Part 4

"Kuinka voitte, Pelagaja Nilovna, kuinka voitte? Kuinka voi teidän poikanne? Aiotteko naittaa hänet pian? Hän on nuorukainen, joka juuri on kypsynyt avioliittoa varten. Mitä pikemmin poika naipi, sitä varmempi se on hänen väelleen. Perheinen mies säilyttää itsensä paljon paremmin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Kun hänellä on perhe, on hän aivan kuin sieni etikassa. Jos minä olisin sijassanne, naittaisin hänet paikalla. Meidän aikamme kuluu hyvin tarkkaan vahtiessamme eläintä, jota kutsutaan ihmiseksi, ihmiset alkavat elää aivoissaan. Ihmiset ovat alkaneet elää hurjaa vauhtia ajatuksillaan, ja he tekevät tekoja, jotka ovat varmasti rikoksia. Nuoriso karttaa jumalan kirkkoa; he väistävät julkisia kokouspaikkoja, ja kokoontuvat salassa, syrjäisissä nurkissa. He puhuvat kuiskaten. Minkä ihmeen vuoksi puhuvat he kuiskaten? Kaikkea tätä eivät he uskalla lausua ihmisten edessä kapakassa esimerkiksi. Mitä se merkitsee, kysyn? Onko se jokin salaisuus? Salaisuuksien paikka on meidän pyhässä kirkossamme, joka on yhtä vanha kuin apostolit. Kaikki muut salaisuudet, joita synnytetään nurkissa, ovat seurauksia ihmismielen harhaan menosta. Toivon teille hyvää terveyttä."

Kohottaen kättänsä vaikuttavasti, nosti hän hattuansa ja heilauttaen sitä ilmassa, kulki hän matkoihinsa, jättäen äidin syvään hämmästykseen.

Vlasovan naapuri, Maria Korsunova, sepän leski, joka möi ruokaa tehtaaseen, tavatessaan äidin torilla, virkkoi myös hänelle: "Katsokaa poikanne perään Pelagaja!"

"Mikä nyt on?"

"Ihmiset puhuvat!" Ja Maria ilmoitti kaikki kuiskaavalla äänellä. "Eivätkä ne puhu yhtään hyvää, äitiseni! He sanovat, että poikanne muodostaa jotakin yhdistystä, jotakin sinne päin kuin nuo Tlagellanit -- lahkolaiset, tämä on sopiva nimitys --"

"Lakkaa lörpöttelemästä joutavia. Maria! Kylliksi!"

Äiti ilmoitti nämä keskustelut pojallensa. Hän kohautti hartioitansa äänettömänä, ja vähävenäläinen nauroi pehmeää, hiljaista nauruaan.

"Tytöillä on myöskin osansa näytelmässä kanssanne!" virkkoi äiti. "Teistä tulee kadehdittavia sulhasia heille; te olette kaikki kunnon työmiehiä, eikä kukaan teistä juo -- mutta te vaan ette lainaa heille huomiotanne. Paitsi sitä, sanovat ihmiset, että epäiltävässä valossa olevia naisia käy luonanne."

"Niin, tietysti!" huudahti Pavel, rypistäen otsaansa inhosta.

"Suolla ja rämeellä hajahtaa kaikki märänneeltä!" virkkoi vähävenäläinen huoaten. "Miksi ette, äiti, selitä noille hulluille tytöille, mitä naimisissa olo oikein on, etteivät he niin kiiruhtaisi saamaan luunsa murskatuksi?"

"Nähkääs", virkkoi äiti, "he näkevät kurjuuden edessään, he käsittävät sen, mutta mitä voivat he tehdä? Heillä ei ole muuta valintaa!"

"Sepä omituinen ymmärtämisen tapa", huomautti Pavel, "muutoin he kyllä voisivat keksiä jotakin muuta."

Äiti katsoi hänen kylmiä kasvojansa.

