Part 2

Kerran, kun Pavel illallisen jälkeen veti uutimen ikkunan eteen, istui alas nurkkaan ja alkoi lukea, tinalamppu riippuen seinällä hänen päänsä ylitse, tuli äiti askareensa lopetettua keittiöstä ja asteli varovasti hänen luoksensa. Hän kohotti päätään ja katseli ääneti äitiänsä kysyvin silmin.

"En minä mitään, en niin mitään, Pasha!" kiiruhti hän sanomaan ja meni tiehensä, liikutellen silmäkulmiansa hermostuneesti. Mutta seistuansa hetken keittiössä liikkumattomana, ajatuksiinsa vajonneena, syvässä mietiskelyssä mahdollisista seurauksista, pesi hän kätensä ja lähestyi poikaansa uudelleen.

"Haluaisin kysyä sinulta", virkkoi hän matalalla, sointuvalla äänellä, "mitä sinä luet kaiket ajat."

Pavel pani kirjan pois luotansa ja sanoi hänelle: "Istu alas, äiti."

Äiti istui raskaasti hänen viereensä, oikaisten itsensä kiihkeästi, tuskallisen odotukseen, vartosi hän jotakin tavatonta.

Katsomatta häneen alkoi Pavel puhua, ei korkealla äänellä, mutta jonkin syyn takia erittäin vakaasti:

"Luen kiellettyjä kirjoja. Ne ovat kielletyt sentähden että niissä kerrotaan totuus meidän, työväen elämästä. Ne ovat painetut syvimmässä salaisuudessa, ja minä pidän niistä. Minut pannaan vankeuteen -- minut pannaan vankeuteen, sillä minä tahdon tietää totuuden."

Äiti saattoi vaivoin hengittää. Avaten silmänsä selkiselälleen katseli hän poikaansa, joka näytti hänestä uudelta, vieraalta. Hänen äänensä oli erilainen, matalampi, syvempi, täyteläisempi. Hän hypisteli ohkaista huulipartaansa, ja katsoi oudosti alas nurkkaan. Äiti kävi levottomaksi pojastansa ja surkutteli häntä.

"Miksi sinä niin menettelet, Pasha?"

Hän kohotti päätänsä, katsoi häneen, ja virkkoi matalalla, tyynellä äänellä: "Haluan tietää totuuden."

Äänensä kaikui pehmeältä, mutta varmalta, hänen silmänsä säihkyivät päättävästi. Äiti ymmärsi sydämellänsä että poika oli uhrautunut ikuisesti jollekin salaperäiselle ja kammottavalle. Kaikki tapahtumat elämässä olivat aina näyttäytyneet välttämättömiltä, auttamattomilta; hän oli tottunut alistumaan ilman ajatusta, ja nyt myöskin, hän vaan itki hiljaa, löytämättä sanoja, mutta sydämensä oli surun ja tuskan vallassa.

"Älä itke", sanoi Pavel lempeästi ja hiljaa, hänestä näytti että poikansa sanoi hänelle jäähyväisiä.

"Ajattele mimmoista elämää sinä elät; olet neljänkymmenen vuoden vanha, ja oletko koskaan tuntenut eläneesi? Isä löi sinua. Nyt käsitän että hän puski kaiken kurjuutensa, koko elämänsä viheliäisyyden sinun ruumiiseesi. Se painoi häntä, eikä hän tiennyt mistä se johtui. Hän teki työtä kolmekymmentä vuotta; hän alkoi työjuhtana olemisensa kun tehdas omisti ainoastaan kaksi rakennusta, ja nyt niitä oli kokonaista seitsemän. Tehtaat kasvavat, ja ihmiset kuolevat, raatamalla niiden hyväksi."

