Part 5

"Sanon sen teille perästä päin!" Vastasi upseeri halveksivalla tyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: "Osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

"Ei", vastasi Pavel.

"En kysynyt teiltä!" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi: "Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

Äiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus valtasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän oikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui matalaksi.

"Älkää mahtailko!" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. "Olette vielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat --"

"Rauhoitu, äiti!" keskeytti Pavel.

"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten väliin, ja pitää sitä siellä tiukasti", virkkoi vähävenäläinen.

"Odota hetkinen, Pasha!" huudahti äiti, rientäen pöydän ääreen ja kysyen upseerilta: "Minkätähden vangitsette te ihmisiä tällä tavoin?"

"Se ei kuulu teille. Vaijetkaa!" kiljasi upseeri, nousten.

"Tuokaa sisälle vangittu Vyesovshchikov!" komensi hän, ja alkoi lukea ääneen asiapaperia, jonka hän kohotti naamansa eteen.

Nikolai tuotiin sisälle.

"Hatut pois!" huusi upseeri, keskeyttäen lukemisensa.

Rybin meni Vlasovan luokse, ja virkkoi hänelle, taputtaen häntä selkään: "Älä kiihoitu, Äiti."

"Kuinka saatan ottaa hatun päästäni, kun he pitelevät käsiäni?" kysyi Nikolai.

Upseeri asetti paperin pöydälle.

"Allekirjoittakaa", virkkoi hän lyhyesti.

Äiti näki kuinka jokainen piirsi nimensä asiakirjaan, hänen kiihoituksensa painui alas ja hellempi tunne täytti hänen rintansa. Silmänsä täyttyivät kyynelillä -- polttavilla loukatun voimattomuuden kyynelillä -- sellaisilla kyynelillä, joita hän oli vuodattanut kaksikymmentä vuotta naimisissa ollessaan, mutta viimeksi kuluneina vuosina oli hän melkein kokonaan unohtanut niiden kitkerän, sydäntä kalvavan maun.

Upseeri katseli häntä halveksivasti. Hän rypisti silmäkulmiansa, huomauttaen: "Te huudatte ennenkun hätä on läsnä, rouvaseni! Pitäkää varanne, että teillä on kyyneleitä säästössä tulevaisuutta varten!"

"Äidillä on aina kyyneliä kaikkeen, kaikkeen! Jos teillä on äiti, hän kyllä sen tietää!"

Upseeri kokosi kiireesti kaikki paperit uusiin kansiin, joissa oli kiiltävä lukko.

"Kuinka riippumattomia he kaikki täällä ovat!" virkkoi hän kääntyen poliisikomisariuksen puoleen.

"Tottelemattomia roistoja!" mutisi poliisikomisarius.

"Mars!" komensi upseeri.

"Hyvästi, Andrei! Hyvästi Nikolai!" virkkoi Pavel lempeästi, matalalla äänellä, puristaen ystäviensä käsiä.

"Kas niin. Hyvästi, kunnes taas tavataan!" rähisi upseeri.

Vyesovshchikov puristi ääneti Pavelin käsiä lyhyillä sormillansa ja hengittäen raskaasti. Veri nousi hänen paksuun niskaansa; hänen silmänsä säihkyivät pettyneestä vihasta. Vähävenäläisen kasvot säteilivät päivänpaistetta. Hän kumarsi päätänsä ja kuiskasi jotakin äidille, joka teki ristinmerkin hänen ylitsensä.

"Jumala muistaa rehellistä ihmistä", kuiskasi hän.

Vihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja heidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä. Hän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja virkkoi miettivästi: "No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!" ja rykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.

Pavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa, astellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut laattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:

"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti -- niin! He jättivät minut jälelle."

Katsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, kuiskasi äiti surullisesti: "He vievät sinut myös, ole varma siitä. Mutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?"

"Luulen että hän pelästyi", virkkoi Pavel tyynesti. "Niin -- heille on mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!"

"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois", mutisi äiti, heiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti sydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa pisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. "Kuinka hän halveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee."

"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!" virkkoi Pavel päättävästi. "Poimikaamme nämä ylös!"

Hän kutsui äitiänsä "mammaksi", jota sanaa hän käytti ainoastaan silloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa, katsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: "Loukkasivatko he sinua?"