"Miksi ette opeta heitä? Miksi ette kutsu muutamia älykkäämpiä kokouksiinne?"

"Se ei käy päinsä!" vastasi poika kuivasti.

"Mitähän, jos koettaisimme?" virkkoi vähävenäläinen.

Lyhyen vaitiolon jälkeen virkkoi Pavel:

"Pariskuntia muodostuisi, parit kävelisivät yhdessä ja jotkut menisivät naimisiin, siinä kaikki."

Äiti kävi miettiväksi. Pavelin kylmyys huoletti häntä. Hän huomasi että yksin vanhimmat toverit seurasivat hänen neuvojansa, niinkuin esim. vähävenäläinen; mutta hänestä näytti kuin olisivat he kaikki häntä pelänneet, eikä kukaan rakastanut häntä, kun hän oli niin kylmä.

Kerran kun hän oli pannut maata, ja poikansa sekä vähävenäläinen yhä istuivat kirjojensa ääressä, kuuli hän heidän matalan puhelunsa ohkaisen väliseinän lävitse.

"Tiedäthän, että rakastan Natashaa", virkkoi äkkiä vähävenäläinen hillityllä äänellä.

"Tiedän", vastasi Pavel hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Niin!"

Äiti kuuli vähävenäläisen nousevan ja alkavan kävellä. Hänen avojalkaiset askeleensa kuuluivat selvästi, ja alakuloista vihellystä kuului myöskin. Sitte jatkoi hän taas:

"Ja onko hän sen huomannut?"

Pavel vaikeni.

"Mitä sinä ajattelet?" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.

"Hän tietää sen", vastasi Pavel. "Sen vuoksi on hän kieltäytynyt tulemasta kokouksiimme."

Vähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja uudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: "Ja jos sanon sen hänelle?"

"Minkä?" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.

"Että olen --" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.

Äiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.

"Ja miksi?" keskeytti Pavel.

"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen hänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta."'

Pavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.

"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?"

Kumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.

"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä", virkkoi Pavel hitaasti. "Otaksukaamme että hän rakastaa sinua -- en usko sitä -- mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin. Sangen mieltäkiinnittävä yhteys -- sivistynyt ja työmies! Lapsia alkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti. Elämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon suojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä molemmista olemattomat henkilöt!"

Seurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla äänellä:

"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene mieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi tie."

"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta elää ehyttä elämää -- koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla -- muistatko?"

"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä? Se ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy meidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa -- kaikkityyni, veli!"

"Se on vaikeaa ihmiselle!" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.

"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!"

Välinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja tasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:

"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?"

"Kysyin, mikä muu on keinona?"

Kirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea uudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli valmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti vielä enemmän poikansa puolesta.

"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani", ajatteli hän.

Yhtäkkiä kysyi vähävenäläinen: "Minun pitää siis vaieta?"

"Se on paljon rehellisempää, Andrew", vastasi Pavel aivan hiljaa.

"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa." Ja muutaman sekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä: "Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi."

"Se on jo nyt minulle kyllin kova."

"Niinkö?"

"Niin."

Tuuli tuiskusi seinää vasten ja heiluri merkitsi tasaisesti kuluvia sekunteja.

"Hm!" virkkoi vähävenäläinen hetken päästä. "Tästä on leikki kaukana."

Äiti kätki päänsä tyynyyn ja itki kuulumattomasti.

Aamusella näytti Andrew hänen mielestään lyhyemmältä ja miellyttävämmältä. Mutta poikansa näytti pitkältä, suoralta ja laihalta kuten ennenkin. Hän oli aina kutsunut vähävenäläistä Andrew Stepanovichiksi, muodollisuuden vuoksi, mutta nyt sanoi hän äkkiä ehdottomasti ja tietämättänsä:

"Kuules, Andriasha, sinun pitäisi saada saappaasi korjatuiksi. Sinä pian aikaa vilustut."

