Part 18

Väkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas avuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin puhui uudelleen: "Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!"

"Vaiti!" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.

"Älkää pieksäkö häntä!" huudahti joku joukosta.

"Älkää!" kuului voimakas ääni joukosta. "Pojat, älkää salliko sitä! He vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat että me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!"

"Talonpojat!" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin kiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. "Ettekö ymmärrä elämäänne. Ettekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän vertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää teidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki maanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta -- se on teidän oikeutenne."

Melu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten ja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös korkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat äänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat, tavattomat sanansa kuuluivat.

"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän elämänne puolesta." Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen kätensä. "Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden."

"Pitäkää varanne, pojat!" huusi joku varottaen.

Poliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen. Väki väistyi hänen tieltään.

"Mikä on hätänä?" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen häntä silmillään. "Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri, vastatkaa? Sitokaa ne." Äänensä oli käskevä, mutta väritön.

"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne", vastasi yksi poliiseista.

"Kansa? Mikä kansa?" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka puoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi hän: "Ketkä ne olivat?"

Samassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen talonpojan rintaan. "Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te, Mishin?" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.

"Hajotkaa, te kirotut!"

Ei kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai uhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien käsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä oleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät toisaalle.

"No", kääntyi hän poliisien puoleen, "mikä teitä vaivaa? Sitokaa hänet!" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen halveksivasti: "Kädet selän taakse!"

"En halua käsiäni sidottavan", virkkoi Rybin. "Minä en juokse pois, enkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?"

"Mitä?" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.

"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!" huusi Rybin korkealla äänellä. "Punainen päivä on saapuva teille myös pian. Silloin maksetaan teille kaikki takaisin!"

Poliisipäällikkö iski äkkiä Rybiniä vasten naamaa.

"Ette tapa totuutta nyrkillänne", huusi Rybin. "Ettekä ole oikeutettu minua pieksämään."

"Nikita!" huusi poliisipäällikkö katsellen ympärillensä. "Nikita!" Joukosta ilmaantui lyhyt ja paksu talonpoika puettuna lyhyeen turkkiin.

"Nikita", virkkoi poliisipäällikkö vastenmielisesti, kierrellen viiksiänsä, "anna hänelle korvapuusti ja oiva!"

Talonpoika asettui Rybinin eteen. Katsoen häntä suoraan silmiin, puhui Rybin erityisellä äänenpainolla:

"Katsokaa, hyvät kansalaiset, kuinka pedot kuristavat teitä omilla käsillänne. Katsokaa! Miettikää! Miksi tahtoo hän lyödä minua? -- miksi? kysyn."

Talonpoika korotti kätensä ja löi häntä laiskasti korvalle.

"Lyö paremmin, sanon!" kiljui päällikkö, tyrkäten talonpoikaa niskasta.

Talonpoika astui syrjään ja kallistaen päätään alas virkkoi synkästi: "En tee sitä uudestaan."

"Mitä?" Poliisipäällikön kasvot vavahtivat. Hän polki jalkaa, kirosi ja heittäytyi itse Rybinin päälle. Lyönti mäsähti ilmassa. Rybin horjahti ja kohotti käsiänsä; toisella lyönnillä sai poliisipäällikkö hänet kumoon ja hyppien ja hihkuen alkoi hän potkia häntä rintaan, sivuihin ja päähän.

Kansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen poliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen miekkansa.

"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?"

Äänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti ryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle, kumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle, vetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti takanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:

"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te, kirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut tsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen? Keisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette kapinallisia! Aha -- o --!"

Paikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena, seisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa. Ärtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen korvissaan.

"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen."

"Älkääkä pieksäkö häntä!"

"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!"

Kansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä, huutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn miehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin pyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen. Katseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja huiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan kuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että Rybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä, kasvojensa vavahdellessa.

"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?"

Äiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta ilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika seisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa huomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.

"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni."

Talonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.

"Mutta vähät siitä", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla äänellä. "En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko totuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu, on paljon ystäviä ja tovereita jälellä."

"Hän puhuu tämän minulle", päätti äiti itsekseen.

Poliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen kanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin ilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa olivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan vaunuun.

"Hyvästi, hyvät kansalaiset", kajahti hänen äänensä kylmässä iltahämärässä. "Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä joka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö itseänne totuuden tähden."

