Part 3

"Tuossa paikassa, tuossa paikassa!" huudahti äiti touhussaan.

Juotuansa kupin teetä, henkäsi Natasha hyvin syvään, silitti tukan pois otsaltansa, ja alkoi lukea ääneen isosta, keltaisesta kuvakirjasta. Äiti, joka varoi kolistelemasta astioita, kaatoi teetä laseihin ja koetti höristää harjaantumatonta mieltänsä kuuntelemaan tytön juoksevaa lukemista. Lukijan sointuva ääni sekaantui samovaarin ohkaiseen soiton tapaiseen sirinään. Selvä, yksinkertainen selonteko raakalaiskansoista, jotka elivät luolissa ja tappoivat petoja kivillä, kieritteli ja väikkyi kuin kaunis nauha huoneessa. Se kuului sadulta, ja äiti katsahti poikaansa joskus, haluten kysyä häneltä että mitä laitonta oli kertomuksessa villeistä ihmisistä. Mutta pian hän herkesi seuraamasta lukemista ja alkoi tarkastella vieraita, heidän ja poikansa huomaamatta.

Pavel istui Natashan vieressä. Hän oli sievimmän näköinen heistä kaikista. Natasha kumartui hyvin syvälle kirjan ylitse. Tuon tuostakin siirsi hän sormillansa ohkaisia kutriansa taapäin otsaltansa, ja alensi ääntänsä huomauttaaksensa lempein katsein kuulioillensa jotain sellaista, jota ei ollut kirjassa. Vähävenäläinen nojasi leveätä rintaansa pöydän nurkkaan, ja käänsi katsettansa kieroon sivuille päin nähdäksensä pitkien viiksiensä kuluneet päät, joita hän kiersi alati. Vyesovshchikov istui tuolillansa jäykkänä kuin salko, kämmenet Iitteinä polvien päällä, ja rokonarpinen, otsaton ja ohuthuulinen naamansa liikkumattomana kuin naamio. Hän piti kopeasilmäisen katseensa itsepintaisesti kiinnitettynä paistavaan kuvaansa, joka kajasti kiiltävästä, messinkisestä samovaarista. Hän näytti tuskin hengittävän. Pikku Somov liikutteli huuliansa mykästi, aivan kuin olisi kerrannut kuulemiansa sanoja; ja hänen kiharapäinen naapurinsa, selkä koukussa, kyynäspäät polvia vasten ja pää käsien varassa, hymyili hajamielisesti. Yksi miehistä, joka oli saapunut yhdessä Pavelin kanssa, hento punatukkainen ja viheriäsilmäinen, iloisen näköinen nuorukainen, näytti yhtenään haluavan sanoa jotakin, sillä hän käänteli levottomasti joka puolelle. Toinen, vaaleatukkainen ja lyhytläntä, pyyhkäsi aina päätänsä kädellänsä ja katsoi alas lattiaan, niin että hänen kasvonsa jäivät näkymättömiin.

Huoneessa oli lämmin, ja tunnelma viehkeä. Äiti yhtyi tähän omituiseen viehätykseen, jota hän ei ollut ennen koskaan tuntenut. Häneen vaikutti Natashan joustava ääni, joka somasti sekaantui teekeittiön vienoon porinaan, ja muistutti vallattomista illanvietoista hänen nuoruudessansa -- nuorten miesten raakuudesta, joiden henki aina haisi viinalta -- heidän karkeista kompasanoistaan. Hän muisti tämän kaiken, ja painostava säälin kemuissa oli hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä kärsineessä sydämessänsä.

Eteensä kohosi kohtaus miehensä kosimisesta. Eräissä kemuissa oli hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä koko ruumiillansa seinää vasten, oli kysynyt karkealla, ärtyisellä äänellä: "Tahdotko tulla muijakseni?"

