Part 16

"Miksikö?" nauroi Rybin. "Se on kumminkin tähti, jonka alla olette syntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää ylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi puettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne märälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on selkänne liian suora työläisnaiseksi."

Peljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla äänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi: "Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt tukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin --"

Rybin henkäsi syvään.

"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?"

Sofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: "Te halusitte sanoa jotakin minulle?"

"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin serkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista. Kutsummeko hänet tänne?"

"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?" vastasi Sofia.

Rybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille matalalla äänellä: "Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä iltana."

Yö metsäkämpällä

Jefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi kehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään siihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi: "Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja Jakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti: 'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa, hän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää sotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä puskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät -- minne? He eivät näe -- he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä on sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti."

"En ollenkaan!" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen ja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. "He kääntävät hänen mielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet."

"Tuskinpa vaan", vastasi Rybin miettivästi. "Mutta silloin on parempi juosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet kynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä kylään."

"Niin aion minäkin tehdä", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa puupalasella. "Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan, on paras mennä kohti suoraan."

Keskustelu lakkasi. Mehiläiset ja ampiaiset hyrisivät kiireisinä heidän korvissaan. Linnut liversivät, ja kaukaa kuului yksinäistä laulua. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi Rybin: "Nyt täytyy meidän taas tarttua työhön. Haluatteko levähtää? Täällä löytyy lavitsoja vajassa. Jakob, keräile kuivia lehtiä heidän alleen. Ja te, äiti, antakaa meille kirjoja. Missä ne ovat?"

Äiti ja Sofia alkoivat aukoa konttejaan. Rybin meni ulos heidän luokseen virkkoen: "No niin! Kas sitä vaan! Eipä siellä vähä olekkaan, näemmä! Oletteko olleet kauan aikaa tässä liikkeessä? Ja mikä on nimenne?" Hän kääntyi Sofian puoleen.

"Anna Ivanovna. Kaksitoista vuotta. Miksi niin?"

"Muuten vaan."

"Oletteko olleet vankilassa?"

"Olen."

Hän vaikeni, poimien korkean pakan kirjoja käsiinsä, ja virkkoi hänelle, hymyillen niin että hampaansa näkyivät: "Älkää panko pahaksi, vaikka näin puhun. Talonpoika, ja herrasmies, ovat kuin terva ja vesi. Niiden on vaikea sekaantua. He kimpoavat kauaksi toisistaan."

"En ole mikään vallasnainen. Olen ihmisolento", virkkoi Sofia nauraen.

"Saattaa niin olla. Se on vaikeaa uskoa minunlaiseni miehen; mutta sanovathan että sellaistakin tapahtuu. Sanovat että koira oli kerran susi. Nyt piilotan kirjat."

Ignati ja Jakob riensivät hänen luokseen ojennetuin käsin.

"Anna meille muutamia."

"Ovatko ne kaikki samoja?" kysyi Rybin Sofialta.

"Ei, ne ovat erilaisia. Täällä on myös sanomalehtiä."

"Oh!"

Kaikki kolme miestä menivät niiden kanssa kiireesti majaan.

"Talonpojat ovat tulessa ja liekissä", kuiskasi äiti matalalla äänellä, katsellen miettivästi Rybinin jälkeen.

"Niin", vastasi Sofia. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja -- ne ovat niin marttyyrimaiset. Mutta menkäämme sisälle. Haluan heitä katsella."

Kun naiset astuivat sisälle, olivat miehet jo uppoutuneet sanomalehtiin. Ignati istui pöydällä, sanomalehti levitettynä polvilleen ja sormet hiuksiin pistettyinä. Hän kohotti päätänsä, katsahti hätäisesti naisiin ja kumartui lehtensä puoleen uudelleen. Rybin seisoi niin, että katon raosta paistava aurinko juuri parahiksi valaisi hänen lehtensä. Hän liikutti huuliaan lukiessaan. Jakob luki polvillaan rinta lautaa vasten.

Sofia tunsi mikä into miehissä paloi totuuden tuntemiseen. Kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. Astellen varovaisesti nurkkaan, istahti hän lähelle äitiä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katseli äänetönnä.

"Setä Mikhael, he ovat raakoja meille talonpojille", mutisi Jakob lehdestään vilkaisematta.

Rybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: "Rakkaudesta meihin, näet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä tahansa."

Ignati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti ja virkkoi, ummistaen silmänsä: "Tässä se sanotaan, 'Talonpoika on lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti." Hänen avonaisten kasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. "No niin, koettakaapa pistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä ympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!"