"Hiljaa, sinä koira!" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.

Kotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.

"Näin pian?" huudahti hän iloisesti. "Te palasitte hyvin pian. Olen kovin mielissäni, oikein mielissäni."

Silmänsä säteilivät ystävällisesti lasisilmiensä takaa. Hän auttoi äitiä riisuutumaan ja virkkoi tuntehikkaalla hymyllä:

"Ja tässä minun kotonani, kuten näette, oli tarkastus viime yönä. Ihmettelin että mikä mahtoi olla syynä -- kunhan teille ei vaan olisi jotain tapahtunut. Mutta eihän teitä toki ole nipistetty kiinni. Jos teidät olisi vangittu, ei minuakaan olisi säästetty."

Hän vei hänet ruokasaliin ja jatkoi vilkkaasti: "Kuitenkin uhkasivat he että minut erotettaisiin virastani. Mutta se ei huoleta minua. Olin jo muutenkin väsynyt merkitsemään kirjoihin hevosettomia talonpoikia, ja häpesin ottaa siitä maksua, sillä raha kiertää siihen kumminkin juuri heiltä. Mutta olisi näyttänyt pahalta, jos olisin jättänyt paikkani omasta ehdostani. Olen työvelassa tovereille ja nyt sai asia aivan luonnollisen käänteen, joka tyydyttää minua."

Äiti istui alas ja katsahti ympärillensä. Olisi luullut että joku voimakas mies olisi tietämättömyydessään jyskyttänyt taloa ulkopuolelta, kunnes kaikki sisällä oli tipahdellut alas. Suuret kuvat makasivat laattialla, seinäpaperit olivat revityt ja pistivät kielekkeinä ulos seinistä. Laattiasta oli lankku revitty irti ja yksi ikkunalauta oli kiskottu pois. Uunin luona oli laattia täynnä tuhkaa. Äiti pudisti päätään katsellessaan tätä tuttua hävityksen kauhistusta.

"He tahtoivat näyttää etteivät he tahdo rahaa tyhjästä", huomautti Nikolai.

Pöydällä seisoi kylmä samovari, pesemättömät astiat, makkaroita ja juustoa paperissa, hyvässä toveruudessa lautasten, leivänmurujen, kirjojen ja hiilien kanssa. Äiti hymyili. Nikolai naurahti myös vaikeasti, seuratessaan äidin katsetta.

"Minä autoin myös, minkä kerkesin, saadaksemme kaikki mullin mallin. Mutta älkäämme välittäkö, Nilovna, älkäämme välittäkö. Luulen että he aikovat vielä pistäytyä. Sentähden en välittänyt ruveta tässä siistimään. Mutta miten onnistui retkenne?"

Äiti sävähti kysymyksestä. Rybin ilmestyi hänen eteensä; hänestä tuntui pahalta ettei hän ollut jo heti kertonut mitä oli nähnyt ja kuullut. Hän muuttausi lähemmä Nikolaita ja alkoi kertomuksensa. Hän koetti samalla säilyttää tyyneytensä, ettei kertomukseen näyttäisi tulevan mitään liioiteltua. Nikolai heittäytyi taapäin tuolissaan, käyden kalpeaksi ja kuunnellen yhteen puristetuin huulin. Äiti ei ollut koskaan nähnyt häntä niin ankaran näköisenä.

Kun hän oli lopettanut, nousi Nikolai ja käveli edestakaisin huoneessa, kädet taskuissa ja ääneti. Voittaen liikutuksensa näytti hän melkein tyyneltä, silmissään kova ilme ja katseli äitiä, jonka kasvot olivat peitetyt valuvilla kyynelillä. "Mutta, Nilovna, emme saa kuluttaa aikaa. Koettakaamme, rakas toveri, selvitellä asioitamme." Hymyillen surullisesti tuli hän aivan liki äitiä ja kuiskasi, kumartuneena hänen ylitsensä: "Missä on kapsäkkinne?"

"Kyökissä."

"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla -- meidän täytyy saada tuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota herättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä luulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että teidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä, täytyy meidän se polttaa."

"Mitkä?"

"Koko kapsäkin sisältö."

Vihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen kasvonsa.

