Part 19

Äiti ei voinut kuvailla mielessään mimmoista se oikeudenkäynti tulisi olemaan, ja kuinka tuomarit käyttäytyisivät Pavelia kohtaan. Epätoivon ja neuvottomuuden pilvien ympäröiminä eli hän tuskaisten odotusten vallassa päivän ja seuraavan päivän vielä: mutta kolmantena päivänä tuli Sasha ja virkkoi Nikolaille:

"Kaikki on valmista tunnin sisällä!"

"Kaikki valmista? Niin pian?" Hän oli ihan hämmästynyt.

"Miksi ei kaikki olisi kunnossa? Ainoa, mikä minulla oli tehtävänä, oli hakea piilopaikka ja vaatteet Rybinille. Kaiken muun otti Godun toimekseen. Rybin tarvitsee kulkea vaan yhden vartiaston ohitse kaupungissa, Vyesovshchikov kohtaa hänet kadulla, kaikki on sovittu edeltäpäin, tietysti. Hän heittää päällystakin hänen päälleen, antaa hänelle hatun, ja näyttää hänelle tietä. Minä odotan häntä, muutan hänen vaatteensa ja johdan hänet pois kaupungista."

"Minä menen vankilan luo", virkkoi äiti äkkiä.

"Miksi?" kysyi Sasha.

"Rakkaani!" huudahti äiti, puristaen Sashaa povelleen väristen. "Ota minut; minä en häiritse sinua; mutta en usko että pakeneminen on mahdollinen."

"Voihan hän tulla."

"Olkoon se hänen omassa vallassaan", vastasi Nikolai.

Tuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla. Vinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä maata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse vaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi ääniä muassaan vankilan pihalta.

Äidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin seitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä hautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja eräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan, vihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä. Äidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:

"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?"

Yksi heistä vastasi: "Emme."

Hän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle, katsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa käyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet maahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen lampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli pieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin; he tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi heidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo muuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä pihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa sekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen koko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen rinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi kulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.

"Juokse, juokse!" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen korvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi vallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen, mutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä äänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä piiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin, pian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan vankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan hyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä. "Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina", ja hän kuiskasi itsekseen: "Nopeammin, nopeammin!" Vankilan muurin takana paukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista ponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen luokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki suussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli kolmikolkkalakki.

Pelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten kaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota hän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä yksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä hämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt -- pitkä mies vaan nähtiin ohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa hyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet ojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen turhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki hänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja niiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän hautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat pian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi vankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki. Jostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.

Häntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine kiharapartoineen.

"Seisahtukaa!" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.

"Näittekö -- miestä -- partaniekkaa -- eikö hän juossut tästä?"

Äiti viittasi pihaa kohti ja vastasi: "Hän meni tätä tietä!"

"Jegor, juokse! Vihellä! Onko siitä pitkä aika?"

"Kyllä -- luulisimpa -- noin minuutti!"

Äiti nyökkäsi heille päätään, ja kulki kotiin tyytyväisenä itseensä. Kun hän kulki avoimelta tontilta kadun poikki, sivuutti eräs vaunu hänet. Kun hän kohotti päänsä, näki hän erään nuoren miehen siinä ajavan, jolla oli vaaleat viikset ja väsyneet kasvot. Hän myös katseli äitiä. Hän istui sivuttain. Varmaankin oli se hänen virkansa takia, että oikea olkapäänsä oli korkeampi kuin vasen.

Kotona kohtasi Nikolai hänet riemuisesti.

"Hengissä? Kuinka se tapahtui?"

"Näyttää kuin olisi kaikki onnistunut!"

Ja koettaen hitaasti kertoa kaikki yksityiskohdat muistostaan, alkoi hän kertoa hänelle paosta. Nikolai oli myös hämmästynyt menestyksestä.

"Näettekös, me olimme hyväonnisia!" virkkoi Nikolai, käsiänsä hieroen. "Mutta tuskin saatan sanoa kuinka peloissani olin teidän tähtenne. Kuulkaa, Nilovna, älkää olko levoton tuosta oikeudenkäynnistä. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi, sillä sitä pikemmin pääsee Pavel vapaaksi. Uskokaa minua. Olen jo kirjoittanut sisarelleni ja olen koettanut miettiä mitä voidaan tehdä Pavelin hyväksi. Kenties onnistuu hänelle pakeneminen ollessaan matkalla Siperiaan. Ja oikeudenkäynti käy juuri näin." Hän alkoi kertomaan miten se tapahtuu. Äiti kuunteli ja arvasi että siinä oli sittekin jotain pelättävää, ja että hän tahtoi häntä rohkaista.

Venäläisen oikeuden edessä

Istuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan, joka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset häntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan raatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä. Salissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla äänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt. Kuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman mielialansa.

"Istukaamme vierekkäin", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui alas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä. Silmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja niiden seassa.

"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme", virkkoi eräs nainen hänen rinnallaan, tyynesti.

"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.

Nilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.

Himmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista ikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä riippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa. Suorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot maahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen melkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty pöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen ympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.

Äkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi vapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin käteen.