"Maksupäivänä, äiti", virkkoi hän hymyillen, "ostan itselleni uudet saappaat." Sitte, äkkiä asettaen pitkän kätensä hänen hartiallensa, lisäsi hän: "Tiedäthän, että olet minun oikea äitini. Mutta sinä et tahdo tunnustaa sitä ihmisille siksi, että olen niin ruma."

Äiti taputti häntä kädelle puhumatta. Hän olisi halunnut sanoa paljon suloisia asioita; mutta hänen sydäntänsä kouristi sääli, eivätkä sanat lähteneet hänen huuliltaan.

Kylässä puhuttiin sosialisteista, jotka jakelivat sinisellä musteella painettuja lehtisiä. Näissä lentolehtisissä kerrottiin hyvin terävin sanoin tehtaanoloja, samoin kuin lakoista Pietarissa ja Etelä-Venäjällä; ja työmiehiä pyydettiin yhtymään taisteluun valvomaan omia etujansa.

Vakavat ihmiset, jotka ansaitsivat hyvää palkkaa, suuttuivat kauheasti, luettuansa näitä lippuja, ja virkkoivat uhkaavasti: "Kapinan levittäjiä! Sellaisesta toimesta heidän sietäisi saada naamansa mustiksi."

Ja he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä julistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: "Se on kaikki totta!"

Enemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta, virkkoivat laiskasti: "Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!"

Mutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman niiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: "Ei vielä tänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty."

Sitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi kiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.

Kapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä, joita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen kaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä, nuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion, jotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä tungettelemisellaan.

Äiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki kuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin eikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa sekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa heittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.

Eräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle, ja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: "Olkaa varuillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan! Teidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin Maxinin ja Vyesovshchikovin --"

Äiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen pahaa ennustavaksi rääkynäksi.

Marian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti hänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat molemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä urkkimassa.

"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille mitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?"

Samassa katosi hän.

Äiti sulki ikkunan ja vaipui hitaasti tuolille, kadottaen voimansa, ja melkein tajuttomana. Mutta vaaran suuruus, joka uhkasi poikaansa, kohotti hänet taas kiireesti jaloilleen. Hän pukeutui nopeasti, ja kierti ison huivin hyvin tiukasti päänsä ympäri, juosten Fedya Maxin luokse, jonka hän tiesi olevan kipeän ja makuulla. Hän tapasi hänet ikkunan vieressä makaamassa kirja kädessä, ja heiluttaen oikeata kättänsä vasemmalla edestakaisin, peukalo pystyssä. Kuultuansa uutisen, hyppäsi hän ylös hermostuneesti, huulensa vapisivat ja naamansa kalpeni.

"Siinäpä se! Ja minulla kun on ajos peukalossa!" mutisi hän.

"Mitä meidän on tekeminen?" kysyi Vlasova, pyyhkien hikeä pois kasvoistansa vapisevin käsin.

"Odottakaa hetkinen! Älkää peljätkö", vastasi Fedia, pyyhkäisten terveellä kädellänsä kiharaista tukkaansa.

"Mutta tehän itse pelkäätte!"

"Minä?" Hän punastui ja hymyili hämillään. "Niin hm -- Minut valloitti pelkurimaisuus, mutta vieköön sen paholainen! Meidän täytyy saada sana Pavelille. Lähetän pienen sisareni hänen luokseen. Menkää nyt kotiin. Yhtä kaikki. He eivät kuitenkaan pääse meitä pieksämään."

Palattuaan kotiin kokosi äiti kaikki kirjat, ja puristaen niitä rintaansa vasten, kulki talossa edestakaisin kauan aikaa, katsellen uniin, uunin alle, teekeittiön piippuun, yksinpä vesisäiliöön. Hän ajatteli että Pavel lopettaa työn heti paikalla ja rientää kotiin; mutta häntä ei kuulunut. Vihdoin istui hän epätoivoisena penkille keittiössä, pannen kirjat allensa. Tässä asemassa istui hän värähtämättä, uskaltamatta hievahtaa, kunnes Pavel ja vähävenäläinen palasivat tehtaasta.