Hän kuunteli häntä kiihkeästi ja kauhulla. Pavelin silmät paloivat kauniilla luonteella. Nojautuen pöytää vasten siirtyi hän lähemmä äitiään, ja katsoen suoraan hänen kasvoihinsa, jotka olivat kyynelten kostuttamat, piti hän ensimäisen puheensa hänelle totuudesta, jonka hän oli äskettäin tullut ymmärtämään. Nuoruuden lapsellisuudella, ja nuoren ylioppilaan innolla, joka on ylpeä tiedoistaan, puhui hän kaikesta mikä hänelle oli selvinnyt, eikä puhunut niin paljoa äidilleen, vaan enemmän todistaaksensa ja vahvistaaksensa omia mielipiteitään. Aika ajoin pysähtyi hän, löytämättä sanoja, ja silloin näki hän edessään levottomat kasvot, joissa himmeästi paistoi lempeä silmäpari, kyynelten sumusta. Ne katselivat eteensä hämmästyneinä ja hämillään. Hän tuli pahoilleen äitinsä tähden ja alkoi puhua uudelleen hänestä itsestänsä ja hänen elämästänsä.

"Mitä iloja olet tuntenut?" kysyi hän. "Mimmoista menneisyyttä voit muistella?"

Äiti kuunteli ja pudisti päätään alakuloisesti, tuntien jotain uutta, ennen tuntematonta, joka tuntui sekä surulliselta että iloiselta, aivan kuin hyväily sortuneelle ja kärsivälle sydämellensä. Tämä oli ensi kertaa, jolloin hän kuuli sellaista kieltä itsestänsä ja omasta elämästänsä. Se herätti hänessä epämääräisiä, himmeitä ajatuksia, jo kauan nukkuneita. Vienosti heräsi melkein kuollut vastustamisen tunne, hämillinen tyytymättömyys -- ajatuksia ja tunteita kaukaisesta nuoruudesta. Hän puheli usein elämästä naapurinsa kanssa, jutteli paljon yhtä ja toista; mutta kaikki, hän itse niiden joukossa, vaan valittivat, eikä kukaan selittänyt miksi elämä oli niin kovaa ja raskasta.

Nyt istuu oma poikansa hänen edessänsä; ja mitä hän sanoo hänestä -- silmänsä, kasvonsa, sanansa -- kaikki painuu hänen sydämeensä, täyttäen mielen ylpeydellä pojastansa, joka todella ymmärtää äitinsä elämän, ja sanoo totuuden hänestä ja kärsimyksistään, sekä säälii häntä.

Äitejä ei säälitä. Hän tiesi sen. Eikö hän käsittänyt Pavelia, kun hän puhui asioista, jotka eivät lähennelleet häntä itseä, mutta kaikki mitä hän sanoi hänen omasta naisellisesta olemassaolosta, oli katkeran tuttua ja totta. Siksipä tuntien hänen joka sanansa täydeltä todelta, povessa liikkui herttainen tunnelma, joka lämmitti sitä yhä enemmän tuntemattomalla, lempeällä hyväilyllä.

"Mitä siis aiot tehdä?" kysyi hän, keskeyttäen Pavelin puheen.

"Tutkia, ja sitte opettaa muita. Meidän työmiesten täytyy tutkia. Meidän täytyy oppia, meidän täytyy ymmärtää miksi elämä on meille niin kova."

Hänestä tuntui suloiselta nähdä, kuinka poikansa siniset silmät, jotka tavallisesti olivat niin totiset ja vakavat, kuinka ne nyt säteilivät lämmintä, valaisten lempeästi jotain uutta hänessä. Viehkeä, tyytyväinen hymy leikitsi äidin huulilla, vaikka kyyneleet vielä värähtelivät hänen ryppyisissä poskissansa. Hän huojui kahden tunteen välillä: hän tunsi ylpeyttä pojastansa, joka toivoi hyvää kaikille ihmisille, tunsi sääliä kaikkia kohtaan, ja ymmärsi elämän surun ja murheen; ja hän tahtomattansa sääli hänen nuoruuttansa, sillä hän ei puhunut kuten kaikki muut, sillä hän oli päättänyt astua yksin taisteluun elämää vastaan, johon kaikki, hän itse lukuunotettuina, olivat tottuneet.

Hän halusi virkkaa hänelle: "Rakkaani, mitä voit sinä tehdä? Ihmiset tulevat sinut musertamaan. Sinä syökset perikatoon."

