Part 17

Äiti kuunteli häntä jännittävällä huomionkiinnolla ja vaikka hän vaan harvoin ymmärsi hänen sanojensa täyttä merkitystä, vaikutti häneen heidän varma uskonsa yhä syvemmästi ja valtavammasti.

Kerran Nikolai, joka tavallisesti oli niin säännöllinen, tuli työstään kotiin paljon myöhemmin tavallista tapaansa ja virkkoi, hieroen kämmeniänsä ihastuksesta: "Tiedättekös mitä, Nilovna, tänään vierailutunnilla pääsi eräs tovereista karkaamaan pois vankilasta! Mutta emme ole onnistuneet saamaan selville kuka hän on."

Äidin täytyi heiluttaa ruumistansa, ylenmääräisestä mielihyvästä. Hän istui alas tuolille ja kysyi pakoitetulla tyyneydellä: "Kenties se on Pavel?"

"Mahdollista kyllä. Mutta vaikeus on siinä, kuinka hänet löydämme, kuinka saamme hänet kätketyksi. Minä lähden ulos uudelleen."

"Minä menen myös", virkkoi äiti, nousten.

"Te menette Jegorin luo ja kuulustatte josko hän tietää hänestä mitään", esitti Nikolai, mennen ulos nopeasti.

Äiti heitti huivin päähänsä ja riensi nopeasti pitkin katuja, äkillisen toivon vallassa. Silmänsä himmenivät ja sydämensä tykytti nopeasti. Hän kadotti aivan hengityskykynsä ja saavuttuansa Jegorin käytävään, pysähtyi hän, ollen pyörtymäisillään. Hän kääntyi ympäri, huudahti hämmästyksestä ja sulkien silmänsä sekunniksi. Nikolai Vyesovshchikov seisoi ovella, kädet taskuissa, katsellen häntä hymyten.

"Nikolai, Nikolai", kuiskasi hän ja juoksi alas häntä tapaamaan. Hänen sydäntänsä pakotti pettymyksestä poikansa puolesta.

Sitte juoksi hän nopeasti yläkertaan, Jegorin huoneeseen, tavaten hänet kipeänä vuoteella. Hän kuiskasi kiireesti:

"Nikolai on poissa vankilasta."

"Kuka Nikolai?" kysyi Jegor, kohottaen päänsä tyynyltä. "Siellä on niitä kaksittain."

"Vyesovshchikov. Hän on tulossa tänne!"

"Mainiota! Mutta minä en voi kohota häntä tervehtimään."

Vyesovshchikov oli jo astunut sisälle. Hän lukitsi oven jälkeensä, ja ottaen hatun pois päästänsä, nauroi hän hiljakseen, silitellen hiuksiansa. Jegor kohotti itsensä kyynäspäittensä varaan.

"Ole kuin kotonasi", virkkoi hän nyökäyttäen päätänsä.

Nikolai meni äidin luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Jos en olisi teitä nähnyt, olisin yhtä hyvin saanut kääntyä takaisin vankilaan. En tunne ketään koko kaupungissa. Jos olisin mennyt laitakaupungille, olisivat he vanginneet minut heti paikalla. Ja niin kävelin mietiskellen, mikä hullu olin kun läksin pakenemaan. Äkkiä näen Nilovnan juoksevan ja minä kapasemaan perässä."

"Kuinka onnistuitte pakenemaan?"

Vyesovshchikov istui kömpelösti sängyn reunalle ja puristi Jegorin kättä.

"En tiedä kuinka se oikein tapahtui", virkkoi hän vaivaloisella tavalla. "Se oli onnenpotkaus. Olin kävelyllä, ja vangit alkoivat pieksää ylitarkastajaa. Eräs ylitarkastaja erotettiin santarmistosta varkauden takia. Tämä taas on vakooja ja hän tuskastuttaa jokaisen elämän. No niin, he antoivat hänelle aika höyhennyksen, muut vanginvartijat pelästyivät ja puhalsivat piiskuillaan. Huomasin portin olevan auki. Minä vaelsin ulos, joutuen avonaiselle torille ja näin kaupungin edessäni. Astelin yhä eteenpäin, ilman kiirettä, kuten unissani. Mennessäni puhelin itsekseni: 'Minne minä nyt menen?' Katsahdin taakseni ja huomasin vankilan portin jo suljetuksi. Aloin käydä alakuloiseksi. Olin pahoillani toisten tovereiden takia. Tekoni tuntuu minusta typerältä. En ollut aikonut karata."