Salin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies astui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä naamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli silmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän sitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea univormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään kaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli posliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme miestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme siviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He katselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin. Kun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan näköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle miehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus kuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä liikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän kaksi pikkuruista, väritöntä silmää.

Pöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja käsitteli papereita.

Pieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän äänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti hiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.

"Minä avaan --"

"Katsokaa!" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.

Oikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu miekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja, Maxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta nuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili lempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään äidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi heidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui heidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni univormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki tunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan, jossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului puoliäänistä kuiskeen huminaa.

"He eivät vapise!" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla puolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.

"Hiljaa!" kuului kylmä huomautus.

Äiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen epäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja hänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa. Hän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei vanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai julmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän arvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.

Vanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä tuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja kumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin selkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät miettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt, arvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari, komea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä marsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies, jolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton talonpojan päällystakki.

"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita", kuului Pavelin varma ääni, "täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!"

Hiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti ainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.

Vanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen apulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:

"Hm! niin -- Andrei Nahodka, tunnustatteko --"

Joku kuiskasi: "Nouskaa!"

Andrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli hän vanhukseen silmänurkistaan.

"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?" virkkoi vähävenäläinen hitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. "En ole murhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin oloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan toinen toisiansa."

"Fedja Maxin, vastatkaa!"

"En tahdo vastata!" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen. "Kieltäydyn puolustautumasta -- en aio sanoa mitään -- sillä en pidä teidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa valtuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole tehnyt! En tunne teitä!"

Hän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein olkapäiden taakse.

Äiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta johonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa masentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat olivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat olleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.

Kaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä kädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään julmuutta.

Mutta kuitenkin kuristi äitiä äkkinäinen kylmä pöyristys; hän epäili levottomuudella jotakin vihollismielisyyttä, joka ei uhannut, eikä kiljunut, mutta kehittyi aivan kuulumattomasti ja huomaamattomasti. Tuomarit eivät vihoitelleet Pavelille ja Fedjalle; he eivät karjuneet näille nuorukaisille, kuten hän oli otaksunut; he eivät hyökänneet heidän kimppuunsa sanoilla, vaan asettivat kaikki kysymyksensä epäilevällä katsannolla: "Mitäpä tämä hyödyttää?" Heiltä puuttui kokonaan huomionkiintoa, luultavasti ennakkotietojensa tähden.

Äidin lähellä seisoi santarmi, joka virkkoi bassoäänellä:

"Pavel Vlasov on mainittu piirin johtajaksi."

"Entä Nahodka?" kysyi lihava tuomari laiskalla, veltostuneella äänellään.

"Hän myös."

Entisestään tuttu keltanaama upseeri seisoi heidän edessään, puhuen Pavelista ja Andreista, venyttäen sanojansa hyvin tärkeän näköisenä. Äidin täytyi ehdottomasti naurahtaa, ja hän ajatteli; "Etpä tiedä, äijä parka, kovinkaan paljon."

Ja nyt, kun hän katsahti vangittuihin, lakkasi hän pelkäämästä heidän puolestaan. He eivät nostaneet melua, eivätkä herättäneet säälin tunnetta, vaan täyttivät hänen mielensä ihailulla ja rakkaudella.

Kun oikeusto meni välitunnille, kuului salissa yskintää, huokausta ja jalan raappinaa. Vangit vietiin pois. Mennessään ulos katsahtivat he sukulaisiinsa, nyökäten päätä ja hymyillen, ja Ivan Gusev sanoi jollekin pehmosella äänellä: "Älä kadota rohkeuttasi, Jegor."

Äiti muutti sivulle päin ja huomasi samalla että joku katseli häntä -- vaaleaviiksinen nuori mies. Hän piti oikeata kättänsä housun taskussa, joka saattoi hänen vasemman olkapäänsä näyttämään matalammalta, ja tämä omituisuus näytti äidistä tutulta. Mutta hän kääntyi pois hänestä, ja äiti unohti hänet heti paikalla. Minuutin perästä kuuli hän tämän matalan kysymyksen:

"Tämäkö nainen tässä vasemmalla?"

"Niin."

Hän katsahti ympärillensä. Mies, jolla oli epätasaiset hartiat, seisoi sivuttain häneen päin ja sanoi jotakin naapurillensa, mustaparralle miehelle, jolla oli lyhyt päällystakki ja saappaat aina polviin saakka.

Uudelleen kiersi hänen muistonsa vaikeasti, löytämättä tyydyttävää selitystä.

Vahti aukasi oven saliin ja huusi: "Sukulaiset, astukaa sisään; näyttäkää pilettinne!"

Kellonhelinä kuului, ja joku ilmoitti: "Istunto alkaa."

Uudelleen nousivat kaikki, ja taas astuivat tuomarit sisälle samassa järjestyksessä ja istuutuivat; sitte johdettiin vangit sisälle.

"Olkaa tarkkaavainen!" kuiskasi Sizov, "yleinen syyttäjä aikoo puhua."

Äiti kurotti kaulaansa ja venytti koko ruumistaan. Taas antautui hän odottamaan jotakin hirmuista.

Seisten sivuttaisin tuomareihin, nojaten kyynäspäätänsä pöytään, huokasi yleinen syyttäjä, ja heilauttaen jyrkästi oikeata kättänsä, alkoi puhua.