Hänestä oli tuntunut tukalalta ja hän tunsi mielensä loukatuksi; mutta toinen iski lujasti sormensa hänen lihaansa, ähki raskaasti ja hengitti kuumaa, kosteaa ilmaa hänen kasvoihinsa. Hän taisteli kaikin voimin repiäksensä itsensä irti hänen kynsistänsä.

"Älä yritäkään!" ärjyi hän. "Vastaa minulle! Mitä?"

Mutta hän vaikeni, häpeissään, loukattuna ja kykenemättä hengittää.

"Älä ole olevinasi, hassu! Minä tunnen sinun kaltaisesi. Sinä olet mahdottomasti mielissäsi!"

Joku avasi ovea. Hän laski hänet menemään vapaasti, sanoen: "Lähetän luoksesi sormuksen mitan ottajan ensi sunnuntaina."

Hän teki niin.

Äiti peitti silmänsä ja huokasi syvään.

"En halua tietää miten ihmiset elivät ennen maailmassa, vaan kuinka heidän pitäisi elää!" kuului Vyesovshchikovin kolea ja tyytymätön ääni huoneesta.

"Aivan niin!" yhtyi siihen punatukkainen mies, nousten.

"Mutta minä en sitä hyväksy!" huusi Somov. "Jos aiomme edistyä, täytyy meidän tietää kaikki."

"Totta, totta!" virkkoi kiharapäinen nuorukainen matalasti.

Nyt seurasi kiihkeä keskustelu, ja sanat sinkoilivat kuin tulenlieskat kokosta. Äiti ei käsittänyt mitä he niin elämöitsivät. Kaikkien kasvot hehkuivat intoa, mutta ei kukaan vihastunut, eikä käyttänyt raakoja, loukkaavia sanoja, jotka olivat hänelle niin tuttuja.

"He hillitsevät itsensä tuon naisen läsnäolon vuoksi", päätteli hän itsekseen.

Natashan vakavat kasvot miellyttivät häntä. Tämä nuori nainen katseli kaikkia näitä nuoria miehiä niin arvostelevasti, kuin vanhempi henkilö kohtelee lapsia.

"Odottakaa, toverit", keskeytti hän äkkiä. Kaikki vaikenivat ja kiinnittävät silmänsä häneen.

"Ne, jotka sanovat, että meidän tulee tietää kaikki, ovat oikeassa. Meidän pitäisi valistaa itsemme järjen valolla, niin että ihmiset jotka ovat pimeässä, näkevät meidät; meidän pitäisi kyetä vastaamaan jokaiseen kysymykseen rehellisesti ja totuuden mukaisesti. Meidän täytyy tietää koko totuus, koko petollisuus."

Vähävenäläinen kuunteli ja nyökkäsi päällään säestykseksi hänen sanoillensa. Vyesovshchikov, punatukkainen poika ja toinen tehtaan työmies, joka oli tullut Pavelin kanssa, muodostivat järkähtämättömän kolmion. Jostakin syystä äiti ei pitänyt heistä.

Kun Natasha lakkasi puhumasta, nousi Pavel ja kysyi tyynesti: "Onko vatsalaukkujemme täyttäminen ainoa minkä vaadimme?"

"Ei!" vastasi hän itse, katsoen tiukasti näiden kolmen puoleen. "Me tahdomme olla ihmisiä. Meidän täytyy osoittaa noille, jotka istuvat niskaamme painamassa, ja silmiämme peittämässä, että me näemme kaikkityyni, että me emme ole hulluja emmekä eläimiä, että me emme tahdo ainoastaan syödä, vaan haluamme elää kuten ihmiset konsanaan. Meidän täytyy osoittaa vihollisillemme, että elämämme palvelus, raskas työ, jonka he pakkaavat meidän päällemme, ei estä meitä olemasta tasa-arvoiset heidän kanssansa älyllisyydessä, ja että henkisesti kykenemme kohoamaan kauas heitä ylemmä."

Äiti kuunteli hänen sanojansa, ja sisällinen ylpeys pojastansa paisutti hänen poveansa -- kuinka jalosti hän puhui.