"Hm!" virkkoi Jegor. "Sinä olisit kääntynyt takaisin, koputtanut kunnioittavasti portille ja pyrkinyt sisään. 'Suokaa anteeksi', olisit sanonut, 'minä jouduin kiusauksen valtaan, mutta tässä nyt olen."

"Niin", jatkoi Nikolai hymyillen. "Se olisi ollut myös typerää, ymmärrän sen. Mutta siitä huolimatta ei se ollut kaunis teko toisille tovereille -- minä astuskelen pois virkkamatta mitään kenellekään! No niin, minä kuljin ja kuljin ja jouduin lapsen hautasaaton kanssa samaan matkaan. Istuin alas hautausmaalle ja nautin raittiista ilmasta."

"Sitte menin museoon. Kuljeskelin siellä, katselin ja katselin, miettien koko ajan: 'Minne menen täältä?' Aloin tulla kauhean nälkäiseksi. Astuin kadulle ja kuljin edelleen. Suuni alkoi tuntua kuivalta. Jo näin poliisiupseereja liikkeellä, tarkastelevan jokaista kulkijaa. 'No niin', mietin mielessäni, 'pian lankean elävän jumalan käsiin'. Mutta äkkiä tuli Nilovna juosten päinvastaiseen suuntaan. Minä käännyn ympäri ja seuraan häntä. Siinä koko juttu."

"Eikö sinua surettanut nuo upseerit? Luulen että hekin ovat pahalla mielellä", kiusasi Jegor. Hän käänteli vaikeasti itseänsä sängyssä ja virkkoi totisesti ja vakavasti: "Mutta leikki pois, meidän täytyy sinut kätkeä -- joka ei suinkaan ole yhtä helppoa kuin hauskaa. En jaksa nousta ylös --" Hänen äänensä loppui. Hän pani kätensä rinnalleen ja alkoi hiljaa sitä hieroa.

"Olette kovin kipeä, Jegor Ivanovitch", virkkoi Nikolai synkästi, painaen päänsä alas. Äiti huokasi ja heitti levottoman silmäyksen ympäri huoneen joka oli täynnä tavaraa.

"Se on asiani. Mutta, äiti, kyselkääpä Pavelista. Turhaa on käydä tässä välinpitämättömäksi", virkkoi Jegor.

Vyesovshchikov hymyili leveästi. "Pavel voi hyvin. Hän on luja ja reipas. Hän on kuin olisi vanhin joukossamme. Hän juttelee upseerin kanssa ja antaa määräyksiä. Häntä kunnioitetaan. Ja siihen on syytä kyllä."

Vlasova nyykäytti päätänsä.

"Toivoisin että antaisitte minulle jotain syötävää. Olen hirmuisesti nälissäni", huudahti Nikolai yhtäkkiä, hymyillen veikeästi.

"Äiti, siellä on leipää hyllyllä. Anna hänelle. Mene sitte käytävään ja koputa toiselle ovelle täältä vasemmalle päin. Eräs nainen aikaisee sen ja te pyydätte että hän kokoaa mitä ikinä löytää syötävää ja tulee tänne."

Äiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan ajatellen Jegorista: "Hän on kuolemaisillaan."

"Kuka se on?" kysyi joku oven sisäpuolelta.

"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään luonansa."

"Tulen heti paikalla", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti vielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä, lasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.

Kun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: "Olen valmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo Vasilievna, tämä mies karkasi vankilasta -- jokseenkin röyhkeä teko. Antakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari päivää."

Vaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.

"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se ei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti heidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin huolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin kuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat Jegorin pian sairashuoneeseen."

"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?" kysyi Jegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.

"Me lähdemme nyt", virkkoi nainen Nikolaille, "mutta minä palajan pian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja älkää antako hänen puhua." Hän poistui Nikolain kanssa.