Mutta häntä miellytti kuunnella hänen puheitansa ja häntä hirvitti häiritä ihastusta poikaansa, joka äkkiä ilmaisi itsensä uutena ja viisaana, vaikkapa jotenkin outona.

Pavel näki hymyn äitinsä huulilla, huomion hänen kasvoissansa, rakkauden hänen silmissänsä, ja hänestä näytti että hän pakotti hänet ymmärtämään hänen totuuttansa; ja nuorekas ylpeyttä puhuva sanan voima kasvatti hänen uskoansa itseensä. Innostuksen valtaamana jatkoi hän puhettansa, milloin hymyillen, milloin hyytyen. Joskus viha leimahti hänen sanoistansa, ja kun äitinsä kuuli niiden katkeran, ankaran kaiun, pudisti hän päätänsä pelästyneenä, ja kysyi matalalla äänellä: "Onko todella niin, Pasha?"

"Niin on!" huudahti hän vakuutuksella. Ja hän kertoi hänelle ihmisistä, jotka tahtoivat kansan parasta, ja jotka kylvivät totuuden siementä heidän sekaansa; ja kuinka tämän tähden elämän viholliset polkivat heidät alas kuten villipedot, syöksivät heitä vankeuteen, ajoivat pois maasta, ja panivat kovaan pakkotyöhön.

"Olen nähnyt sellaisia ihmisiä!" huudahti Pavel kiihkeästi. "He ovat parhaita ihmisiä maailmassa!"

Nuo ihmiset täyttivät äidin sydämen kauhulla, hän halusi kysyä pojaltansa: "Onko se niin, Pasha?"

Mutta hän epäröi, nojautuen tuolin kaarmiin, kuunteli hän kertomuksia ihmisistä, jotka hänelle olivat käsittämättömiä, jotka opettivat, jotka olivat vaarallisia hänelle. Vihdoin virkkoi hän: "Päivä valkenee piakkoin. Sinun pitäisi mennä levolle. Sinun kun täytyy mennä työhön."

"Aivan oikein, menen heti vuoteelle", myönsi hän. "Ymmärsitkö minua, äiti?"

"Ymmärrän", vastasi hän syvällä huokauksella. Kyyneleet kiehtyivät uudelleen hänen silmiinsä, muuttuen nyyhkytyksiksi, ja hän lisäsi: "Sinä joudut perikatoon, poikani!"

Pavel käveli edestakasin huoneessa.

"No niin, nyt tiedät mitä minä teen ja missä minä käyn. Kerroin sinulle kaikki. Pyydän sinua, äiti, että jos rakastat minua, älä estele minua!"

"Rakkaani, lemmityiseni!" huudahti hän, "kenties olisi ollut parempi etten olisi mitään tiennyt!"

Pavel tarttui hänen käteensä ja puristi sitä uskollisesti. Sana "äiti", jonka hän lausui kuumeentapaisella innolla, sekä kädenpuristus olivat niin uutta ja outoa, että ne liikuttivat hänen mieltänsä.

"Ei sillä ole väliä!" sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta ole aina varuillasi! Ole aina varuillasi!"

Tietämättä mitä vastaan hän kehotti häntä olemaan varuillaan, ja ymmärtämättä kuinka suojella häntä, lisäsi hän murheellisesti: "Sinä alat käydä niin laihaksi."

Ja ihailevalla lämmöllä joka näytti hyväilevän poikansa hyvin muodostunutta vartaloa, virkkoi hän kiireesti, ja matalalla äänellä: "Jumala olkoon kanssasi! Elä kuten itse haluat. En minä sinua estä. Yhtä vaan sinulta pyydän -- älä puhu kenellekään varomattomasti! Sinun pitää olla varoillasi väen suhteen. He vihaavat toinen toistaan. He elävät ahneudessa ja kateudessa. Kaikki riemuitsevat he toistensa vahingosta; ihmiset vainoovat pelkästä huvittelun halusta. Kun alatte ahdistaa ja tuomita heitä, he alkavat teitä vihata ja syöksevät teidät perikatoon!"