"Ihmiset, joiden vatsalaukut on täyteen ahdatut, ovat monilukuiset, mutta heidän joukossaan ei löydy yhtä ainoata rehellistä olentoa", virkkoi vähävenäläinen. "Meidän pitäisi rakentaa silta tämän märänneen elämän ylitse, sielullisen hyvyyden tulevaisuuteen. Se on meidän tehtävämme, se on meidän velvollisuutemme, toverit!"

"Kun aika on tullut tappelemiseen, silloin on sopimatonta parantaa sormeansa", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

"Sääriluitamme tullaan katkomaan tarpeeksi asti, ennenkuin ehdimme tappeluun asti!" virkkoi vähävenäläinen leikillisesti.

Oli jo yli puoliyön, kun joukkio alkoi hajaantua. Ensimäisinä läksivät Vyesovshchikov ja punatukkainen mies -- joka taas ei miellyttänyt äitiä.

"Hm! kuinka he kiiruhtavat!" ajatteli hän, nyökäyttäen heille kylmänlaisen hyvästin.

"Haluatteko pistäytyä luonani, Nakhodka?" kysyi Natasha.

"Tietysti", vastasi vähävenäläinen.

Kun Natasha pukeutui liinoihinsa keittiössä, virkkoi äiti hänelle: "Sukkasi ovat liian ohkaset tähän vuodenaikaan. Salli minun kutoa muutamia villasia sukkia sinulle, sallithan?"

"Kiitoksia, Pelogajo Nilovna. Villasukat raappivat", vastasi Natasha hymyillen.

"Minä laitan ne niin etteivät ne raapi."

Natasha katsoi häneen enemmän hämillään, ja hänen tarkastava, totinen katseensa loukkasi äitiä.

"Suokaa anteeksi tyhmyyteni, hyvätahtoni tuli sydämestäni, ilman muuta tarkoitusta."

"Kuinka hyvä te olette!" vastasi Natasha samalla äänellä, puristaen pikaisesti hänen kättänsä ulos mennessään.

"Hyvää yötä, äiti!" huudahti vähävenäläinen, katsoen hänen silmiinsä. Hänen kumartuva ruumiinsa seurasi Natashaa ulos portaille.

Äiti katsahti poikaansa. Tämä seisoi kamarinsa ovella hymyten.

"Iltamme oli onnistunut", virkkoi hän tarmokkaasti päätänsä nyykäyttäen. "Todella onnistunut! Mutta nyt lienee parasta että käyt levolle, jopa on aika."

"Sinun on myös kiiruhtaminen nukkumaan. Minä menen tuossa tuokiossa."

Hän korjasi nopeasti astioita pöydältä tyytyväisenä ja hehkuen miellyttävää tunnelmaa. Hän oli iloinen että kaikki oli käynyt niin hyvin ja että kokous oli päättynyt rauhallisesti.

"Sinä järjestit kaikki niin sievästi, Pavlusha. He ovat epäilemättä hyvää väkeä. Vähävenäläinen on niin sydämellinen. Ja nuori neiti, mikä reipas ja viisas tyttö hän on! Kuka hän on?"

"Opettaja", vastasi Pavel, kävellen edestakasin huoneessa.

"Oi sitä raukkaa! Kuinka köyhästi hän on puettu, kuinka köyhästi! Kuinka helposti hän saattaisi vilustua. Ja missä ovat sitte hänen sukulaisensa?"

"Moskovassa", virkkoi Pavel, pysähtyen äitinsä eteen. "Näetkös, hänen isänsä on rikas mies; hän on rautatavaraliikkeessä, ja omistaa paljon omaisuutta. Hän ajoi Natashan pois kotoa, kun hän yhtyi toteuttamaan näitä aatteita. Hän on kasvatettu ylellisyydessä ja loistossa, ja häntä on hemmoteltu kaikin puolin kaikissa mieliteoissansa -- ja nyt hän kulkee neljä peninkulmaa jalkasin ja keskellä yötä yksin."

