Part 20

Vanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle jotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä hiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä. Vihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle vastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:

"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata teitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani todistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden istunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin ihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa olisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan palvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan."

Samassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.

Andrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti. Samoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti. Hän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta. Hän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi kysynyt: "Eikö niin?"

Äiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä että poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä tyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan hyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa, joka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.

Andrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti tuomareihin sivuttain ja virkkoi:

"Herrat puolustajat --"

"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!" huomautti tuomari, jonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.

"Niinkö se onkin?" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen. "Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan puolustautujoita --"

"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan", huomautti vanha herra kuivasti.

"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut itseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita, riippumattomia ihmisiä, kunniallisia --"

"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne."

"Eikö se tarvitse _sellaista_ luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa tapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa itsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä on nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut'; ja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on aseita' --"

"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka suoranaisesti kuuluu asiaan."

Vähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.

"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?" kysyi hän vakavasti. "Kyllä, mutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut. Loppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta --"

Vanha tuomari nousi ja julisti: "Kiellän teitä puhumasta. Vasili Samoilov!" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen alas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään, pudistaen kiharapäätänsä.

"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi', 'sivistyksen vihollisiksi' --"

"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne."

"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille ihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen on teidän sivistyksenne?"

"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!" virkkoi vanha tuomari, irvistäen.

Andrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen, hänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.

"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte miehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin; te turmelette heidät viinalla -- kansainvälisellä lahtaamisella, yleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja kurjuudella -- siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän sivistyksen vihollisia!"

Nojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi univormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän lukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.

"Hän lukee tuomiota", virkkoi Sizov kuulostaen.

Tuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin, punaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli hänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.

"Maanpako!" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos! Kuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä, äiti, se ei ole mitään!"

He astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa poikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja hyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän tavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka äkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan surullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan. Tilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja vaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset puhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden huolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia tarpeettomasti.

Nuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:

"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo."

"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä."

Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista, vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka jostakin nurkasta vaani tuomareita.

"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen", virkkoi hän pojallensa.

"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä rikoksiin", vastasi Pavel.

Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse, katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla. Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.

"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.

"Sallikaa minun puristaa kättänne."

Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi kiihkeästi:

"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."

"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.

"Kauan eläköön vallankumous!"

Huudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös kaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään, jonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä kaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili; ja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja kumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen kurkkuansa.

Juuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet nopeasti pois toiselle puolelle katua.

"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?"

"Niin, niin."

"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli voimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti ankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää olla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus itse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!" Sashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen, rauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa takaisin.

"Milloin menet hänen luokseen?" kysyi hän Sashalta puristaen häntä käsivarresta.

Katsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:

"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän että minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he minut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi samalle paikkakunnalle."

Kotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti alkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen miettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen suurilla, haaveksivilla silmillänsä.

"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä polvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin täällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet."

"Niin", vastasi Sasha mietiskellen. "Sehän on hyvä --" Ja äkkiä säpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua yksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: "Hän ei ala siellä elää. Hän menee pois, tietysti."

"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!"

"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa tapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä sitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa -- vaimonsa, tietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin saata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän että tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen kestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani. En aio häntä estellä, en."

Äidin uhrikuolema

Nikolai astui sisälle, väsyneenä, mutta reippaana.

"Kuuleppas, Sashenka, sinun täytyy mennä täältä pois: niin kauan kuin voit päästä ehyin luin. Kaksi sissiä on nuuskinut minua tästä aamusta saakka, ja tämä salaperäisyys lupaa ehdottomasti vangitsemista. Tunnen sen luissani -- jossakin on jotain tapahtunut. Mutta asiasta toiseen, tässä on minulla Pavelin puhe. Se on päätetty julaista ja niin pian kuin mahdollista. Vie se Ludmillalle. Pyydä hänen toimittamaan se ulos painosta mitä pikemmin. Pavel puhui hyvin, Nilovna, ja hänen puheensa tulee näyttelemään oman osansa. Varo vakoojia, Sasha. Odota -- kätke nämä paperit myös. Voit antaa ne esimerkiksi vaikka Ivanille."

Puhuessansa hieroi hän vilkkaasti kohmettuneita käsiänsä ja vetäsi nopeasti auki kirjoituspöytänsä laatikot, noukkien papereita, joista hän repi joitakuita palasiksi, laskien toisia syrjään. Hän näytti hajamieliseltä istuessaan ja selaillessaan hajanaisia papereita.

"Luuletteko että siitä on pitkä aika kulunut kun tyhjensin kaikki laatikot? Ja katsokaa mikä paljous tänne on jo kokoontunut! Voi, paholainen! Kuulkaapas, Nilovna, olisi parasta ettette tekään nukkuisi täällä tänä yönä. Siitä tulee vaan surullinen näytelmä, jota ei ole hauska katsella ja kenties nipistävät he myös teidät. Ja teitä tarvitaan kuljettamaan Pavelin puhetta paikasta paikkaan."