"Se on tyhjä -- ei yhtä lehtiä jälellä." Ja vähitellen kasvavalla vilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien kesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti kun hänet oli viety pois.

Nikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti vihdoin, kesken hänen puheensa:

"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö" -- änkytti hän, ja puristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: "Te aivan liikutatte minun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme voittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat talonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi olla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa! Meillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä lisää."

"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!" virkkoi äiti hiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.

"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon sen kumminkin -- tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään vankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota täyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen tarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta."

Äiti huokasi ja vastasi hiljaa:

"Hän käsittää mikä on edullisinta asialle."

Vankilan voima

Äiti vaipui pian sikeään uneen ja heräsi varhain seuraavana aamuna hiljaiseen noputukseen kyökin ovelle. Pukeutuen nopeasti, meni hän kyökkiin ja pysähtyen ovelle, kysyi hän: "Kuka siellä?"

"Avatkaa." Tämä yksitoikkoinen sana oli päästösanana.

Äiti nosti ylös salvan, potkasi ovea jalallaan ja Ignati astui sisälle, huudahtaen iloisesti:

"En toki erehtynyt. Jouduin oikeaan paikkaan", kuiskasi hän, lukiten oven jälkeensä.

Vaatteensa olivat mudassa ylös saakka. Kasvonsa olivat harmaat, silmänsä olivat kuopassa.

"Olemme joutuneet kiikkiin metsäkylillä", kuiskasi hän.

"Tiedän sen."

Vastaus kummastutti nuorukaista. Hän räpäytti silmäänsä kysyen: "Mitä? Mistä?"

Äiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: "Veivätkö he toisetkin toverit?"

"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli vangittu, setä Rybin niiden joukossa."

Hän aivasteli ja virkkoi hymyillen:

"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä. Mutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta. Siellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat luotettavia."

"Kuinka löysitte tämän paikan?" hymyili äiti.

"Niin minäkö?" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi hän: "He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen juoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää puolenne, pojat, he lähestyvät!'

"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä huutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan sen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti pienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua selkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla pensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni pensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin sitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee pakottamaan koko viikon."

"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan sillä aikaa samovarin kuntoon."

"Minä annan teille lapun." Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja pani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.

Nikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja nousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.

"Istukaa paikallanne!" huudahti äiti.

"Kuinka voitte, toveri?" virkkoi Nikolai. "Sallikaa minun auttaa teitä."

Polvistuen talonpojan edessä, aukoi hän pian likaiset ja märät kääreet.

Ignati ähkyi tukalasti. Nikolai löysi lapun, silitteli sitä ja ojensi tämän harmaan, rutistuneen paperin äidille.

"Lukekaa."

"Äiti, älkää jättäkö tätä asiaa ottamatta huomioonne. Sanokaa sille pitkälle vallasnaiselle etteivät he unohtaisi kirjoittaa enemmän meidän asiamme tähden, pyydän teitä. Hyvästi. Rybin."

"Se on mainiota!" virkkoi Nikolai hitaasti ja kunnioituksella.

Äiti kantoi Ignatille pesuastian kyynelsilmin, istui alas laattialle, ja ojensi käsiänsä hänen jalkojansa kohti.

Ignati pisti jalkansa penkin alle kiireesti ja huudahti pelolla:

"Mitä aiotte tehdä?"

"Antakaa minulle jalkanne, pian!"

"Ja minä tuon alkoholia", virkkoi Nikolai.

Ignatin pyöreät kasvot venyivät hämmästyksestä. Hän katsoi ylös avuttomasti suurilla silmillänsä.

Nikolai toi pullon viinaa, asetti hiiliä samovariin ja meni pois hitaasti. Ignati seurasi häntä uteliain katsein.

"Herrasmies? Niinkö?"

"Tässä liikkeessä ei löydy herroja; he ovat kaikki tovereita."

"Jopa se on minusta outoa", virkkoi Ignati omituisella hymyllä.

"Mikä on outoa?"

"Tämä: yhdessä päässä he pieksävät teitä kasvoihin ja toisessa pesevät jalkojanne. Onko niiden keskellä vielä jotain?"

Nikolai avasi oven ja virkkoi kynnyksellä seisten:

"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä kasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä on keskusta."

Ignati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään: "Niin se on!"

Nuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.

