tapana istua sääret hajallaan, puhaltaen suurella sohinalla teevatiinsa. Hänellä oli punainen, tyytyväinen, hikinen naama."

"Kyllä, kyllä muistan", virkkoi äiti, tullen takaisin pöydän ääreen. Hän istui alas, katsellen Jegoria surullinen ilme silmissään ja puhui vaikeroiden: "Sashenka parka! Kuinka pääsee hän ikinä kaupunkiin?"

"Hän tulee olemaan hyvin näännyksissä", yhtyi Jegor. "Vankila on huonontanut suuresti hänen terveytensä. Hän oli ennen voimakkaampi. Sitä paitsi on hänet kasvatettu hemmottelemalla. Minusta näyttää kuin olisi hän jo turmellut keuhkonsa. Kasvoissansa on jotakin joka muistuttaa keuhkotautista."

"Kuka hän on?"

"Erään maanomistajan tytär. Hänen isänsä on rikas mies ja suuri roisto, sen mukaan mitä hän on kertonut. Luulen, naapuri, että te tiedätte, että he tahtoivat mennä naimisiin."

"Ketkä?"

"Hän ja Pavel. Niin, aivan niin! Mutta tähän asti he eivät vielä ole voineet sitä tehdä. Kun Pavel on vapaa, on Sashenka vankilassa ja päinvastoin." Jegor nauroi.

"En tiennyt sitä!" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pasha ei koskaan puhu mitään itsestään."

Nyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen vierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: "Teidän olisi pitänyt saattaa hänet kotiin."

"Mahdotonta"' vastasi Jegor tyynesti. "Minulla on kädet täynnä työtä täällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun kulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun minussa on tuo hengenahdistus."

"Hän on jalo tyttö!" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään, mitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun ei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan muukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen kulmakarvojansa hyvin alas.

"Niin, jalo tyttö!" nyökäytti Jegor myöntävästi. "Hänessä on palanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi ja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se hyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan kaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty meille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi joku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse, odottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui Smolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa vuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa naimisissa, on hyvin huonoa -- epämukavaa miehelle, epämukavaa vaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla myös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta saattoivat hänet hautaan."

Hän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä kuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän oli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia ja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja Siperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen, ihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka oli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.

Mutta palatkaamme asiaan.

Äänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä millä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi tehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa yksityiskohdissa.

Sitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa synnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi omaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka vuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten alituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa kukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi vuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja mätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön tuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine, päättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö kulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä ja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa, rautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa, kenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä. Hänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset, kuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet kärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.

"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle", virkkoi Jegor hymyillen.

Äiti toivotti hänelle hyvää yötä ja kulki sivuttaisin keittiöön, mielensä kukkuroillaan katkeruutta.

Aamusella kysyi Jegor aamiaisen jälkeen: "Entä jos vangitsevat teidät ja kysyvät mistä olette saaneet kaikki nämä kerettiläiset kirjat. Mitä te sanotte?"

"Sanon mitä se teihin kuuluu!" vastasi hän hymyillen.

"Ette koskaan saa heitä vakuutetuiksi sillä tavoin!" vastasi Jegor vakuuttavasti. "Päinvastoin uskovat he, että se juuri kuuluu heille. He tulevat kyselemään teiltä hyvin, hyvin tarkkaan, ja hyvin, hyvin kauan."

"Minäpä en virka sittekään!"

"He panevat teidät vankeuteen!"

"No, mitäpä siitä? Kiitos jumalalle, että olen edes siihen kelvollinen", virkkoi hän huoaten. "Jumalan kiitos! Kuka tarvitsee minua? Ei kukaan!"