Part 6

Äiti, joka oli saattanut heitä ovelle saakka, virkkoi nauraen: "Nyt, Pasha, ovat vanhatkin ihmiset alkaneet tulla luoksesi viisautta noutamaan."

Mitään vastaamatta istuutui Pavel pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa. Muutaman minuutin kuluttua virkkoi hän: "Ole hyvä, äiti, ja mene viemään tämä kirje kaupunkiin heti paikalla."

"Onko se jotain vaarallista?" kysyi äiti.

"On! Siellä julaistaan meille sanomalehteä. 'Mutainen penni' täytyy joutua ensi numeroon."

"Lähden ihan paikalla", vastasi äiti, alkaen pukeutua nopeasti.

Tämä oli ensimäinen tehtävä, jonka poikansa oli hänelle uskonut. Hän oli onnellinen kun poikansa puhui niin avonaisesti tästä, ja että hän kenties voisi olla hyödyllinen hänen työssänsä.

"Ymmärrän ihan täsmälleen, Pasha," virkkoi hän. "Sehän on täydellistä ryöväystä. Mikä on miehen nimi? Jegor Ivanovich?"

"Aivan niin", vastasi Pavel, ystävällisesti hymyillen.

Hän palasi vasta myöhään illalla, näännyksissä väsymyksestä, mutta onnellisena.

"Tapasin Sashenkan", virkkoi hän pojallensa. "Hän lähetti sinulle terveisiä. Ja tämä Jegor Ivanovitch on sellainen: yksinkertainen mies, niin leikkisä. Ja he kaikki kunnioittavat sinua."

Ei maanantainakaan Pavel mennyt tehtaaseen. Hänen päätänsä pakotti. Mutta päivällisen aikaan juoksi Maxin Fedya sisälle kiihottuneena, iloisena ja hengästyneenä.

"Tule! Koko tehdas on kuohuksissa! He lähettivät minut sinua hakemaan. Sizov ja Makhotin sanoivat että sinä selität paremmin kuin kukaan muu. No voi sun taavetti! Mikä mylläkkä!"

Pavel alkoi pukeutua hitaasti.

"Joukko naisia on kokoontunut sinne ja he huutavat niinkuin syötävät!"

"Minä lähden myös", selitti äiti. "Sinä et voi hyvin, ja -- mitä he tekevät siellä? Minä menen myös."

"Tule", virkkoi Pavel lyhyesti.

He kulkivat pitkin katuja nopeasti ja ääneti. Äiti läähätti nopean kulun painosta ja kiihotuksesta. Hän tunsi että jotain suurta on tapahtumassa. Tehtaan portilla oli suuri joukko naisia keskustelemassa asiasta kimakan kiihkeällä äänellä. Kun nämä kolme tunkeutuivat pihaan, löysivät he itsensä tiheästä väkijoukosta, joka survoi ja surisi vihaisesti. Äiti näki että kaikkein kasvot oli käännetyt sepän seinään päin, jossa Sizov, Makhotin, Vyalov, ja viisi tai kuusi vaikuttavinta työmiestä seisoivat korkean vanhan rautakasan päällä, joka oli koottu pihamaan tiileistä tehdyn sivukäytävän päälle; miehet huuhtoivat käsillään.

"Vlasov tulee!" huudahti joku.

"Vlasov? Tuokaa hänet tänne!"

Paveliin tartuttiin kiinni, häntä tyrkittiin eteenpäin, ja äiti jäi jälemmä yksin.

"Hiljaa!" kuului useammalta taholta. Aivan läheltä kuului Rybinin ääni:

"Meidän täytyy seista oikeuden puolesta, eikä kopeekan puolesta. Meille ei ole rakasta kopeekkaamme, sillä se ei ole pyöreämpi kuin muutkaan kopekat; se on vaan raskaampi; siinä on enemmän ihmisverta kuin tehtaanhoitajan ruplassa. Tämä on totuus!"

Sanat lensivät voimakkaina väkijoukkoon ja kiihottivat mielet kuumaan vastakaikuun:

"Se on oikein! Hyvä, Rybin!"

"Hiljaa! Piru teidät periköön!"

"Vlasovalaiset tulevat!"

Äänet sekaantuivat hälinään ja meteliin, hukkuen koneiden pontevaan jyskeeseen, sekaantuen höyryn sakeaan huminaan sekä nahkaremmien läiskinään. Kaikilta puolin riensi väkeä juosten ja viuhkoen käsillään; he tarttuivat kiistaan, ja ärsyttivät toisiansa katkerilla pistosanoilla. Sisällinen kiehuminen, joka ei ollut päässyt purkautumaan, joka aina oli saanut pysyä idun tapaisena väsyneissä rinnoissa, oli nyt vironnut, ja syöksyi ulos sanavirtana heidän suustansa. Se kohosi ilmaan kuten suuri lintu, joka levittää supussa olleita siipiänsä yhä laajemmiksi ja laajemmiksi, tarttuen ihmisiin ja laahaten niitä perässään, sekä lyöden heitä toinen toisiansa vasten. Se oli levahtanut eloon, muuttuneena liekehtiväksi vihaksi. Tomu- ja nokipilvi riippui väkijoukon ylitse; heidän kasvonsa leimusivat, ja mustia hikipisaria tippui alas poskiansa myöten. Silmät säihkyivät synkistyneistä kasvoista, ja hampaansa välähtelivät.

