Part 21

Äiti, joka jo oli astunut muutaman askeleen kapsäkkineen, meni kiirehtimättä takaisin samalle paikalle, istuen alas varovaisesti ja hitaasti, kuin olisi hän peljännyt rusentavansa jotain allensa. Muistonsa heräsi terävällä havainnolla onnettomuudestaan, asettaen kahdesti ennen tämän saman miehen hänen tiellensä -- kerran kedolla, kaupungin ulkopuolella, Rybinin paon aikaan, ja toisen kerran oikeussalissa iltasella. Tuossa seisoi hänen vieressään konstaapeli, jolle hän oli neuvonut väärän tien. He tunsivat hänet; he olivat häntä nuuskimassa -- selvähän se.

"Olenko satimessa?" kysyi hän ja seuraavassa sekunnissa vastasi hän itsellensä, samassa säpsähtäen: "Kenties löytyy vielä --" mutta samassa pakotti hän itsensä suurella vaikeudella sanomaan itseksensä: "Olen satimessa. Turha vaiva."

Hän katsoi ympärillensä ja ajatuksensa kipenöivät ja säihkyivät hänen aivoissaan, yksi toisensa jälkeen.

"Jättääkö kapsäkin? Mennäkö pois?"

Mutta samassa ilmestyi uusi säde, hyppien ja välkkyen paljon kirkkaammin: "Kuinka paljon silloin kadottaisimme? Jättää poikani puhe sellaisten käsiin?"

Hän puristi kapsäkkiä kylkeensä tiukemmin, vapisevalla kädellään.

"Ja mennäkö pois sen kanssa? Minne? Juostako?"

Nämä ajatukset näyttivät hänestä vierailta, ikäänkuin joku muu olisi niitä hänelle tyrkyttänyt väkivalloin. Ne polttivat häntä ja niiden palo kiristi hänen aivojansa tuskallisesti, ne pieksivät hänen sydäntänsä kuin vihaiset raippanuorat. Ne olivat hänen häpäisiänsä; ne näyttivät repivän häntä pois pojastansa, omasta itsestänsä, ja kaikesta mikä oli kasvanut kalliiksi hänen sydämelleen. Hän tunsi että vihamielinen, itsepintainen voima painoi häntä, puistellen häntä hartioista ja rinnasta, tehden hänet lyhemmäksi ja peittäen hänet mustalla pelolla. Ohimonsa sytivät kiivaasti ja hiusjuuret lämpenivät.

Sitte, yhdellä suurella ja jäntevällä sydämensä ponnistuksella, joka näytti vapauttavan koko hänen olentonsa, sammutti hän tukahduksiin nuo pikkumaiset, heikkouden palon riehunnat, virkkaen ankarasti mielessänsä:

"Kylliksi!"

Hän alkoi heti voida paremmin, tuntien vahvistuvansa ihmeellisesti, koko olennoltansa ja hän lisäsi itsekseen: "Älä häpäise poikaasi! Ei kukaan tarvitse peljätä!"

Seuraavien häilyväisten sekuntien aikana näytti kaikki liittyvän hänessä jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sydämensä alkoi lyödä tasaisesti.

"Mitä nyt tapahtuu? Kuinka menettelevät he minun kanssani?" ajatteli äiti huomaavasti.

Sissi kutsui erästä asemavahtia luokseen, kuiskasi jotain hänen korvaansa ja katsoi äitiin. Vahti katsoi häneen ja vetäytyi takaisin. Toinen vartia tuli, kuunteli, irvisti ja laski silmäkulmansa alas. Hän nyökkäsi päätään vakoojalle ja asteli penkin luokse, jolla äiti istui. Äkkiä katosi sissi näkyvistä.

Vanha mies asteli hitaasti kohti äitiä, kiinnittäen tiukasti vihaiset silmänsä häneen. Äiti istuutui syvemmälle penkkiin, vavisten. "Kun he vaan eivät pieksäisi minua, kun he vaan eivät pieksäisi minua!"

Hän pysähtyi hänen viereensä; äiti korotti katseensa häntä kohden.

"Mitä te niin katselette?" kysyi mies matalalla äänellä.

"En mitään."

"Hm! Varas! Niin vanha ja kuitenkin --"

Äidistä tuntui että hänen sanansa iskivät syvälle häneen.

"En ole varas! Te valehtelette!" huusi hän. Hän pudisti samassa kapsäkkiä, joka aukeni.

"Katsokaa, katsokaa! Kaikki hyvä väki!" huusi hän, nousten ylös ja heiluttaen ylhäällä päänsä päällä kimpullista lentolehtiä, jotka oli nopeasti siepannut kapsäkistä. Hän lennätti kimpun väkijoukkoon, jotka joka haaralta kiirehtivät niitä hapuilemaan.