Pavel seisoi ovenpielessä kuunnellen äitinsä alakuloista puhetta, ja kun hän oli lopettanut, virkkoi hän hymyten: "aivan niin, ihmiset ovat surkuteltavia olentoja; mutta kun huomasin, että totuus löytyy maailmassa, alkoivat ihmiset näyttää paremmilta."

Hän hymyili uudelleen ja lisäsi: "En tiedä itsekään kuinka lienee käynyt! Lapsuudesta saakka pelkäsin jokaista; kasvettuani aikuiseksi aloin vihata jokaista, toisia pahuutensa takia ja toisia -- no niin, en tiedä minkätähden -- aivan niin. Ja nyt näen kaikki ihmiset aivan erilaisessa valossa. Kärsin tuskaa heidän kaikkien tähden! En ymmärrä sitä, mutta sydämeni kävi hellemmäksi kun huomasin että ihmisissä piilee totuus, ja että kaikkia voi tuomita heidän pahuudestansa ja likaisuudestansa."

Hän vaikeni ikäänkuin kuunnellen jotain sisällisessä itsessänsä. Sitte virkkoi hän matalalla äänellä ja mietiskellen: "Sillä tavoin totuus elää."

Äiti katsoi häneen suopeasti.

"Jumala sinua suojelkoon!" huokasi hän. "Sinun elämässäsi on tapahtunut vaarallinen muutos."

Kun Pavel oli nukahtanut, nousi äiti varoen vuoteeltansa ja astui kuulumattomin askelin poikansa huoneeseen. Pavelin tumma, päättävä, totinen ilme kuvastui selvästi kasvonpiirteissä valkoista tyynyä vasten. Pusertaen käsiään sydäntänsä vasten, seisoi äiti vuoteen ääressä. Huulensa liikkuivat äänettömästi, ja suuret kyyneleet tippuivat alas poskiansa myöten.

Sydämen valo

Taas elivät he hiljasta elämää, kaukana ja kuitenkin lähellä toisiansa. Kerran keskellä viikkoa, eräänä juhlapäivänä kun Pavel valmistihe lähtemään ulos, virkkoi hän äidillensä: "Minä odotan muutamia vieraita meille lauantaina."

"Mitä vieraita?" kysyi äiti.

"Muutamia omia kyläläisiä sekä joitakin kaupunkilaisia."

"Kaupunkilaisia?" toisti äiti, pudistaen päätänsä. Ja äkkiä alkoi hän nyyhkyttää.

"No mutta äiti, mitä tämä on?" huudahti Pavel tyynesti. "Minkätähden?"

Kuivaten kasvonsa esiliinallansa, vastasi hän hiljaa: "En tiedä, mutta minusta tuntuu niin pahalta."

Pavel astui edestakasin ja pysähtyen äitinsä eteen, virkkoi: "Pelottaako teitä, äiti?"

"Minua peloittaa", myönsi hän. "Nuo ihmiset tuolta kaupungista -- kukapa heidät tuntee?"

Pavel kumartui alas katsomaan hänen kasvoihinsa, ja virkkoi loukatulla äänellä, joka muistutti melkein miehensä vihaista ääntä: "Tämä pelko on meidän kaikkein häviö. Muutamat hallitsevat meitä, käyttäen hyväksensä meidän pelkoamme ja säikyttäen meitä yhä enemmän. Huomaa tämä: niin kauan kuin ihmiset pelkäävät, murenevat ja märkänevät he kuin taitetut koivun vitsat. Meidän täytyy kasvaa rohkeiksi, aika on läsnä!

"Oli miten hyvänsä", virkkoi Pavel kääntyen pois hänestä; "he kokoontuvat talossani kumminkin."

"Älä suutu minuun!" pyyteli äiti pahoillaan. "Kuinka saattaisin olla pelkäämättä? Koko elämäni on kulunut pelossa!"

"Anna anteeksi!" kuului poikansa lempeä vastaus, "mutta minä en voi menetellä toisin", ja hän meni matkoihinsa.