"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset kiitokset."

Hänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät punasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän lämpösesti ja liikutettuna:

"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin."

Nikolai virkkoi vakavasti: "Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin vangitsemisesta kirkonkylään?"

"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen." Ignati hieroi käsiänsä ja silmänsä loistivat. "Sallikaa minun!"

Äiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.

"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene sinne enää uudelleen!"

"Väsynyt tosin olen, mutta minä lepään ja tietysti minua peloittaa!" Käytöksensä oli tyyntä ja asiallista. "Mutta minä tunkeudun sinne jotenkin yön seutuun. Älkäähän huoliko! Antakaa minulle lentolehdet. Menen metsiin, kätken sinne tuomiseni ja sitte ilmoitan tovereille: 'Menkää ja hakekaa ne sieltä.' Se on parempi. Jos jakelisin ne itse joutuisin heti poliisin käsiin ja lentolehdet menisivät hukkaan. Meidän täytyy toimia suurella varovaisuudella, koska kirjallisuutemme on niin harvinaista!"

Nikolai alkoi puhua, katsellen hyväluontoisesti ja ihmetellen nuorta talonpoikaa.

"Te ette mene sinne!"

"Mitä minä sitte teen? Ja minne minä sitte menen?" kysyi Ignati pahoillaan.

"Joku toinen toveri menee edestänne ja te selitätte hänelle millä tavoin hänen pitää menetellä."

"Hyvä niinkin!" virkkoi Ignati taipuvasti.

"Ja teille hankimme uuden hyvän passin, ja teemme teistä metsänvartian."

Nuori mies kääntyi äkkiä ympäri ja kysyi levottomasti:

"Mutta jos talonpojat tulevat sinne puita viemään, mitä minä sitte teen? Pitääkö minun ottaa heidät kiinni? Se ei suinkaan tyydytä minua."

"Älkää olko levoton!" rauhoitti Nikolai häntä. "Te ette tarvitse sitoa heitä. Luottakaa meihin!"

"No niin, no niin!" virkkoi Ignati helpommin.

Myöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon alakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi matalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: "Keskimäiselle ikkunalle, neljä kertaa."

"Neljä."

"Ensin kolme kertaa, näin" -- hän laski kolme kertaa ääneen, koputtaessansa pöytään etusormellaan. "Sitte odotatte hetken ja napautatte kerran vielä."

"Ymmärrän."

"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy teiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki lähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne."

Ignati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani hänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin hänelle kätensä lausuen:

"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa ja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä."

"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti", virkkoi Vyesovshchikov, mennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. "Nilovna, kuulitteko, kuinka he aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?"

"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna", vastasi äiti huoaten ehdottomasti. "Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis."

"Sanokaa niille vanhemmille -- he kuuntelevat teitä, että se on hyvin helppoa. Vankilan muuri ulottuu lähelle lyhtytolppaa; sen vastapäätä on avonainen tontti, vasemmalla hautausmaa, oikealla kadut -- kaupunki. Lyhdyn sytyttäjä menee toimeensa; hän puhdistaa lamput päivällä; hän asettaa nyt tikapuut muuria vasten, kiipee ylös, vääntää koukut muuriin nuoratikapuita varten, laskee nuoratikapuut pihan sisälle, ja menee tiehensä. Sisäpuolella tietävät he tarkkaan mihin aikaan tämä tapahtuu, ja pyytävät vankien nostamaan metelin, tahi järjestävät sen itse, ja ne jotka haluavat, menevät nuoratikapuita myöten muurin ylitse -- yks', kaks', se on tehty. Ja he astelevat rauhassa kaupunkiin, sillä ensinnä tullaan etsimään kaikki komerot hautausmaalla ja aukealla tontilla."

"Ja he ampuvat hänet", virkkoi vaimo vapisten.

"Ketkä? Siellä ei löydy yhtään sotilasta, ja vankilan ylivartiat käyttävät revolverejansa naulojen kiskomiseksi. Ja saattepa nähdä että kaikki käypi hyvin. Te puhutte heille. Minä olen jo valmis matkalle."

Sunnuntaina, hyvästellessänsä Pavelia vankilan odotushuoneessa, tunsi äiti pienen paperikäärön kämmenessään. Hän hypähti kuin olisi hänen kätensä palanut, ja heitti kysyvän malttamattoman katseen poikansa kasvoihin. Mutta Pavelin silmät hymyilivät tavallisella tyyneydellään.