Mahdollisuus ottaa osaa poikansa puheen levittämiseen oli mieluista äidille ja hän vastasi:

"Jos niin on, tahdon mennä. Mutta älkää vaan luulko että teen sen pelosta."

Sasha poltti paperit kaikessa hiljaisuudessa ja sekotti varovasti niiden tuhkan muun poron kanssa uunissa.

"Mene, Sasha", virkkoi Nikolai, ojentaen kättä hänelle. "Hyvästi! Älä unohda kirjoja -- jos jotain uutta ja huomiota kiinnittävää tapahtuu. Hyvästi, hyvästi, rakas toveri! Ole varovaisempi."

"Luuletteko että se tulee tapahtumaan pitkäksi aikaa?" kysyi Sasha.

"Hiisi tiesi! Mutta varmasti on heillä jotain minua vastaan. Nilovna, menettekö hänen kanssaan? Heidän on vaikeampi käydä kahden kimppuun -- kas niin!"

"Minä menen." Äiti meni pukeutumaan, ihmetellen mielessään kuinka vähän nämä ihmiset, jotka työskentelevät kaikkien vapautumiseksi, välittävät omasta persoonallisesta vapaudestaan. Nikolain yksinkertainen ja rauhallinen käytös, odottaessansa tulevansa vangituksi, sekä hämmästytti että liikutti häntä.

Kun hän palasi huoneeseen, oli Nikolai puristamassa Sashan kättä, sanoen:

"Kerrassaan ihastuttavaa! Olen varmasti vakuutettu että se tulee olemaan hyvä sekä hänelle että sinulle. Vähäinen persoonallinen onni ei tee pahaa kenellekään; mutta -- vähän vaan, ymmärräthän, ettei hän kadottaisi tärkeyttään. Oletteko valmis, Nilovna?" Hän asteli hänen luokseen hymyillen ja järjestellen silmälasejansa. "Hyvästi, Nilovna. Olkaa varovainen huomenna. Lähettäkää poika aamulla -- Ludmillalla on poika tähän tarkotukseen -- menköön hän talonvartian luokse kysymään josko olen kotona eli en. Minä puhun talonvahdille jo kaikki valmiiksi; hän on hyvä mies ja minä olen hänen ystävänsä. No niin, hyvästi, toverit! Toivon hyvää teille kaikille."

Kadulla virkkoi Sasha äidille:

"Hän voipi mennä yhtä tyynesti ja yksinkertaisesti kuolemaan, jos se olisi välttämätön. Ja luultavasti hän silloin kiirehtii järjestämään paikkoja pikkusen, asettaen sitte silmälasit nenälleen, kun kuolema kolkuttaa, ja virkkaa: 'Tämä on ihastuttavaa! Minä saan kuolla!'"

"Minä rakastan häntä", kuiskasi äiti.

"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen kuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään inhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos luulette että vakooja on jälissänne."

"Kyllä, kyllä", virkkoi äiti.

Mutta Sasha vielä lisäsi: "Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä tapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi."

Äiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä istui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa uunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti, mutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen nopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi itsensä ja käveli äidin luokse.

"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun pärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies."

Hän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.

"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut häntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä tuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa teille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on nuori -- se on selvää -- mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua hyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika."

"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta."

Ludmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi hiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan, hillityn hymyn varjo.

"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?"

"Tietysti."

"Minä ladon sen nopeasti. Te panette maata siksi aikaa; teillä oli ankara päivä ja olette väsynyt. Tulkaa tänne, tälle vuoteelle: minä en mene ollenkaan levolle ja mahdollisesti herätän teidät yöllä minua auttamaan."

Kun äiti avasi silmänsä, oli huone täytetty kylmällä, valkoisella talvipäivällä.

"Hyvää huomenta!" virkkoi Ludmilla. "Kello on jo pian kymmenen. Nouskaa ylös ja me juomme teetä yhdessä."

"Miksi ette ole minua herättänyt?"

"Olin kyllä aikomuksessa. Tulin jo luoksenne; mutta te olitte niin sikeässä unessa ja hymyilitte unissanne! Kenties näitte kaunista unta."

Äiti katseli ulos ikkunasta. Kylmä, kirkas päivä loisti ulkona. Sydämeensä tuli äkkiä halu rukoilla, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Jonkun nuoret kasvot tulivat hänen mieleensä ja jonkun selvä ääni tuntui sanovan: "Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" Sashan silmät loistivat iloisesti ja lempeästi. Rybinin tumma, pitkä vartalo ilmestyi hänen silmiinsä, poikansa ruskeat, hymyilevät kasvot ja Nikolai räpytti silmäänsä vaivaloisesti; äkkiä kohosivat nämä kaikki ylös keveällä huokauksella.