"Mitä on tekeillä?"

"Tuolla on vakooja."

"Mikä on hätänä?"

"Sanovat häntä varkaaksi."

"En ole varas", virkkoi äiti täydellä äänellään ja jokseenkin rauhottuneena, nähdessään kuinka ihmisiä kihisi ja askaroitsi hänen kapsäkkinsä ympärillä.

"Eilen kuulusteltiin valtiollisia vankeja; minun poikani, Vlasov, oli yksi heistä. Hän puhui siellä. Tässä on sama puhe. Minä levitän näitä kansan kesken, että ihmiset niitä lukisivat ja miettisivät totuutta."

Joku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti taas ilmaan.

"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!" huudahti joku pelästyneellä äänellä.

Äiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin poville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä hallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti, ja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet kauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan, alkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja heittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi niitä noukkia.

"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa. Tiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen harmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat teille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden."

Joukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti viskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä kapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.

"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!" virkkoi hän, kumartuen alas.

Likanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi: "Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?"

Hän ei vastannut.

"Pois tieltä!" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät hitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret, rehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti puoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän murheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän lämpimän henkityksen kasvoissansa.

"Nouskaa penkille", virkkoivat he.

"Minut vangitaan heti. Se ei ole tarpeellista."

"Puhukaa nopeammin, he tulevat!"

"Menkää liittymään rehellisiin ihmisiin. Älkää alistuko toverit, älkää! Älkää kumartako väkevämmän voimaa. Herätkää, koko työkansa! te olette elämän herroja! Kaikki elävät teidän työstänne ja ainoastaan työtänne varten avaavat he siteitänne. Teillä ei ole muita ystäviä kuin omat itsenne!"

"Pois tieltä! Hajotkaa!" kuuluivat santarmien huudot yhä lähempää ja lähempää.

"Onko tässä kaikki mitä teillä on kapsäkissänne?" kuiskasi joku.

"Ottakaa se! Ottakaa kaikki!" virkkoi äiti.

"Poikani sanat ovat työmiehen rehellisimmät sanat, lahjomattoman sielun sanat. Ottakaa ne vastaan avoimin sydämin ja hoivatkaa niitä; ne antaa teille voimia ymmärtämään kaikkea ja taistelemaan kaikkea vastaan totuuden tähden, ihmiskunnan vapauden tähden."

Äiti sai iskun rintaansa; hän horjahti ja kaatui penkille. Santarmien nyrkit olivat ojona väkijoukon ylitse, ja tarttuen kauluksiin ja hartioihin, työnsivät heitä syrjään, viskoen hattuja samalla. Kaikki alkoi vilistä ja musteta äidin silmissä.

Iso santarmi tarttui hänen kaulukseensa kiinni punaisella kädellänsä ja kuristi häntä.

"Suus' kiinni!"

"Älkää peljätkö mitään! Ei mitään suurempaa kidutusta ole teille tarjona, kuin mitä jo olette kärsineet koko elämänne ajan!"

"Hiljaa, sanon!" Santarmi otti häntä käsipuolesta ja tyrkkäsi menemään; toinen tarttui hänen toiseen käsivarteensa ja harpaten pitkiä askelia, kuljetti häntä pois.

"Ei mitään kidutusta löydy, joka olisi suurempi kuin tuska mikä kalvaa sydämessänne joka päivä, hivuttaen rintanne ja kuivattaen voimanne."

Sissi tuli juosten ja pudistaen nyrkkiään hänen nenänsä edessä, huusi hän:

"Vaiti, sinä noitaämmä!"

Äidin silmät syvenivät ja loistivat; leukapielensä vapisivat. Asettaen jalkansa lujasti liukkaaseen kivilaattiaan, huusi hän, pannen viimeiset voimansa liikkeelle: "Minä herätän sielua; he eivät voi sitä tappaa."

"Koira!"

Sissi löi häntä kasvoihin navakalla nyrkkinsä käänteellä.

Jotakin mustaa ja punaista tuli hänen silmiensä eteen silmänräpäykseksi. Veren suolainen maku täytti hänen suunsa.

Kovia ja kiihottuneita huutoja soi hänen korvissaan: "Älkää rohjetko lyödä häntä!"

"Oh, te roistot!"

"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!"

Äitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin hartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään, muuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja vihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen korvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia alkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat, ruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui voimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki toisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen sydämelleen.

Hänet raastettiin ovelle.

Hän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.

"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!"

He löivät häntä kädelle.

"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän ylitsenne --"

Joku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa korahti.

"Te kurjat, onnettomat olennot --"