Äitiä kauhistutti. Hän seisoi keskellä huonetta ja katsoi äänettömänä poikaansa. Sitte kysyi hän tyynesti: "Onko hän menossa kaupunkiin?"

"On."

"Ja hän ei pelkää?"

"Ei", virkkoi Pavel myhähtäen.

"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua minun kanssani."

"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna, emmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin."

Äiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä ulos ikkunasta ja kysyi: "En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on vaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai kuinka?"

Hän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi kuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi rauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä: "Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin odottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää."

Äidin kädet vavahtelivat. "Kenties sallii jumala teille jonkun pakotien", virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ei", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. "En voi valehdella sinulle. Me emme pääse pakenemaan." Hän hymyili. "Mene nyt levolle. Olet väsynyt. Hyvää yötä."

Jäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja armotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten katoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se seinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia lumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.

"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!" rukoili äiti. Kyyneleet alkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti hänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä poikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja vakuutuksella.

Tarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä etempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon poikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne tänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja syytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni jalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän eteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla puolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat värisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana etäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.

"Armahda taivaan Herra!" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä ja epäselvän pelon kauhusta.

Hirmuinen sana

Päivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet rukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka lauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka kokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin kaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä ylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.

Uusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä ja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja väsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta hyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin jalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi ja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:

"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista, Pelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää, ja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin -- noissa!" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas itsestään.

"Katsokaas minkälainen te olette", vastasi vanhempi nainen. "Olette jättäneet oman perheenne ja kaikki --" Hänen oli mahdotonta lopettaa ajatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja, kiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui laattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki leikiksi.

"Minäkö jättänyt perheeni?" toisti Natasha, painaen päänsä alas. "Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni -- ja juoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni -- onneton, kurja olento -- meni naimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas, korkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on vaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha, aivan kuin pieni hiiri -- hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia ihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni -- omaa äitiäni!"

"Lapsi raukkani!" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.

Tyttö heitti äkkiä päänsä ylös ja huudahti: "Oi, ei! Usein tunnen suurta iloa, suurta onnea!"

Kasvonsa kalpenivat ja siniset silmänsä säihkyivät. Asettaen kätensä äidin hartioille, virkkoi hän syvällä äänellä, joka näytti kohoavan aivan sydämen pohjukasta, tyyneesti, aivan kuin suuren ilon vallassa: "Jospa tietäisitte -- jospa käsittäisitte mitä suurta, ihastuttavaa työtä me teemme! Te tulette kerran sen tuntemaan!" huudahti hän vakuutuksella.

Melkein kateuden sekainen tunne kosketti äidin sydäntä. Nousten ylös laattialta virkkoi hän vaikeroiden: "Minä olen liian vanha siihen -- typerä ja vanha."

Pavel puheli useammin ja kauemmin, keskusteli ja väitteli yhä kiivaammin ja tulisemmin, ja muuttui -- laihemmaksi ja laihemmaksi. Äidistä näytti, että kun hän puhui Natashalle, tahi katsoi häneen, kävivät silmänsä lempeämmiksi, äänensä sointui pehmosemmalta ja koko käytöksensä muuttui yksinkertaisemmaksi.

"Taivas suokoon!" ajatteli hän; ja kun hän kuvaili Natashaa poikansa vaimona, hymyili hän mielessään.

Milloin ikinä keskustelut kokouksissa kasvoivat liian kuumiksi ja myrskyisiksi, nousi vähävenäläinen ylös, ja kiikuttaen itseään edestakaisin, kuin kellon heiluri, puhui hän kaikuvalla, sointuvalla äänellä yksinkertaisia ja hyviä sanoja, jotka tyynnyttivät heidän kiihoitustaan, ja muistuttivat heitä tarkoituksestaan. Vyesovshchikov kiiruhti aina kaikkia. Hän sekä punatukkainen nuorukainen kutsuivat Samoilovia puolelleen kiistaa alkamaan. Heidän puolellansa oli aina Ivan Bukin, jolla oli pyöreä pää ja valkoiset silmäkulmat ja ripset, joka näytti siltä kuin olisi hän ollut ripustettu ulos kuivamaan, tai kuin jos hänet olisi pesty lipeällä, ja kiharatukkainen, matalaotsainen Fedia Maxin. Vaatimaton Jakob Somov, aina sileäksi kammattuna ja puhtaana, puhui vähän ja lyhyeen, hiljaisella, vakaalla äänellä, ja piti aina Pavelin ja vähävenäläisen puolta.