"Nikolai oli oikeassa", virkkoi Ludmilla, tullen uudelleen huoneeseen. "Hänet on varmaan pantu kiinni. Minä lähetin pojan sinne, kuten käskitte, ja hän sanoi että poliiseja leikkii piilosilla puutarhassa. Hän ei nähnyt talonvahtia, mutta näki poliisin piilottelevan lankun takana. Ja sissejä vilisee joka paikassa; poika tuntee niiden naamat."

"Vai niin! Nikolai parka!"

"Viime aikoina on hän lukenut usein kaupungin työmiehille ja ylipäätään oli heillä otollinen aika nipistää hänet kiinni ja viedä korjuuseen", virkkoi Ludmilla kolkosti. "Toverit kehottivat häntä pakenemaan, mutta hän ei totellut heitä. Mielestäni jokaisen on pidettävä oma päänsä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa itseensä."

Ludmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan katsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.

"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä."

"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi suurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen ensin."

"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja esikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös maaseudulle. Tunnetteko Natashan?"

"Viekää ne sitte hänelle."

Aika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet teensä, oli päivä jo melkein puolessa.

"Olkoon kuinka tahansa!" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti ovelle.

Pienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti: "Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna. Heidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet vangittiin?"

"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne."

"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä. Toiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta hektografilla. Näin ne -- eivät olleet hullumpia, olivat selviä ja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön seudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia kaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne."

"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!" huudahti äiti innokkaasti. "Antakaa ne minulle."

Ludmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:

"Se on vaarallista teille."

"Kuinka niin?" huudahti äiti kiihkeästi.

"Kuinka niin!" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti. "Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain vangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan opettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen ilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä sitoisi nuoran kaulaanne."

"He eivät huomaa minua siellä", intti äiti, innosta hehkuen. "Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut." Hetkisen hiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: "Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja sieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä -- Sizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon jälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika vangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli yhteinen suru. Näettekös nyt?"

"No niin, no niin", virkkoi lääkäri taipuvasti.

"Te kaikki pidätte huolta minusta", virkkoi äiti hymyillen. "Mutta ette huolehdi lainkaan itsestänne." Ja ilo nousi yhä korkeammalle.

"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän pitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa voimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte puheet rautatieasemalla." Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki järjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: "No niin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?" Ja hän meni pois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:

"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!" Ja ottaen häntä käsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa. "Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän elää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä. Kenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan. Mikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni." Hänen voimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä: "Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä pidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni. Hän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika -- kahdeksan vuotta!"

Pysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: "Jos hän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin tätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa hän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle --" Hän pysähtyi uudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: "Silloin tietäisin että hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi kuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette onnellinen", lisäsi Ljudmilla hymyten. "Se on mainiota -- äiti ja poika rinnakkain. Se on harvinaista!"

Äiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:

"Niin -- se on mainiota!" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän matalalla äänellä: "Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te -- Nikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden -- olette myös rinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi -- ymmärrän kaikki -- sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan kaiken!"

Kadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen kurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen hengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä, aution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä lähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden väliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.

"Sotamies on lähetetty asialle puotiin", arveli äiti. Hän saapui asemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis lähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli täynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle kaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut kodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli matkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös pulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka oli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita. Miehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa; joku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse; ovi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin kiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.

Nuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti äkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.

"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Niin. Tanajaan."

"Hyvä."

Hän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti paperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa kohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen kyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri huonetta.

Eräs mies, jolla oli lyhyt takki päällä ja kaulus pystyssä tuli häntä kohti ja hypähti takaisin, vetäen hitaasti kättänsä kohti päätänsä. Miehessä oli jotakin tutunomaista, joka vaivasi äitiä: hän katsahti taas samaan suuntaan ja näki hänen tarkastavan häntä toisella silmällänsä kauluksensa sisältä. Tämä silmäys sävähti hänen läpitsensä kuin nuoli; käsi, jolla hän piteli kapsäkkiä, vapisi: hän tunsi ahdistavaa tuskaa hartioissaan, ja kuormansa kävi äkkiä painavaksi.

"Olen nähnyt hänet jossakin", ajatteli hän, koettaen turhaan poistaa levottomuutta, joka kouristi hänen rintaansa. Hän ei olisi sallinut tuon jäätävän tunteen kasvaa, joka jo pusersi hänen sydäntänsä hiljaa, mutta voimakkaasti. Se kasvoi ja kohosi hänen kurkkuunsa, täyttäen hänen suunsa kuivalla, kitkerällä maulla, pakoittaen hänet katsahtamaan ympärillensä vielä kerran. Miehen oikea käsi oli pistetty takin nappien väliin, ja toista piti hän taskussaan. Tämän vuoksi näytti oikea olkapäänsä korkeammalta kuin vasen.