Kotona pisti hän lapun heti Nikolain käteen, ja seisahtui hänen eteensä, odotellen, kun hän aukoi pientä liuskaa. Hän tunsi hieman toivoa; mutta Nikolai sanoi:

"Tietysti; näin hän kirjoittaa: 'Me emme karkaa, toveri; me emme voi, ei kukaan meistä. Me kadottaisimme itsekunnioituksemme. Lohduttakaa ja olkaa hyvä äidille; sanokaa hänelle, ja hän on ymmärtävä kaikki. Pavel'."

Äiti oikasi itsensä sukkelaan, ja kohottaen päätänsä, virkkoi ylpeästi ja varmasti:

"Mitäpä siinä on selittelemistä. Minä ymmärrän."

Nikolai kääntyi pois nopeasti, otti nenäliinansa, niisti nenänsä äänekkäästi ja mutisi: "Olen kylmettynyt, kuten näette!" Ja peittäen silmänsä, muka asettaakseen silmälasejaan kuntoon, käveli hän edestakaisin huonetta, ja virkkoi sitte: "Emme olisi muutoin onnistuneetkaan."

"Mitäpä siitä; menköön koko juttu oikeuden eteen!" virkkoi äiti kylmästi.

"Kuulkaa, olen saanut kirjeen eräältä toverilta Pietarista --"

"Hän välttää Siperiaan menoa, välttääkö hän?"

"Tietysti! Toveri kirjoittaa: 'Juttu tulee esille lähemmässä tulevaisuudessa; tuomio on varma -- maanpako kaikille!' Näettekö, tuomio on julistettu Pietarissa jo aikoja ennen oikeudenkäyntiä."

"Lopettakaa!" virkkoi äiti päättävästi. "Ette tarvitse lohduttaa minua tahi selittää minulle. Pasha ei halua tehdä mitä ei pidä oikeana, hän ei kiusaa itseänsä suotta." Hän pysähtyi hengittääkseen. "Eikä hän halua kiusata muita, ja sitä paitsi rakastaa hän minua. Näettehän kuinka hän ajattelee minua."

"Poikanne on jalo! Rakastan ja kunnioitan häntä sangen paljon."

"Minäpä sanon jotakin -- ajatelkaamme mitä voisimme tehdä Rybinille", esitti äiti.

Kello soi.

"Se on Sasha", kuiskasi Nikolai.

"Kuinka uskallatte hänelle sanoa?" kuiskasi äiti takaisin.

"Niin -- se on vaikeaa!"

"Surkuttelen häntä suuresti."

Ovikello soi uudelleen, mutta hiljempää, aivan kuin olisi tulija käynyt epävarmaksi. Nikolai ja äiti nousivat yhtaikaa, mutta Nikolai kääntyi takaisin kyökin ovelta.

"Sanokaa te ennemmin", virkkoi hän.

"Hän ei halua?" kysyi tyttö samalla kun ovi avattiin.

"Ei."

"Tiesinhän sen!" Sashan kasvot kalpenivat. "Voiko hän hyvin?"

"Varsin hyvin."

"Hyvin ja onnellisena; aina sama ja ainoastaan tämä --"

"Hän sanoo että Rybin pitäisi laskea vapaaksi." Äiti katsoi pois päin tytöstä.

"Niin, minusta tuntuu että meidän pitäisi käyttää tuumaamme tähän tarkoitukseen."

"Niin ajattelen minäkin", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. "Kuinka voitte, Sasha?"

Tyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: "Mistä on kysymys? Eivätkö kaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän että ovat sen huomanneet."

"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire."

"Uskokaa se minulle", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen. "Minulla on aikaa!"

Hän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.

"Sinun pitäisi levähtää hieman", kehoitti äiti.

Sasha hymyili ja vastasi lempeästi:

"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt." Ja puristaen ääneti heidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.

Kello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen takki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat purppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän harmistuneella äänellä:

"Juttu tulee esille viikon sisällä."

"Todella?" kuului Nikolain ääni toisesta huoneesta.

"Niin, aivan todella! Ja huhutaan aivan yleisesti, että tuomio on jo langetettu."