"Tiedättekö?" huudahti hän liikahtamatta.

"Tiedämme kyllä", virkkoi Pavel salaperäisellä hymyllä. "Pelkäätkö, äiti?"

"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani."

"Et tarvitse peljätä", virkkoi vähävenäläinen. "Se ei auttaisi meitä ollenkaan."

"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon", huomautti Pavel.

"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta -- en koko aikana -- minä olin --"

Pavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä. Pavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle kätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.

"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan häpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet, harmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa, tulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He katsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on kellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän naamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina ja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi ja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät sen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa kaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä kaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut vankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan. Sitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle sotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää väkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet kaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän takaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin tänne -- heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte päästävät he teidät menemään. Siinä kaikki."

"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!" huudahti äiti ehdottomasti.

Polvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti piippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset ponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä molemmin käsin, kysyi hän: "Ja kuinka minä sitte puhun?"

"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä."

Hän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen: "Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa maailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen menettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset eivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa, estävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa. Mutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan, se on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus vihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä särjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt, että naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa edelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä."

Puheensa valui rauhallisesti. Hän varsin tahallaan veti äidin huomion toisaalle pian saapuvista etsivistä poliiseista. Hänen loistavat, terävät silmänsä hymyilivät surullisesti. Hän näytti hyvin omituisella tavalla muodostaneen aineen, joka taipuu, mutta ei katkea.

Äiti huokasi ja kuiskasi puoliääneen lempeän toivon: "Suokoon jumala sinulle onnea, Andriusha!"

Vähävenäläinen käveli teekeittiön luo pitkin askelin, istui uudelleen sen ääreen kantapäilleen ja mumisi: "Jos hän antaa minulle onnea, niin en kieltäydy siitä; pyytää en sitä tahdo, eikä ole aikaa sitä hankkia."

Hän alkoi viheltää.

Pavel tuli sisälle pihalta ja virkkoi luotettavasti: "He eivät löydä niitä!" ja alkoi peseytyä. Sitte kuivaten kätensä suurella huolella, lisäsi hän: "Jos näytätte, äiti, että pelkäätte, luulevat he että talossa täytyy olla jotakin, koska te vapisette. Emmekä me ole vielä tehneet mitään, ei niin mitään. Tiedättehän ettemme tahdo mitään pahaa; totuus on puolellamme ja me haluamme työskennellä sen eteen kaiken elämämme. Siinä on koko rikoksemme. Mitä me sitte pelkäämme?"

"Minä koetan tehdä itseni kestäväksi, Pasha!" vakuutti äiti hänelle. Ja seuraavassa hetkessä, aivan kykenemättömänä tuskaansa hillitsemään, huudahti hän: "Toivoisin että he tulisivat pian, ja kaikki olisi ohitse!"

Mutta he eivät tulleet tänä iltana, ja aamulla, vastapainoksi kiusalle ja leikinteolle, joka saattaisi häntä kohdata pelkonsa vuoksi, alkoi hän ajatuksissaan nauraa itsellensä.

Ihmisen turva

Sissit saapuivat juuri odottamattomalla ajalla, melkein kuukausi tämän levottoman yön jälkeen. Nikolay Vyesovshchikov oli Pavelin kotona puhuen hänen ja Andreyn kanssa sanomalehdestä. Oli jo myöhä, melkein keskiyö. Äiti oli jo levolla. Puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa kuunteli hän matalia, kiireisiä ääniä. Äkkiä nousi Andrew ylös ja meni varovin askelin ulos keittiöstä, painaen oven kiinni hiljaa jälkeensä. Äkkiä kuului porstuasta kolinaa. Ovi lensi pikaisesti selkiselällensä ja vähävenäläinen astui kyökkiin, ilmoittaen kuuluvalla kuiskeella: "Kuulen kannuksen kilinää kadulta!"