"Loukkasivat", vastasi hän. "Se on vaikeaa -- hyvin vaikeaa kärsiä! Olisin mieluummin mennyt heidän kanssansa."

Äidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten lohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti, virkkoi hän huoaten: "Odota hetkinen -- he vievät kyllä vielä sinutkin!"

"Niin tekevät!" vastasi hän.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: "Kuinka kova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta sinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä siihen pahempaa."

Pavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi: "En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!"

Valoa hakemassa

Seuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja viisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu jalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä oikeana sankarina.

"Peloittiko teitä, Fedja", kyseli äiti.

Hän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.

"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän on roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia silmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja polki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa. Eikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua sillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään, mutta minä säästyn aina."

Hän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi tukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja katsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: "Jos kuka minuun koskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi -- minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että hän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa yhdellä kertaa!"

"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus", virkkoi Pavel. "Mutta varo ettet hyökkää!"

"Olette niin hento ja laiha", huomautti äiti. "Mitäpä hyvää olisi tappelemisesta?"

"Minä tahdon tapella!" vastasi Fedya matalalla äänellä.

Hänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: "Tämä nuorukainen menee kadotukseensa pikemmin muita kaikkia."

Pavel vaikeni.

Muutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin astui sisään.

"Hyvää iltaa!" virkkoi hän hymyillen. "Tässä minä olen taas. Eilen he toivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani. Niin, niin!" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä äidin olkapäälle ja virkkoi: "Annattehan minulle teetä?"

Pavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen paksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen vakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora vartalonsa herätti luottamusta.

Äiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas, silitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli Pavelia hyvin tarkkaan.

"Tämmöistä se on", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin alotettua keskustelua. "Minun täytyy saada puhua avonaisesti kanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme melkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä yhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos ihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla. Miksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun, kun elän erilläni, enkä loukkaa ketään."

Hänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka voitti luottamusta.

"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä kerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy kirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?"

"Minä!" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin katsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.

"Sinäkö yksin!" huudahti äiti, tullen huoneeseen. "Sinä et ollut yksin."

Pavel hymyili, samoin teki Rybin.

Äiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen sanoillensa lainattu mitään huomiota.

"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on ilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?"

"Niin on."

"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi selviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies puhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee aatteensa siinä muodossa."

Rybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.

"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin mikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän aineikseen!" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli ikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. "He huomasivat päätöksenne. Te teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me teemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku päivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin mielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on ainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun, Pavel?"

"Luotan, minä luotan teihin!" virkkoi Pavel, päätänsä nyökäyttäen.

"Se on oikein. Katsokaa! Olen neljänkymmenen vuoden vanha, olen kaksi kertaa teitä vanhempi, ja olen nähnyt kaksikymmentä kertaa enemmän kuin te. Kolme pitkää vuotta kulutin jalkojani luihin saakka, marssiessani armeijassa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Olen matkustanut Kaukasiassa, ja tunnen duhoboreja. He eivät ole elämän mestareita, ei, sitä he eivät ole."

Äiti kuunteli mielenkiinnolla hänen suoraa puhettansa. Häntä miellytti nähdä vanhemman miehen tulevan poikansa luokse, ja puhuvan ikäänkuin olisi hän tunnustanut jotakin. Mutta Pavel näytti kohtelevan vierastansa liian lyhyesti, ja äiti, joka halusi saada keskustelua herttaisemmaksi, kysäsi Rybinilta: "Kenties haluatte jotain syödä?"

"Kiitoksia, äiti! Olen jo syönyt illalliseni. Te siis arvelette, Pavel, ettei elämä kulje niinkuin sen pitäisi?"

Pavel nousi ylös ja alkoi astella huoneessa edestakaisin, asettaen kätensä selkänsä taakse.

"Se kulkee hyvää latua", vastasi hän. "Nytkin juuri, esimerkiksi, toi se teidät tänne luokseni avoimin sydämin. Me, jotka työskentelemme koko elämämme -- kiinnymme sen kautta toisiimme enemmän ja enemmän joka päivä. Aika on tuleva, jolloin me kaikki tulemme liittymään toisiimme. Elämä on järjestetty väärin meitä kohtaan, ja se on tehty meille rasitukseksi. Mutta samalla, kuitenkin, avaa elämä itse meidän silmämme huomaamaan sen katkeran tarkoituksen, ja osoittaa se itse ihmiselle kuinka hänen on jouduttaminen sen kulkua. Me kaikki ajattelemme juuri siten miten elämme."