Kolme päivää oli äidin sydän vapistuksessa, hyytyen pelosta joka kerta kun hän muisti oudot ihmiset, jotka pian tulisivat hänen taloonsa. Hän ei voinut kuvailla heitä mielessään, mutta ne näyttivät olevan hänen mielestään hirmuista väkeä. He olivat juuri osoittaneen tien pojallensa, jota hän nyt kulki.

Lauantai-iltana palasi Pavel tehtaasta, pesi itsensä, pukeutui puhtaisiin vaatteisiin, ja mennessänsä ulos virkkoi hän äidillensä, häneen katsahtamatta: "Kun he tulevat, sano heille että tulen pian takaisin. Antaa heidän odottaa hetkinen. Ja, pyydän sinua, älä pelkää. He ovat kuten muutkin ihmiset."

Äiti putosi penkille melkein tajuttomana.

Poikansa katsoi häneen totisena. "Kenties olisi parempi, jos menisit jonnekin niin kauaksi", esitti hän.

Tämä ajatus loukkasi häntä. Pudistaen päätänsä kieltävästi, virkkoi hän: "Eikö mitä. Se on kuitenkin saman tekevä. Mitäpä se hyödyttäsi?"

Oltiin marraskuun lopussa. Päivällä oli hienoa kuivaa lunta satanut jäätyneeseen maankamaraan, ja nyt hän kuuli sen kitisevän ikkunan ulkopuolella poikansa astunnasta. Pimeät varjot hiipivät ikkunapieliin, ja näyttivät värjöttävän vihamielisinä, odotellen jotakin. Nojaten itseänsä penkkiin, istui äiti ja odotti, silmäillen ovea.

Hänestä tuntui kuin olisi ihmisiä varkain tavoin ja vahtien hiipinyt talon ympäri pimeässä, kumartuen ja katsellen joka suunnalle, omituisen uteliaina ja hiljaa. Tuolla oli jo joku tulossa ihan lähellä, kopeloiden käsillänsä seiniä.

Kuului vihellys. Se kajahti ympärinsä kuin hienon kielen kosketus, surullisena ja soinnukkaana, ja luirusi leikiten pimeään hämyyn, näyttäen etsivät jotakin ja tullen yhä lähemmäksi. Äkkiä kuoli se ikkunan alle, aivan kuin olisi tunkeutunut puuseinän sisään. Etehisestä kuului jalankopinaa. Äiti säpsähti, ja nousi ylös pakollinen, pelästynyt ilme silmissänsä.

Ovi avautuu. Ensinnä pisti suuren, pörröisen lakin peittämä pää huoneeseen; sitte kapusi kyyristynyt hento vartalo perästä, oikaisten itsensä ja ojentaen tiedottomasti oikeaa kättänsä.

"Hyvää iltaa!" virkkoi vieras, paksulla bassoäänellä, huohottaen raskaasti.

Äiti kumarsi ääneti.

"Pavel ei ole vielä kotona?"

Muukalainen riisui hitaasti pois lyhyen turkkinsa, nosti yhtä jalkaansa, pieksi lumen pois saappaasta lakillaan, viskasi lakkinsa nurkkaan ja hoippuen molemmille sivuille ohkaisilla säärillänsä, astui hän huoneeseen, katsellen taaksensa omien askeliensa jälkiä laattialla. Hän lähestyi pöytää, tutki sitä tarkasti, aivan kuin vakuuttaen itsensä sen kestävyydestä, ja istui vihdoin alas, sekä haukotteli, peittäen suunsa kädellään. Päänsä oli aivan ympyriäinen ja istui matalasti kiinni ruumiissa, poskensa olivat ajellut, paitsi pientä, ohkaista huulipartaa, jonka päät riippuivat alaspäin.

Tarkastettuansa huonetta peräti kiinteällä huomiolla suurilla harmailla, läpitunkevilla silmillänsä, pani hän jalkansa ristiin, kurottaen päätänsä yli pöydän, kyseli hän: "Onko tämä teidän oma talo, vai onko se vuokrattu?"

Äiti, joka istui häntä vastapäätä, vastasi: "Me olemme sen vuokranneet."