"Viehättävä nainen", virkkoi Jegor huoaten. "Erinomainen nainen! Hän tekee kaikki painotyömme."

Ludmilla astui sisälle ja sulkien oven varovasti, kääntyi Vlasovan puoleen virkkaen: "Ystävämme pitäisi saada vaihtaa vaatteita mitä pikemmin ja lähteä täältä kiireimmän kautta. Kiiruhtakaa sentähden ja hankkikaa hänelle vaatteita, niin pian kuin suinkin voitte ja tuokaa ne tänne. Olen pahoillani ettei Sofia ole täällä. Hänen erikoisalansa on tovereiden piilottaminen."

"Varokaa nuuskijoita", kuiskasi nainen.

"Kyllä tiedän", virkkoi äiti jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän pysähtyi minuutiksi oven ulkopuolelle tarkastaaksensa joka suunnalle, sitoen muka huiviansa tekosyyksi viivyttelyyn. Hän kykeni jo erottamaan sissit muusta väestä melkein heti ne nähtyään.

Tällä kertaa ei hän nähnyt mitään sen tapaista naamaa, ja hän asteli katua myöten kiiruhtamatta. Hän otti issikan ja käski ajamaan kauppatorille. Kun hän osti vaatteita Nikolaille, tinki hän ahkerasti ja haukkui sillä välin juopporattia miestänsä, jolle hänen täytyi ostaa uudet vaatteet kerta kuukaudessa. Sellaisilla lapsellisilla varokeinoilla hankittuansa vaatteet, kiiruhti hän takaisin Jegorin asuntoon; sitte saattoi hän Nikolain kaupungin ulkopuolelle. Eräällä autiolla kadulla kohtasivat he Sashenkan, ja kun äiti oli päännyökäyksellä jättänyt hyvästit Vyesovshchikoville, riensi hän kotiin päin helpotuksen huokauksella.

Vieläpä kuolemassa

Ennen puoliyötä kuoli Jegor sairashuoneessa ja koko seuraavan päivän touhusi äiti maahanpaniaista. Iltasella, kun hän, Nikolai ja Sofia joivat teetä puhellen Jegorista, tuli Sashenka heille.

"Puhelin koko yön Vyesovshchikovin kanssa", virkkoi hän. "Hän tuntui minusta synkeältä. Sellainen hän oli, liioittelematta. Pimeä, sitkeä viha kiehui hänessä jokaista kohtaan. Mutta kun hän lausui: 'Toverit' -- teidän pitäisi kuulla millä lämmöllä ja innolla hän sen lausuu -- sitä on minun mahdotonta matkia. Hän on muuttunut ihmeellisen yksinkertaiseksi ja avosydämiseksi, ja hän on äärettömästi halukas työskentelemään."

"Hänen mielensä on aivan kokonaan uponnut ajattelemaan tovereitaan", jatkoi Sasha. "Ja tiedättekö mitä hän minulle vakuutti? Että minun pitäisi järjestää pakoretki toisille tovereille. Hän sanoi että sen saapi aikaan hyvin helposti."

"Siitä ei voi olla muuta kuin yksi mielipide", virkkoi Nikolai vakuuttavasti. "Mutta ensin täytyy meidän saada selville, josko toverit haluavat paeta."

Sasha painoi päänsä alas.

"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?" kysyi äiti huokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo. Äiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen, ja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen mahdollisuudesta.

Nikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle: "Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen, puhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada tietää heidän mielensä."

"Ymmärrän, ymmärrän", vastasi äiti nopeasti. "Minä annan sen hänelle helposti. Se on juuri minulle sopiva toimi."

"Minun täytyy lähteä", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän kaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman raskaasti.

"Tyttö parka", virkkoi Sofia lempeästi.

"Ni-iin", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja istui sitte tuolille hänen viereensä.

"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?" Sofia katseli ihan hänen silmiinsä.

"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!" huudahti Nilovna valmiina itkemään.

Seuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen ovella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti ympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan, tarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua katselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.

Portti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä, joihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä ääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden seuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä komentavalla äänellä: "Ottakaa pois nauhat!"

Miehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He huusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä lähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä muutamien silmissä.

Sekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla. Äiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle että vasemmalle: "Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he kerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat. Mitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?"

Kova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:

"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette rääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa."

"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!"

Ihmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas voimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun jalkojensa töminällä.

Heidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine seppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka olivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit kupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.

Hautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät kapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin tuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:

"Naiset ja miehet!"

"Toverit!" alkoi nuorukainen juhlallisesti.

"Sallikaa minun!" huusi poliisi-kapteeni. "Poliisipäällikön käskystä kiellän hautapuheet."

"Lausun vaan muutaman sanan", virkkoi nuori mies tyynesti. "Toverit, opettajamme ja toverimme haudalla vannokaamme hiljaa itseksemme ettemme unohda täyttää hänen tahtoansa; koettakaamme kukin kohdaltamme jatkaa herkeämättä haudan kaivamista maamme onnettomuuden syylle, pahalle vallalle joka sitä rusentaa, sen itsevaltaiselle hallitukselle."

"Vangitkaa hänet", huusi kapteeni. Mutta äänensä hupeni voimakkaaseen huutoon:

"Alas itsevaltainen hallitus!"

Poliisit hyökkäsivät puhujan kimppuun, joka lujasti piiritettynä joka puolelta huusi: "Kauan eläköön vapaus! Me haluamme elää ja kuolla sille!"

Äiti sulki silmänsä hetkellisestä pelosta. Äänet ja melu tukkosivat hänen korvansa. Poliisien kimakat vihellykset viilsivät ilmaa ja naiset itkivät hermostuneesti. Puiset aitaukset ratisivat ja maa tömisi kolkosti ihmisten ja hevosten astunnasta. Aivan lähellä häntä piirittivät poliisit nuorukaista ja työnsivät tunkeilevaa väkeä loitomma joka puolelle. Paljastetut pistimet välähtelivät valkoisina ja kylminä ilmassa. Rautapalasia ja aidan kappaleita välkkyi ilmassa ja väkijoukko huusi hurjasti ja vimmatusti.

Nuorukainen kohotti kalpeat kasvonsa ja hänen varma, tyyni äänensä soi kaiken sekasorron ylitse:

"Toverit! Miksi kulutatte suotta voimaanne? Tehtävämme on terästää älyämme."

Hän voitti. Heittäen seipäänsä pois, väistyi väki vähitellen yksi toisensa jälkeen. Äiti tunkeusi eteenpäin. Hän näki Nikolain, jonka hattu oli vierinyt niskaan, työntävän muita pois tieltään, kiihottuneena epäjärjestyksestä huutaen:

"Mitä, oletteko kadottaneet järkenne? Tyyntykää!"

Äiti pysähtyi. Sofia kosketti samassa häntä olkapäähän; hän oli avopäin, takki auki, ja piteli toisella kädellään erästä nuorta poikaa kiinni, joka peitti murskaantunutta naamaansa ja samalla huusi: "Antakaa minun mennä! Ei se ole mitään."

"Pitäkää huolta hänestä, Nilovna! Viekää hänet kotiimme! Tässä on nenäliina. Sitokaa hänen kasvonsa!" Sofia antoi nopeat ohjaukset, ja pistäen kätensä äidin käteen, juoksi pois, virkkaen:

"Poistukaamme täältä nopeasti, muutoin vangitsevat he teidät!"

Väki hälveni hautausmaan joka laidalle. Heidän jälessään samosi poliisijoukko kiroillen ja paljastaen sapeleitaan.

"Kiiruhtakaamme!" virkkoi äiti, pyyhkien pojan kasvoja nenäliinallaan. "Mikä on nimesi?"

"Ivan." Veri pursusi hänen suustaan. "Älkää peljätkö, en ole paljon loukkaantunut. Hän iski minua päähän sapelin kahvalla."

"Anna minä sidon pääsi."

"Joutavia. En häpeä vaikka näytän tämmöiseltä. Taistelu oli rehellistä -- hän löi minua -- minä annoin takasin --"

Sofia oli jo kotona ennen heitä. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, mutta hän oli reipas ja varma olennoltaan, kuten aina. Asettaen haavotetun sohvalle, alkoi hän ääneti sitoa hänen haavaansa.