Äiti hypähti ylös vuoteelta, tarttuen pukuunsa vapisevilla käsillänsä; mutta Pavel tuli ovelle ja virkkoi tyynesti: "Pysykää vuoteella, äiti, te ette voi hyvin."

Etehisestä kuului varovaista, hiipivää ääntä. Pavel meni ovelle, ja koputtaen siihen kädellään kysyi: "Kuka siellä?"

Pitkä, harmaa olento tuli kolisten esille; sen jälkeen toinen; kaksi santarmia töyttäsi Pavelin takasin, asettuivat hänen molemmin puolin, ja kova, ilkkuva ääni kuului sanovan: "Ähä, ette tainneet odottaa ketään?"

Nämä sanat lausui pitkä heilakka, laiha upseeri, jolla oli ohkaiset, mustat viikset. Kylän poliisi, Fedyakin, ilmestyi äidin tilan viereen, ja kohottaen yhden käden lakkiinsa, osoitti toisella hänen kasvojansa ja mulkoillen silmiään hurjasti, virkkoi: "Tämä on hänen äitinsä, teidän ylhäisyytenne!" ja viitaten kädellään Pavelia kohti, virkkoi hän: "Ja tässä on hän itse."

"Pavel Vlasov?" kysyi upseeri, höristäen silmiänsä, ja kun Pavel ääneti nyökäytti päällään, julisti hän, viiksiään kierrellen: "Minun täytyy tehdä etsiminen talossanne. Nouse ylös, vanha vaimo!"

"Kuka siellä on?" kysyi hän äkkiä kääntyen ovea kohti.

"Nimenne?" Äänensä kuului toisesta huoneesta.

Kaksi muuta miestä tulivat sisälle porstuasta; vanhempi sulattaja Tveryakov ja hänen vuokralaisensa lämmittäjä Rybin, tanakka tummapintainen talonpoika. Hän virkkoi samalla, kovalla äänellä: "Hyvää iltaa, Nilovna!"

Äiti puki päällensä, puhellen koko ajan itseksensä puoliääneen, ikäänkuin rohkaistakseen itseään: "Mitähän tämäkin oikein lienee? He tulevat yöllä. Ihmiset ovat nukkumassa ja he tulevat --"

Huoneessa tuntui ilma ahtaalta, ja hajusi jostakin syystä kovasti kenkämusteelle. Kaksi santarmia ja kylän komisaria, Ryskin, joiden saappaat lujasti paukkuivat laattiaan, ottivat kirjoja pois hyllyiltä, ja asettivat niitä pöydälle upseerin eteen. Kaksi muuta kolisteli seiniä nyrkeillänsä, ja kurkistelivat tuolin alle. Eräs miehistä kiipesi kömpelösti uunin päälle nurkassa, Nikolain rokonarpiset kasvot tulivat täyteen punaisia pilkkuja, ja hänen pienet harmaat silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt upseeriin. Vähävenäläinen kierteli viiksiään, ja kun äiti astui huoneeseen, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään rohkaisevasti.

Koettaen painaa alas pelkoaan, käveli hän, ei syrjittäin, kuten tavallisesti, vaan pystyssä ja kohtisuoraan, rinta pullistettuna, joka antoi hänelle koomillista, jäykkää arvokkaisuutta. Kenkänsä kopisivat laattiaan, ja silmäkulmat värisivät.

Upseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli sivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa äkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi laattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit huokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala kysymys: "Oletteko katsoneet täältä?"

Äiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat upseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen katseensa.

Äkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:

"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?"

Äiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi äimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita huomaavaisesti.

Upseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli silmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa selailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja kalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän suuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt sietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut puhjeta auttamattomaan huutoon.