"Totta, totta. Mutta odottakaahan!" Rybin keskeytti hänet. "Ihmisen pitäisi uusiutua -- sitä minä ajattelen! Kun hän tulee likaiseksi, vie hänet kylpyyn, anna hänelle aika pesu, pane puhtaat vaatteet hänen päälleen -- ja hän alkaa voida hyvin. Eikö niin? Ja jos sydän käypi tahraiseksi, ota nahka pois sen ympäriltä, vaikkapa verta vuotaisi ja pese ja pueta se uudelleen. Eikö totta? Kuinkas muutoin voisi puhdistaa sisäisen ihmisen? Siinäpä se!"

Pavel alkoi puhua kiihkeästi ja katkerasti jumalasta, tsaarista, hallituksen auktoriteeteistä, tehtaasta ja kuinka vieraissa maissa työväki nousee oikeuksiensa puolesta. Rybin hymyili välistä, ja löi sormensa joskus pöytään, ikäänkuin olisi merkinnyt jonkun aikajakson. Silloin tällöin huudahti hän lyhyesti: "Niin!"

Ja kerta virkkoi hän nauraen hiljaa: "Te olette niin nuori. Tunnette ihmisiä niin vähän!"

Pavel virkkoi vakavasti, pysähtyen hänen eteensä: "Älkäämme puhuko nyt siitä mikä on vanha tai nuori. Katsokaamme mieluummin kenen ajatukset ovat todellisempia."

"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös ajattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen."

Tässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja kaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen katseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen sydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui että Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta kun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut enää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: "Kun puhutte jumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä tahdotte, onhan teillä palkinto työssänne." Riipaisten henkeänsä jatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: "Mutta minä olen vanha nainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta pois."

Silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa vapisivat.

"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!" virkkoi Pavel lempeästi ja ystävällisesti.

"Anteeksi, äiti!" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä. Hän katsoi Paveliin ja hymyili. "Unohdin että olette liian vanha leikkaamaan poikki siteenne."

"En puhunut", jatkoi Pavel, "hyvästä ja armollisesta jumalasta, johon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat rangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia toteuttamaan muutamien pahaa tahoa."

"Niin juuri, te olette oikeassa!" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää sormillansa. "He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat kääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen vuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa. Mutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan petoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme. Meidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet! He ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he ovat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme."

Hän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana kohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa mustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä näyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä tumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja täytti kauhulla hänen sydämensä.

"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois", virkkoi äiti, pudistaen päätänsä kieltävästi. "Voimani eivät riitä tällaisen kuuntelemiseen. En voi!"

Ja hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa: "Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on sellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa."

"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan", virkkoi Pavel vakuutuksella.

"Järki ei anna voimia!" väitti Rybin innostuneena. "Sydän antaa voimia, eikä pää, sanon teille."

Äiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti ja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin vakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa vihaa.

"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!" ajatteli hän mielessään, kuunnellen hänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. "Hän myös on tullut -- hän on ollut välttämätön!"

Rybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. "Pyhä paikka ei saa jäädä tyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän katoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani! On tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda jumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen, joka on kaikkien kansojen ystävä."

"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!"

"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois minulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala ei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän ei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin paljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän tarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten toimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän tuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin ei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko minä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!"

Molemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat takertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa temmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia natisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut hänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului kellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä, aivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.

"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala on kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan polttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta ei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä."

"Ja myöskin mielessä", lisäsi Pavel.

"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se juuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet itsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja mieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se tekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen. Jumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja kaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät, kulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja."

Äiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.

Mutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat läsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus: "Aivan niin."

Ja kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla katseellansa, virkkoi hän synkästi: "Meidän täytyy puhua siitä mikä on olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun kansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on parasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista, jota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa heidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko elämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että kaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti kaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen itsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä ahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se tekee työtä."

Mutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat he heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti, seuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus näytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen talonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet sokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät kolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että he tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät kaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä jaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat jokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja kylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.

He totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia tarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet niin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois korvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei hän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.

Kerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle vankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja kotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: "Hän on siellä myös aivan kuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee leikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen sydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua sitä näyttää."

"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä", huomautti Rybin. "Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon, samoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta ja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään kerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat silmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä kärsiä."

Suon usvat

Vlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten huomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli ennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla suuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja katseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: "Kas vaan, veliseni, sinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä minullekin, sillä -- --"

Ja hän kertoi jostakin vääryydestä poliisien tai tehtaan hallituksen puolelta. Hyvin mutkallisessa asiassa antoi Pavel miehelle kirjeen ystävällensä lakimiehelle kaupungissa, ja milloin kykeni, selitti hän asian itse.

Vähitellen alkoivat ihmiset katsella kunnioituksella tätä nuorta, vakavaa miestä, joka puhui kaikista yksinkertaisesti ja rohkeasti, ja tuskin koskaan nauroi, joka katsoi jokaiseen ja kuunteli jokaista huomiolla, joka tunkeusi joka olosuhteisiin, ja aina löysi jonkunmoisen yleisen ja katkeamattoman siteen, joka yhdisti kaikki ihmiset toisiinsa tuhansilla lujasti solmituilla solmuilla.

Vlasova näki kuinka hänen poikansa oli varttunut mieheksi; hän koetti kaikin voimin ymmärtää hänen työtänsä, ja kun hän siinä onnistui, riemuitsi hän siitä lapsellisella ilolla.

Pavel nousi erityisesti ihmisten silmissä kun hänen kirjansa "Mutainen penni" alkoi painosta ilmestyä.

Tehtaan taustalla levisi myrkkyä henkivä suo, joka melkein ympäröi koko tehdasalueen, ja jossa kasvoi petäjiä ja koivuja. Kesäisin peitti sen paksu kellertävän vihertävä vaahto, ja laumottain hyttysiä parveili sieltä ympäri kylän levittäen kuumetautia. Suo kuului tehtaalle, ja uusi taloudenhoitaja, joka halusi hyötyä siitä, mietti ruveta sitä kuivattamaan ja siten johdonmukaisesti saamaan siitä suuret määrät kuivattuja sammalia. Esittäen työmiehille kuinka suuressa määrin tämä menettely tulisi lisäämään kaikkien yleistä hyvinvointia, antoi tämä edusmies käskyn vähentää yhden kopeekan ruplaa kohti jokaisen työmiehen palkasta, korvataksensa suon kuivattamisen kulunkeja. Työmiehet nostivat mellakan; he kieltäytyivät varsinkin sentähden, että tehtaan virkamiehet olivat vapautetut tästä uudesta verottamisesta.

Pavel oli kipeä lauantaina, jolloin seinille ripustettiin tämän uuden veron määräys. Hän ei ollut mennyt työhön, eikä tiennyt siis mitään tästä. Seuraavana päivänä, messun jälkeen, tulivat seppä Sizov, pieni vanha mies sekä pitkä pahantekijän näköinen lukkoseppä Makhotin, ja kertoivat hänelle päällikkönsä päätöksen.

"Muutamat meistä vanhemmista olemme lyöneet tuumamme tukkuun", virkkoi Sizov, puhuen vakavasti, "olemme puhuneet asiasta keskenämme, ja toverimme lähettivät meidät teidän luoksenne, nähkääs, koska te olette lukenut mies keskuudessamme. Löytyykö sellaista lakia, joka oikeuttaa päällikköämme sotaan hyttysiä vastaan meidän kopeekkamme kustannuksella?"

"Ajatelkaahan!" virkkoi Makhotin, pienten silmäinsä loistaessa, "kolme vuotta sitte petturit kokosivat veroa rakentaakseen kylpylää. Kolme tuhatta kahdeksan sataa ruplaa he kokosivat. Missä ovat nuo ruplat nyt? Ja missä on kylpylaitos?"

Pavel selitti taksan laittomuuden, sekä kuinka hävyttömän rohkeita tehtaanomistajat olivat vaatimuksessaan; ja molemmat vieraat läksivät pois katkeralla mielellä.