"Ivan Danilovitch!" virkkoi hän, "hänet on tuotu tänne. Te olitte varmaan tarpeeksi pelästynyt? Levätkää nyt siinä."

Toisesta huoneesta ilmestyi Nikolai sidottuine käsineen ja tohtori Ivan Danilovitch, vaatteet revittyinä ja tukka pörrössä kuin iilimadon sarvet. Hän alkoi heti häärätä haavotetun pojan luona. Äitiä kohtasi Nikolain tarkka myötätuntoinen katse ja puristaen hänen kättänsä, huudahti äiti ehdottomasti: "Oh, kuinka kauheaa se oli! He tallasivat toverit maahan! He tallasivat toverit maahan!"

"Näin sen!" virkkoi Nikolai, antaen hänelle lasin viiniä ja nyökäten päällään. "Molemmat puolueet alkoivat kuumeta. Mutta älkää olko levoton. He käyttävät sapeliensa litteätä puolta, eikä ketään haavoittunut vaarallisemmin."

Tänä iltana vaipui äiti hyvin myöhällä raskaaseen uneen, mutta heräsi jo varhain ruumis tönkkönä ja päätänsä kivistäen. Keskipäivällä istui hän jo vankilan vastaanottohuoneessa Pavelia vastapäätä ja katseli sumun läpitse hänen parroittuneita, tummia kasvojansa. Hän vartosi sopivaa hetkeä jolloin voisi pistää lipun hänen kouraansa, jota hän puristi tiukasti kädessään.

"Minä voin hyvin, voin oikein hyvin", virkkoi Pavel lempeällä äänellä. "Ja kuinka itse voit äiti?"

"Jegor Ivanovitch kuoli", virkkoi hän koneellisesti.

"Vai niin", huudahti Pavel koneellisesti, katsoen maahan.

"Hautajaisissa nostivat poliisit tappelun ja vangitsivat yhden miehen", virkkoi äiti viattomasti.

Ohuthuulinen vartia hypähti tuoliltaan ja mutisi nopeasti:

"Lopettakaa! Se on kiellettyä. Ettekö ymmärrä? Tiedättehän että puhe politiikasta on kielletty."

"Enhän minä nyt puhu politiikkaa. Hyväinen aika! Minähän vaan kerron tappelusta ja he tappelivat. Se on aivan tosi. Murskasivatpa lisäksi yhden pojan pään."

"Yhtä kaikki. Vaietkaa -- pitäkää suunne tiukasti kiinni kaikesta, paitsi mikä koskee teitä persoonallisesti, perhettänne ja kotiolojanne."

Äiti katsahti ympärilleen ja ojensi nopeasti lipun Pavelille. Hän hengitti helpommin.

"En ymmärrä mitä puhuisin."

Pavel hymyili.

"En minäkään."

"Mitä hemmettiä te sitte juoksette täällä?" virkkoi vartia hermostuneesti. "Heillä ei ole mitään puhumista, mutta heidän täytyy tulla tänne minua kiusaamaan."

"Tuleeko oikeudenkäynti alkamaan pian?" kysyi äiti hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Prokuraattori oli täällä joku päivä sitte ja hän sanoi että se alkaa pian."

"Olet ollut vankilassa jo puoli vuotta."

Äitiä halutti suuresti virkkaa hänelle jotain miellyttävää, Vyesovshchikovista esimerkiksi. Ja niin jatkoi hän yhteen ääneen ja mitä välinpitämättömimmällä tavalla: "Minäpä näin sinun lempilapsesi." Hän pisti sormet poskiinsa, merkitäksensä Vyesovshchikovin rokonarpisia poskia.

"Hän voi oikein hyvin! Poika on elossa ja tervennä. Hän rupeaa pian ammattiinsa. Muistathan, kuinka hän pyysi kovaa työtä?"

Pavel ymmärsi ja nyökkäsi päällään.

Kotona istui Sasha. Tyttö tuli tavallisesti äidin luo niinä päivinä, jolloin tämä oli käynyt Pavelia tervehtimässä.