Toisinaan, Natashan sijaan, Alexey Ivanovich, joka oli kotoisin jostakin kaukaisesta maakunnasta, tuli tänne kaupungista. Hän kantoi silmälaseja, partansa kiilsi, ja hän puhui omituisella laulavalla äänellä. Hän teki muukalaisen vaikutuksen, joka on kotoisin jostakin kaukaisesta maasta. Hän puhui yksinkertaisia asioita -- perhe-elämästä, lapsista, kaupasta, poliiseista, leivän hinnasta ja lihasta -- kaikesta siitä mistä ihmiset elävät päivästä päivään; ja näistä humoristisessa valossa, mutta aina osottaen niiden pahantarkoituksen rahvaalle.

Äidistä näytti myös, että hän oli tullut kaukaa, toisesta maasta, jossa kaikki ihmiset elivät yksinkertaista, rehellistä, helppoa elämää, että hän ei voinut tottua tähän elämään ja vastaanottaa se välttämättömyytenä, että se oli hänestä epäilyttävää, ja että se herätti hänessä tyyntä päätöstä järjestää se uudelleen oman luonnoksensa mukaiseksi. Hänen naamansa oli kellertävä, ja silmiään ympäröi kehä hyvin ohkaisia viiruja, äänensä oli aina matala ja kätensä lämpöinen. Tervehtiessään äitiä saattoi hän peittää koko käden pitkiin, voimakkaisiin sormiinsa; ja sellaisen rohkaisevan kädenlyönnin jälkeen tunsi äiti sydämensä paljoa keveämmältä.

Uusia ihmisiä tuli kaupungista, usein joukossa pitkä, hyvin muodostunut nuori tyttö, jonka ohkaisissa kalpeissa kasvoissa loisti suuret silmät. He kutsuivat häntä Sashenkaksi. Käytöksessään ja liikkeissään oli jotakin miesmäistä; hän rypisti tummat, tuuheat kulmakarvansa uhkaavaan ryppyyn, ja kun hän puhui, värisivät hänen suoran nenänsä hienot sieramet.

Hän oli ensimäinen, joka sanoi: "Me olemme sosialisteja!" Kun hän sen lausui, oli äänensä luja ja rohkea.

Kun äiti kuuli tämän sanan, tuijotti hän mykällä hämmästyksellä tytön kasvoihin. Mutta Sashenka virkkoi, silmät puoliummessa. kovaa ja päättävästi: "Meidän täytyy uhrata kaikki voimamme uuden elämän järjestämisen vuoksi; meidän täytyy käsittää ettemme tahdo vastaanottaa palkintoa."

Äiti käsitti että sosialistit olivat murhanneet tsaarin. Se tapahtui hänen nuoruutensa päivinä; ja kansa oli sanonut silloin, että tilanomistajat, haluten kostaa tsaarille orjien vapauttamisen, olivat vannoneet ei ennen leikkaavansa hiuksiaan, ennenkun tsaari olisi murhattu. Nämä olivat henkilöitä, joita oli kutsuttu sosialisteiksi. Eikä hän nyt voinut käsittää, miksi hänen poikansa ja hänen ystävänsä nimitettiin sosialisteiksi.

Kun he olivat kaikki poistuneet, kysyi hän Pavelilta:

"Pavlusha, oletko sinä sosialisti?"

"Olen", hän vastasi, seisten hänen edessään suorana ja varmana kuten aina. "Kuinka niin?"