"Eipä tämä ole erittäin hieno talo", huomautti vieras.

"Pasha tulee kyllä kohta kotiin", virkkoi äiti tyynesti.

"Niin, niin, minä kyllä odotan", sanoi vieras.

Hänen rauhallisuutensa, hänen syvä, myötätuntoinen äänensä ja kasvojensa selvä yksinkertaisuus rohkasi äitiä. Vieras katsoi häneen avonaisesti ja ystävällisesti, ja iloinen säde leikitsi silmiensä vaihtelevassa syvyydessä. Koko kulmikkaassa, etukumarassa vartalossa, ohkaisine säärinensä, oli jotakin koomillista, ja samalla puoleensa vetävää. Hänellä oli sininen paita päällänsä, ja tummat, väljät housut olivat pistetyt saapasvarsiin. Äiti paloi halusta kysyä kuka hän oli, mistä hän tuli, ja josko hän oli tuntenut kauankin hänen poikansa. Mutta äkkiä vieras itse tokasi kysymyksen, nojautuen eteenpäin, niin että koko ruumis heilahti:

"Kuka teki tuon kolon teidän otsaanne, äiti?"

Hänen kysymyksensä oli tehty lempeällä äänellä ja huomattavalla hymyllä hänen silmissänsä; mutta vaimo loukkautui tästä hyökkäyksestä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja virkkoi hetkisen jälkeen kylmällä kohteliaisuudella: "Ja mitä teillä on sen kanssa tekemistä, herra?"

Äskeisen tapaisella koko ruumiinsa heilahtamisella hänen puoleensa, virkkoi vieras: "No, älkää nyt olko vihainen! Kysyin sentähden, kun kasvatusäitini otsa oli mäsänä samalla tavalla, kuin teidänkin. Hänen miehensä äimäsi siihen kerran lestillä -- hän kun näet oli suutari. Vaimo oli pesijätär ja ukko oli suutari. Joku aika sen jälkeen kuin hän oli ottanut minut kasvatiksensa, löysi hän tuon juopporallin jostakin, ja meni hänen vaimokseen, suureksi onnettomuudekseen. Hän pieksi häntä -- sanon teille, nahkani melkein halkeili kauhusta."

Tämä avomielisyys saattoi äidin aseettomaksi. Sitä paitsi alkoi hän arvella poikansa kenties pahastuvan hänen jyrkästä vastineestansa oudolle henkilölle. Hymyillen syyllisen tavoin, sanoi hän sentähden:

"En ole vihainen, mutta -- näettekös -- te kysyitte minulta niin pian. Se oli minun kelpo mieheni, jumala suokoon levon hänen sielullensa! joka haavoitti otsani. Oletteko tatarilainen?"

Muukalainen oikasi säärensä ja hymyili niin leveästi, että hänen viiksensä päät vaelsivat aina niskaan saakka. Sitte virkkoi hän vakavasti: "En vielä. En ole vielä mikään tatarilainen."

"Kysyin sentähden, kun puhetapanne ei tuntunut oikein venäläiseltä", selitti äiti, tarttuen toisen leikillisyyteen.

"Olen parempi kuin venäläinen, totta olenkin!" sanoi vieras nauraen. "Olen vähävenäläinen, kotoisin Kaneuevin kaupungista."

"Oletteko ollut täällä kauan?"

"Asuin kaupungissa kuukauden verran ja tulin tehtaaseenne noin neljä viikkoa sitte. Löysin muutamia hyviä ihmisiä, teidän poikanne ja muutamia muita. Asetun tänne joksikin aikaa", virkkoi hän viiksiään kierrellen.

Mies miellytti äitiä, ja haluten korvata jollakin tavalla ystävälliset sanat, jotka tämä lausui hänen pojastansa, kysyi hän uudelleen:

"Kenties haluatte lasin teetä?"

"Mitä, kekkerikö minulle ihan yksin?" vastasi hän hartioitansa kohauttaen. "Jätän sen kunnian siksi kuin toiset toverit tulevat."

Tämä huomautus toisten tulosta palautti äidin taas pelkoonsa.