Pavel ilmestyi paikalle missä Sizov ja Makhotin seisoivat, ja äänensä kaikui:

"Toverit!"

Äiti näki että hänen kasvonsa kalpenivat ja huulensa vapisivat: hän tunkeutui ehdottomasti lähemmä, raivaten tiensä tungoksen halki.

"Mihin matka, vanha vaimo?"

Hän kuuli vihaisen kysymyksen, ja väki tyrkki häntä, mutta hän ei pysähtynyt, vaan työnsi joukkoa tieltänsä hartioillansa ja kyynärpäillään. Hitaasti pakkausi hän lähemmä poikaansa, totellen haluansa seista hänen rinnallaan. Kun Pavel oli huudahtanut sanan, johon oli tottunut panemaan syvän ja tärkeän merkityksen, supistui hänen kurkkunsa ilosta saada taistella. Hänet valtasi voittamaton halu antautua kokonaan uskonsa vakuutukselle: heittää sydämensä kansalle. Sydämensä riemuitsi totuuden unelmasta.

"Toverit!" toisti hän, imien voimaa ja innostusta tästä sanasta. "Me olemme niitä jotka rakennamme kirkkoja ja tehtaita, taomme kahleita ja hankimme rahaa, teemme työkaluja ja koneita. Me olemme se elävä voima joka ruokkii ja huvittaa maailmaa kehdosta hautaan asti."

"Siinäpä se!" huudahti Rybin.

"Aina ja joka paikassa me olemme ensimäisiä työssä, mutta viimeisiä elämässä."

"Kuka välittää meistä? Kuka toivoo meille hyvää? Kuka pitää meitä ihmisinä? Ei kukaan!"

Pavel, voitettuansa varmuutta, alkoi puhua enemmän yksinkertaisesti ja tyynesti; joukko tiheni ja tiivistyi vähitellen hänen ympärillään, sulautuen yhdeksi tummaksi, paksuksi, tuhatpäiseksi ruumiiksi. Se katseli hänen kasvoihinsa sadoilla tarkkaavilla silmillä: se imi hänen sanojansa äänettömällä, jännittävällä huomiolla.

"Me emme saavuta parempaa elämää ennenkuin tunnemme itsemme kaikki tovereiksi, kuten yksi ainoa perhekunta ystäviä, jotka ovat lujasti toisiinsa sidotut yhdellä ainoalla toivolla -- toivolla taistella oikeuksiemme puolesta."

"Palaja pääasiaan!" huusi joku räikeästi äidin lähellä.

"Älkää keskeyttäkö!" "Vaiti!" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat eri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta; useat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.

"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!" huomautti joku.

"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!" virkkoi pitkä työmies, taputtaen äitiä olkapäälle.

"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät meidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy ymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -- se on meidän lakimme, jos tahdomme musertaa sortajamme."

"Hän on oikeassa, pojat!" huudahti Makhotin. "Kuunnelkaa totuutta!" Ja leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.

"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla", virkkoi Pavel. "Meidän pitää kysyä häneltä."

Oli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui edestakasin. Joukko ääniä huusi: "Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa hänen tulla! Antaa hänen selittää!"

"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!"

"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!"

Äiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös poikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen kunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja olivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä ja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten, kuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja valoja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas väkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin heidän joukostaan.

"Lähettiläät!"

"Puhukoon Sizov!"

"Vlasov!"

"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!"

Vihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän kanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului matalia ääniä joukosta:

"Täällä hän tulee itse!"

"Isännöitsiä?"

"Ah!"

Joukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta, pitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.

"Sallikaa minun", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä lyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian tottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä katseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän astui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa teki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa väkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat he olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta menettelystään.

Nyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen kasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista ojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein ja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen. Katsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: "Mitä tämä kokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?"

Hiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti lakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.

"Tein teille kysymyksen!" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen hänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja Rybinia: "Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä peruuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta."

"Miksi?" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.

"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!" vastasi Pavel rohkeasti ja lujasti.

"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun ryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se niin?"

"Niin on!" vastasi Pavel.

"Ja te myös?" kysyi isännöitsiä Rybinilta.

"Olen aivan samaa mieltä!"

"Entäs te, arvoisa ystäväni?" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.

"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme." Ja painaen päänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi katseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja sitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: "Te näytätte älykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?"