Äiti huokasi syvään, ja painaen katseensa alas, virkkoi: "Niinkö, Pavlusha? Miksikä vainoavat he tsaaria; he murhasivat yhden."

Pavel käveli edestakasin huoneessa, pyyhkäsi kädellään silmiänsä, ja virkkoi myhäillen: "Me emme tarvitse sitä tehdä!"

Hän puhui hänelle kauan aikaa matalalla, totisella äänellä. Äiti katsoi häntä kasvoihin ajatellen: "Hän ei tahdo tehdä mitään pahaa; hän on kykenemätön pahaan!"

Ja tämän jälkeen uudistettiin tuota hirmuista sanaa kasvavalla tuttavallisuudella; terävyys katkesi sen kärjestä, ja se muuttui yhtä tavalliseksi hänen korvillensa kuin joukko muita hänelle käsittämättömiä sanoja. Mutta Sashenka ei miellyttänyt häntä, ja kun hän tuli, tunsi äiti itsensä levottomaksi ja pahoinvoivaksi.

Kerran virkkoi hän vähävenäläiselle, suunsa ympärillä tyytymätön piirre: "Mikä jäykkä olento tämä Sashenka on! Millä tavalla hän komentaa sinkauttelee! -- Teidän pitää tehdä niin ja teidän pitää tehdä näin!"

Vähävenäläinen nauroi ääneen.

"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä, Pavel?"

Ja viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään: "Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei edes pumppaamalla!"

Pavel huomautti kuivasti: "Hän on hyvä nainen!" ja kasvonsa punastuivat.

"Se on totta myös!" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. "Hän vaan ei ymmärrä että hänen pitäisi --"

He alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei ymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista jäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel hymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä katseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei miellyttänyt äitiä.

Kokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja kun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen poikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey Ivanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia, unohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa päiviä omassa nuoruudessaan.

Joskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja iloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet ja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli surullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti, miettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa kalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja mahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.

"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

Joskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa, huudahti Nikolay kumppaneillensa: "Nyt voimme pitää kokouksia meidän talossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!"

Melkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki hänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat he toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät illallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa aikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.

"Meidän täytyy saada sanomalehti!" huudahti Pavel hyvin usein.

Elämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen riennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat mehiläiset kukasta kukkaan.

"He puhuvat jo meistä!" virkkoi Vyesovhchikov kerran. "Meidän täytyy mennä pois täältä pian."

"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?" puheli vähävenäläinen.

Vlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän kutsui häntä "äidiksi", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen taputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa, hakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa hartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen porraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan vähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis ja salaperäinen.

Kerran virkkoi äiti pojallensa: "Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen luoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette tarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!"

"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen puuhaan?" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.

"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä tähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan."

"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se minua."

Ja vähävenäläinen muutti heille asumaan.

Pieni talo kylän liepeellä herätti huomiota. Sen seiniä vahdattiin joka puolelta epäilevin silmin. Useanlaisia huhuja ja tuulia liehui uhkaavasti heidän päänsä päällä.

Sydämet tasapainossa

Ihmiset koettivat päästä talon salaisuuden perille kurkkimalla raoista sisälle. Ja öisin katselivat he sisälle ikkunoista. Silloin tällöin naputti joku ikkunalaudalle ja läksi kiireesti sitte livistämään tiehensä.

Kerran seisautti kapakoitsija Vlasovan kadulla. Hän oli hieno vanha mies, joka aina kantoi mustaa silkkistä kaulaliinaa punaisen vetelän kaulansa ympärillä, sekä käytti paksua likaväristä samettitakkia. Terävällä kiiltävällä nenällänsä istui aina pari silmälaseja, kilpikonnaluisilla sangoilla, jotka tekivät hänen silmänsä rauhallisen "kaniinin silmiksi".

Samalla henkäyksellä ja vastausta odottamatta alkoi hän varotella Vlasovaa kuivilla, kähisevillä sanoilla.