"Jospa ne muut olisivat tämän laisia!" oli hänen hartain toiveensa.

Taas kuului askelia portaissa. Ovi avautui nopeasti, ja äiti nousi ylös. Tällä kertaa peräytyi hän hämmästyksestä, nähdessänsä tulokkaan kyökkiinsä -- köyhästi ja kepeästi puettu, keskikokoinen tyttö, kasvot koruttomat kuin talonpoikaisnaisella, ja pää tumman tuuhean tukan peitossa. Hymyillen virkkoi hän matalalla äänellä: "Olenko myöhäinen?"

"Eipä niinkään", vastasi vähävenäläinen, kurkistaen kamarin ovelta. "Tullut jalkaisin?"

"Tietysti! Oletteko Pavel Vlasovin äiti? Hyvää iltaa! Nimeni on Natasha."

"Ja sukunimenne?" kyseli äiti.

"Vasilyevna. Entä teidän?"

"Pelogaja Nilovna."

"Niin me siis olemme tutut keskenämme."

"Aivan niin", virkkoi äiti, hengittäen helpommin, ikäänkuin huojentuneena, ja katsellen tyttöä ystävällisesti.

Vähävenäläinen auttoi takkia hänen päältään, ja uteli: "Onko siellä kylmä?"

"Onpa kyllä; ulkona aavikolla käy hirmuinen, hirmuinen viima!"

Hänen äänensä oli soinnukas ja selvä, suunsa pieni ja hymyssä, vartalonsa pyöreä ja notkea. Riisuen monet liinansa, hieroi hän punaisia poskiansa reippaasti pikkuisilla käsillänsä, jotka olivat punaiset kylmästä, ja astuen kepeästi ja nopeasti, meni hän kamariin, kantapäänsä paukkuessa kovasti laattiaan.

"Hän kulkee ilman päällyskenkiä", huomautti äiti mielessään.

"On todella kylmä", kertasi tyttö. "Koko ruumiini on jäädyksissä -- huuh!"

"Minä kuumennan samovarin tuossa tuokiossa sinulle!" virkkoi äiti kiireisesti ja toimessaan. "Tuossa tuokiossa se on valmis", huusi hän kyökistä.

Mitenkä lieneekin hänestä tuntunut, että hän oli tuntenut tytön kauan aikaa, vieläpä rakastanut häntä äidin hellällä, uhraavalla rakkaudella. Hän iloitsi hänet nähdessään; ja muistellessansa vieraansa kirkkaita, sinisiä silmiä, hymyili hän tyytyväisyydestä, valmistaessansa teetä ja kuunteli keskustelua toisesta huoneesta.

"Miksi olette niin alakuloinen, Nakhodka?" kysyi tyttö.

"Leskellä on hyvännäköiset silmät", vastasi vähävenäläinen. "Ajattelin tässä juuri, että kenties oli äidilläni sellaiset silmät. Tiedättehän, että kuvittelen hänet aina eläväksi."

"Sanoitte että hän oli kuollut?"

"Se oli kasvatusäitini. Nyt puhun oikeasta äidistäni. Luulen hänen olevan jossain Kievin seuduilla almuja kerjäämässä, juoden viinaa."

"Miksi ajattelette niin kauheita asioita?"

"En tiedä. Ja poliisit laahaavat häntä ylös katuojasta ja pieksävät häntä."

"Oi sinua raukkarukkaa!" ajatteli äiti huoaten.

Natasha mainitsi jotakin kiihkeästi ja nopeasti; ja uudelleen kuului vähävenäläisen kaikuva ääni.

"Ah, te olette vielä niin nuori, toiverikas", virkkoi hän. "Ette ole syöneet vielä tarpeeksi löökkejä. Jokaisella on äiti, ja silti ovat ihmiset pahoja. Sillä vaikka lasten kasvatus on vaikeata, on paljon vaikeampaa opettaa aikaihmistä hyväksi."