"Sotilaat!" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. "Poimikaa kirjat ylös laattialta!"

Kaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte upseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen läpitunkevasti Nikolaihin: "No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat."

Yksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja, kurkistellen kierosti Nikolaihin päin.

"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti hartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.

"Mitä siellä kuiskaillaan? Olkaapa hiljaa. Kuka lukee Pipliaa?"

"Minä", virkkoi Pavel.

"Ahaa! Ja kenen nuo kirjat sitte ovat?"

"Minun ne ovat", vastasi Pavel.

"Vai niin!" huudahti upseeri, heittäytyen taapäin tuolissansa. Hän ratisutti luita hienoissa sormissansa, oikasi säärensä pöydän alle, ja kysyi Nikolailta viiksiänsä kierrellen: "Oletko Andrei Nahodka?"

"Olen!" vastasi Nikolai, astuen lähemmä. Vähävenäläinen kohotti kätensä ja veti häntä hartioista takasin.

"Hän erehtyi; minä olen Andrei!"

Upseeri kohotti sormensa ja virkkoi Vyesovshchikoville: "Olkaa varoillanne."

Hän alkoi katsella papereitansa. Ikkunasta pilkisti kirkas öinen kuutamo sieluttomin silmin. Joku liikkui ikkunan takana ja lumi narisi hänen askelensa alla.

"Teitä, Nahodka, on jo kerran ennen tutkittu valtiollisesta rikoksesta?" kyseli upseeri.

"Niin on. Minua tutkittiin Bostovissa ja Saratovissa. Mutta siellä kutsuivat santarmit minua herraksi!"

Upseeri räpähytti oikeata silmäänsä, hieroi sitä, ja virkkoi, näyttäen valkoisia hampaitaan: "Ja tiedättekö, herra Nahodka, niin juuri te, herra Nahodka, ketkä rikolliset lurjukset ovat, jotka levittelevät rikollisia julistuksia ja kiellettyjä kirjoja tehtaalla? Mitä?"

Vähävenäläinen heilutteli ruumistansa edestakasin ja oli juuri sanomaisillaan jotakin leveä hymy huulillaan, kun Nikolain ärtynyt ääni kuului uudelleen:

"Tämä on ensi kerta, jolloin näemme roistoja täällä!"

Seurasi syvä hiljaisuus. Tuskin kuului hengen hiiskahdusta. Äidin arpi muuttui aivan valkoiseksi ja hänen oikea silmäkulmansa kohosi pystyyn. Rybinin musta parta värisi oudosti. Hän painoi alas katseensa, ja raapi hiljalleen yhtä kättänsä toisella.

"Viekää tämä koira täältä ulos!" virkkoi upseeri.

Kaksi santarmia tarttui Nikolain käsipuoliin ja työnsivät hänet törkeästi ulos keittiöön. Siellä polki hän jalkaansa lujasti laattiaan, huutaen: "Lakatkaa roistot, että saan palttoon päälleni!"

Poliisikomisarjus tuli sisälle pihalta, sanoen: "Ei siellä ulkona ole mitään. Olemme hakeneet kaikkialta!"

"Niin, tietysti ei!" huudahti upseeri nauraen. "Tiesinhän sen! Täällä on kokenut mies muassa, ja kaikki käy aivan itsestään."

Äiti kuunteli tätä ohkaista, kuivaa ääntä, ja katsellen kauhulla noita keltaisia kasvoja, tunsi hän hänessä vihollisen, vihollisen ilman armoa, jonka sydän oli täynnä ylhäisön halveksumista aliluokkaa kohtaan. Ennen hän oli ainoastaan ani harvoin nähnyt sellaista henkilöä, ja hän oli jo ehtinyt unohtaa sellaisten olemassaolon.

"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet", ajatteli hän.

"Minä panen teidät kiinni, _herra_ Andrei Anisimov Nahodka."

"Minkä vuoksi?" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.