"Kuinka hän voi?"

"Hyvin, vallan hyvin."

"Annoitteko lipun hänelle?"

"Tietysti! Pistin sen hänen käteensä hyvin viisaasti."

"Lukiko hän sen?"

"Samassa hetkessä? Kuinka olisi hän voinut?"

"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä. Luuletteko että hän suostuu siihen?"

"En tiedä. Luulen hänen suostuvan", arveli äiti. "Ja miksi ei hän suostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?"

Sasha pudisti päätänsä.

Kasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät huulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:

"Haluaisin pyytää teitä -- tiedän ettei hän tule suostumaan -- että koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on tuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme -- sanokaa myös että pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole määrätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo kulunut -- minä rukoilen teitä!"

Hän puhui suurella vaivalla.

"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei koskaan!"

Molemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha irroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.

"Niin, olette oikeassa", virkkoi hän vavisten. "Se on kaikki typeryyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein."

Iltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille:

"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen."

"Miksikä? Ja milloin?"

"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?"

"Voin kyllä."

"Ajakaa sinne", kehoitti Nikolai. "Vuokratkaa postihevoset ja valitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt -- Nikolskin kautta. Näettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt levottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta Rybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin varovaisia."

"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän pelkää, mennä, Nilovna?" kyseli Sofia.

Äiti oikein loukkaantui. "Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt pelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä --" Hän painoi päänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se tuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja hänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.

"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä", huokaili hän. "Ne ihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä on minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen puolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä en nyt kärsi hituistakaan -- niin mitäs sitte?"

"Oletteko loukkaantunut!" huudahti Sofia.

"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa."

"Suokaa minulle anteeksi. En tee sitä enää toiste."

Äidin täytyi purskahtaa nauruun, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki kolme juttelivat vilkkaasti äidin matkasta metsäkylään.

Poliisi ja talonpoika

Seuraavana päivänä varhain aamulla istui äiti postikärryillä, ajaa retuuttaen syksysateen huuhtomaa tietä myöten.

Iltapäivällä saapui hän viluissaan Nikolskin kylään. Hän meni ravintolaan ja pyysi teetä. Asetettuansa raskaan kapsäkkinsä penkin alle, lähellä ikkunaa, katsahti hän avonaiselle torille, jota peitti kellastunut, tallattu ruoho, ja kaupungintalolle, joka oli vanha ja jyrkkäkattoinen. Siat tonkivat torilla ja raatihuoneen rappusilla istui rohkean näköinen, ohutpartainen talonpoika, piippua poltellen.

Eräs tyttö tuli huoneeseen. Lyhyt, keltainen palmikko valui hänen niskaansa ja kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät. Asettaen lautasia ja astioita pöydälle, virkkoi hän vilkkaasti:

"He ovat juuri saaneet varkaan kiinni. He kuljettavat häntä tänne."

"Todellakin? Mimmoisen varkaan?"

"En tiedä. Kuulin vaan että ovat hänet vanginneet. Raatihuoneen vahtimies juoksi poliisipäällikön luokse huutaen: 'He ovat hänet vanginneet. He tuovat häntä tänne.'"

Äiti katsahti ulos ikkunasta. Hän työnsi kapsäkkiänsä syvemmä penkin alle ja riensi ovelle, kohottaen ison liinan syvälle kasvojensa ylitse. Torin keskustalla asteli Rybin, kädet sidottuina selän taakse ja poliisi molemmilla puolin. Portailla seisoi väkeä äänetönnä.

"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!" huusi joku vaimo joukosta.

Poliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui tummalta:

"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen ihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat he minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa talonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis, noiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle."

Väki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.

"Kuulitteko?" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten sinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:

"He pelkäävät", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui. Ovenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi hänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet ja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.

Väki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan kauempana kuului puhetta.

"Talonpojat!" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. "Uskokaa näitä sanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset pieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne saanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä kirjotuksissa loistaa totuus."

Santarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella äänellä:

"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?"

Äkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen päätänsä taaksepäin ja eteenpäin. "Sinäkö roisto täällä puhut, sinäkö roisto?"