"Mikä omituinen ajatus hänellä on", ajatteli äiti, ja hetkiseksi teki hänen mielensä vastustamaan vähävenäläistä ja sanomaan hänelle että hän olisi itse ainakin kernaasti opettanut poikaansa hyväksi. Ulko-ovi avautui samalla, ja sisään astui Nikolai Vyesovshchikov, vanhan varkaan, Danielin poika, tunnettu kylässä ihmisvihaajan nimellä. Hän piti aina itsensä tarpeellisen välimatkan päässä ihmisistä, jotka sen kostivat tekemällä ivaa hänestä.

"Te, Nikolai! Miten se on mahdollista?" kyseli äiti ihmeissään.

Mitään vastaamatta hän vaan katseli äitiä pienillä, harmailla silmillänsä, ja pyyhki rokonarpista, pilkottavaa poskeaan leveällä kämmenellänsä.

"Onko Pavel kotona?" kysyi hän käheästi.

"Ei."

Hän katsahti kamariin ja virkkoi: "Hyvää iltaa toverit!"

"Hänkö myös. Onko se mahdollista?" ihmetteli äiti miettivästi, ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään Natashan pistävän kätensä hänen kouraansa ystävälliseksi tervetulon toitotukseksi.

Nyt astui sisälle kaksi nuorta miestä, tuskinpa vielä täysikasvuisia. Yhden heistä tunsi äiti. Hän oli Jakob, tehtaan vahdin poika, Somov. Toinen teräväpiirteinen, korkeaotsainen ja kiharatukkainen, oli hänelle tuntematon, mutta ei hänkään näyttänyt julmalta.

Vihdoin ilmaantui Pavel, muassansa kaksi miestä, jotka molemmat hän tunnusteli tehtaan työmiehiksi.

"Sinä olet laittanut teekeittiön kuntoon! Sepä oivaa. Kiitos siitä!" virkkoi Pavel nähdessänsä mitä äitinsä oli tehnyt.

"Kenties hakisin viinaa", esitti hän, tietämättä miten osoittaa kiitollisuuttaan hänelle jostakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt.

"Ei, emme sitä tarvitse!" vastasi hän riisuen takin päältään ja hymyili hänelle herttaisesti.

Äkkiä selkeni hänelle, että hänen poikansa oli aivan keveästi ja ehdollaan liioitellut kokoontumisen vaaraa.

"Ovatko nuo nyt laitonta väkeä?" kuiskasi hän.

"Juuri sellaisia!" vastasi Pavel ja astui kamariin.

Hän katsoi lempien hänen jälkeensä ja ajatteli itseksensä miettivästi: "He ovat aivan kuin lapsia!"

Kun samovaari rupesi kiehumaan, kantoi hän sen sisälle, ja löysi istumassa vieraat tiheässä piirissä pöydän ympärillä, sekä Natashan istumassa yhdessä pöydän kulmassa lampun alla, kirja kädessä.

"Ymmärtääksemme miksikä ihmiset elävät niin pahasti", virkkoi Natasha.

"Ja miksikä he itse ovat niin pahoja", lisäsi vähävenäläinen.

"On tarpeellista tarkastaa miten he alkavat elää --"

"Katsokaa, rakkaani, katsokaa!" puheli äiti kaataessansa teetä.

Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

"Mikä nyt on, äiti?" virkkoi Pavel silmäkulmiansa kohottaen.

"Mitä?" Äiti katseli ympärillensä, ja huomatessansa kaikkien silmät tähdättyinä itseensä, selitti hän hämillään: "Minä tässä vaan puhelin itsekseni."

Natasha nauroi ja Pavel hymyili, mutta vähävenäläinen virkkoi: "Kiitoksia teestä, äiti."

"Ei ole juonut vielä, ja jo kiittää", tuumi hän itsekseen. Katsoen poikaansa hän kysyi: "Enkö minä ole tiellänne?"

"Kuinka saattaisi emäntä omassa kodissansa olla vieraittensa tiellä?" vastasi Natasha, ja sitten jatkoi hän lapsellisella vaikeroimisella: "Äiti, rakas, anna minulle teetä, pian! Minä ihan värisen kylmästä; jalkani ovat aivan kohmettuneet."