Pavel vastasi varmasti: "Jos tehdas kuivaisi suon omalla kustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!"

"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!" huomautti päällikkö kuivasti. "Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!"

Ja hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja katsomatta kehenkään.

Joukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.

"Mitä?" kysyi isännöitsiä pysähtyen.

Kaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: "Menkää itse työhön!"

"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät kaikki pois työstä!" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.

Ja taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs murina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi kadota näkyvistä.

"Puhukaa hänelle!"

"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!"

Joku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: "Kuule, sinä suuri lakimies, mitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä kun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!"

"Niin, Vlasov, mitä nyt?"

Kun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä ja sanoi: "Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän luopuu tuosta kopekasta!"

Hillittömiä ääniä alkoi kuulua: "He luulevat että me olemme hulluja!"

"Meidän pitäisi se tehdä!"

"Työlakkoko?"

"Yhdestä kopekasta?"

"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?"

"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!"

"Ja kuka on tekevä työn?"

"Onhan niitä aina toisia!"

"Ketä? Judaksia?"

"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä kopekkaa hyttysille!"

"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!"

Pavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut nyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti toistensa kanssa.

"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!" virkkoi Rybin, tullen Pavelin luokse. "Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla liian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä seuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et kykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!"

Pavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen häntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä näytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon jättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat, jotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi toisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon menestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja kuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.

Pavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa. Hänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän asti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän itkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli puhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin, näytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä vaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän oli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan sentähden havainnut sen kauneutta.

He menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä ja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen korvaansa: "Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä! Siinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen sopukkaan!"

"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina", virkkoi Pavel matalalla äänellä.

"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei tahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki hyvin pian. Siinä on juuri pulma."

Sizov puheli sitte äidin kanssa.

"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi kansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme polvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on uusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä pahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän laisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle kuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei eläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta, veli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät jonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!" Ja hän meni matkoihinsa.

"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!" mutisi Rybin. "Te ette ole mitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin täytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua edustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi -- agitaattoriksi -- niin juuri! -- ajattelen että sinä olisit tullut ajetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!"

"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!" virkkoi Pavel.

"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!" Rybinin kasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.

Koko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut jotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli kadottanut.

Yöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan, ilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa -- pihalla ja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri käyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti, nauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti seisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa kasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään, mutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa hermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta ja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä, kuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin, kannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.

Pavel koetti kuiskata: "He vangitsevat minut."

Nyökäten päällään, vastasi äiti rauhallisesti: "Minä ymmärrän."

Hän ymmärsi -- he panisivat hänen poikansa rautoihin, sentähden mitä hän oli puhunut työmiehille tänäpäivänä. Mutta koska kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kaikkien velvollisuus olisi nousta häntä puolustamaan, ei häntä pidettäisi kauan vankilassa.

Hän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla seisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa vapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi upseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan. Ponnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin mahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen lausui hiljaa, matalalla äänellä: "Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi kaikki mitä tarvitset?"

"Kaikkityyni. Älä murehdi!"

"Kristus olkoon kanssasi!"

Osalliseksi liitetty

Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin. Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan, itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että hän etsii totuutta.

Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.

"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.

Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois parrastansa.

"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.

"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.

"Niin he menettelevät", virkkoi Rybin hymähtäen; "he kävivät minun luonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot -- niin tekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet minulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan taloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja katso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi tarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä."

"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!" huudahti äiti, kohoten seisaalleen. "Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!"

"Kenen pitäisi puolustaa häntä?" kysyi Rybin.

"Teidän kaikkien!"

"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat koonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja täyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa itsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä seisomasta aivan toistemme vieressä."

Ja sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa valtaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.

Päivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt valkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan myöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui hänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää, niin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen, hyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten, voimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset kasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän innostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli mennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut käynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.

Ikkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen ruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman vaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan hiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan tarpeetonta ja vailla tarkotusta.

Hiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte toisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä peljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään, epämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan hartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.

Samoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot olivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun hatun varjoon.

"Herätimmekö me teidät?" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot synkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.

"En ollut nukuksissa", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.

Samoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja röhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha tuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: "Hyvää iltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?"

"Tekö se olette?" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. "Jegor Ivanovitch?"

"Juuri sama henkilö!" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista päätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa silmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin teekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet. Kasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän hengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä natinaa.

"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa", virkkoi äiti.

"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia", virkkoi Samoilov miettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.

Jegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: "Nikolai on pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?"

"Kuinka kauan oli hän siellä?" kysyi äiti.

"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka lähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä ja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo hän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on hänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan. Tiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?"

"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.

"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi. "Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra tässä, esimerkiksi."

"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.

Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.

"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.

Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska ovat vanginneet niin monta."

"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa, ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan vankeudessa."

"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti pelästyneenä.

"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain! Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."