Äiti katsahti tuomareihin. Eipä saattanut sanoa että he juuri kuuntelivat hänen puhettansa. Joskus joku heistä vähän kohotti kylkeänsä, mutta tämmöinen laiska liike ei kyennyt herättämään heidän uneliaita sielujansa. Vanhin tuomari ei katsonut minnekään päin; hän pysyi uskollisesti jäykässä asennossaan, ja harmaat pilkut silmälasiensa takaa näyttivät joskus katoavan kokonaan. Äiti huomasi hänen täydellisen välinpitämättömyytensä, tämän erimielisyyden ilman ilkeyttä, ja hän kysyi itseltänsä hämillään: "Aikovatko he tuomita?"

Yleisen syyttäjän puhe sujahti huomaamatta korvien ohitse. Hän otti muutamia nopeita, lyhyitä askelia, kumarsi tuomareille ja istui alas hieroen käsiään. Aatelinen marsalkka nyökäytti päätänsä hänelle, pyörittäen silmiänsä; pormestari ojensi hänelle kätensä, ja kylänvanhin hymyili.

"Nyt", virkkoi vanhin tuomari, vetäen paperin kasvojensa eteen, "astukoot syyttäjien lakimiehet, Fedosejev, Markov ja Zagarov, esille."

Lakimies, jonka äiti oli nähnyt Nikolain luona, nousi ylös. Kasvonsa olivat leveät ja hyväluontoiset, ja hänen pienet silmänsä hymyilivät säteilevästi. Hän puhui kiirehtimättä, miettivästi ja selvästi:

"Elävä, voimakas mies, jonka rinnassa asuu tunteellinen, rehellinen sydän, ei saata olla kapinoimatta kaikin voimin tätä elämää vastaan, joka on niin täynnä kouraan tuntuvaa halveksimista, mädännäisyyttä, ja on niin peräti vaipunut voimattomuuteen. Nämä päivänselvät vastakkaisuudet eivät voi estää rehellisiä ihmisiä näkemästä --"

Viheriänaamainen tuomari kumartui presidentin puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, joka jälkeen vanhus virkkoi kuivasti: "Pyydän, olkaa varovaisempi!"

Äiti katsahti heihin, ja hän huomasi toden totta vähäistä levottomuutta kaikkien tuomarien torkkuvissa kasvoissa. Toinen puolustaja puhui nyt, pieni lakimies, jolla oli terävät, kalpeat ja ivalliset kasvot. Hän puhui hyvin kunnioitettavasti:

"Kaikella kunnioituksella otan itselleni oikeuden vetää oikeusistuimen huomion siihen tapaan, jolla kunnianarvoinen päällekantaja, suojelusosaston puolesta, jota yleisellä nimellä kutsutaan sissiseuraksi --"

Viheriänaamainen tuomari alkoi taas kuiskata jotakin presidentille. Päällekantaja hypähti ylös. Lakimies jatkoi muuttamatta ääntään:

"Sissi Gyman kertoo meille todistajasta: 'Minä peloitin häntä.' Yleinen syyttäjä myös, kuten oikeusneuvosto on kuullut, uhkaili vieraitamiehiä; jonka seurauksena, puolustajain vaatimuksesta, hän on ansainnut muistutuksen viralliselta tuomarilta."

Yleinen syyttäjä alkoi puhumaan nopeaan ja vihaisesti; vanha tuomari yhtyi häneen ja lakimies kuunteli heitä kunnioittavasti, taivuttaen päätänsä. Sitte virkkoi hän:

"Minä voin muuttaa sanojeni järjestyksen, jos yleinen syyttäjä sitä vaatii, väittäen etteivät ne ole oikealla paikalla, mutta se ei tule muuttamaan puolustukseni sisältöä. Ja kaikessa tapauksessa jää minulle käsittämättömäksi yleisen syyttäjän kiihottuminen."

Vankien paljastukset

Sitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.

"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen edessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten toverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen sijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti esiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää valtaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia tsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole ainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista."

Tuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka oli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä naamalla.

"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden vihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne toisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin pyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä ainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se on meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään. Me haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen ruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me tulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon, joka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me olemme työmiehiä -- miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty, jättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa käyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin mahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on yksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle; kaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille. Alas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia."

"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!" virkkoi päätuomari selvästi ja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa pahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio poikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana ja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä kohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:

"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin yksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut työskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne, vasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa, ja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet. Me tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei ole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä omaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia ihmisiä, jotka se on kahlehtinut -- tämä sama voima joka antaa sille vallan ylitsemme -- herättää epäsointua omissa riveissään, hävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee äärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa olette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me -- te olette henkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää ennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä henkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat. Kuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta ihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka ovat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun tuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden alalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa; se hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin, järjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän näyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet yhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän uudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja ihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt on todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka tänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä toveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen tarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on nylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on perustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta. Meidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista, jotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät kansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja hajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman, jonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja tämä tulee tapahtumaan!"

Pavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä, suuremmalla vakuutuksella: "Tämä tulee tapahtumaan!"