"Minä käyn levolle vähäksi aikaa", virkkoi äiti tyynesti. "Olen lopultakin väsyksissä."

Hän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen vieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin kasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.

Rybin tuli heidän luoksensa ja kysyi: "Onko hän nukuksissa?"

"On."

Hän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja virkkoi hiljaa: "Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut poikansa askelia -- aivan ensimäinen."

"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan", esitti Sofia.

"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne kernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat."

Kaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte rupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku kiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan metsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen lintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi metsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi. Punastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen laulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut näyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja tekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan. Lehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki neljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.

Heräten heidän äänestänsä, astui äiti ulos majasta, haukotellen ja hymyillen. Rybin oli tyytyväisemmän näköinen, eikä näyttänyt synkältä, kuten tavallisesti.

"Ignati", virkkoi hän, "laittakaamme teetä. Me olemme vuorotellen emäntinä. Tänään pitää Ignati huolen ruuastamme ja juomastamme."

"Olen iloinen, että tänään on minun vuoroni", virkkoi Ignati, keräillen puita ja oksia avonaista kokkovalkeaa varten.

"Me olemme kaikki huvitetut vieraistamme", sanoi Jefim, istuen alas Sofian viereen.

"Minä autan sinua", virkkoi Jakob vilkkaasti.

Hän toi esille ison leivän, joka oli paistettu kuumassa porossa ja alkoi leikata siitä palasia pöydälle.

"Kuulkaa!" huudahti Jefim. "Kuuletteko tuon rykinän?"

Rybin kuunteli ja nyökäytti päätään.

"Aivan oikein, hän on tulossa", virkkoi hän Sofialle. "Todistaja on tulossa. Haluaisin kuljettaa hänet halki kaupunkien ja asettaa hänet julkisiin puistoihin, jotta ihmiset saisivat kuulla hänen puhuvan. Hän kertoo aina saman asian; mutta jokaisen pitäisi saada se kuulla."

Metsästä ilmeni pitkä, etukumarainen mies, astuen hitaasti ja tukien sauvalla astuntaansa. Hänen rintansa röhisi pahasti joka hengenvedolla.

"Täällä tulee Soveli!" huudahti Jakob.

"Tässä olen", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.

Räsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän, rypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa. Vaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia kasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet syvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.

Kun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:

"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle."

"Toin kyllä."

"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden kirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo oppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan." Hän läähätti nopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä murtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa takkia.

"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään, sillä täällä on kosteaa ja suljettua", huomautti Sofia.

"Ei mikään ole minulle hyvä enää", vastasi hän melkein tukehtuneena. "Ainoastaan kuolema!"

Tuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin häntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.

Puut pelmahtivat korkeaan lieskaan; koko ympäristö särisi ja vavahteli; savun sekaiset varjot hyökkäsivät metsään peloissaan. Ignatin pyöreät kasvot loistivat tulen takaa. Lieskat alenivat ja ilma alkoi haista savulta. Uudelleen näyttivät tuuheat puut vetäytyvän tummina aivan kokon ympärille, kuunnellen jännittävällä huomiolla kipeän miehen puhetta.

"Mutta rikoksen todistajana saatan vielä hyödyttää ihmisiä. Katsokaa minua! Olen kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja olen jo kuolemaisillani. Noin kymmenen vuotta sitte saatoin nostaa viisi sataa paunaa hartioilleni ihan kevyesti. Sellaisilla voimilla luulin näkeväni ainakin seitsemänkymmentä vuotta, vaipumatta hautaan, ja minä elin vain kymmenen vuotta kun loppuni jo koitui. Isännät ovat ryövänneet minut; he ovat repineet neljäkymmentä vuotta pois elämästäni; he ovat varastaneet neljäkymmentä vuotta minulta."

"Tämä on hänen laulunsa", virkkoi Rybin synkästi.

Pöydän ääressä alkoi kipeä mies puhua uudelleen:

"He hävittävät ihmiselämää työllä. Minkätähden? He ryöstävät ihmisiltä heidän elämänsä. Minkätähden, kysyn vieläkin? Mestarini -- hävitin elämäni kangastehtaassa, Nesidovissa -- mestarini lahjoitti eräälle primadonnalle kultaisen pesuastian. Kaikki hänen pesuvehkeensä olivat kullasta. Tämä pesuastia sisältää sydänvereni, koko elämäni. Siihen meni minun terveyteni. Mies tappoi minut työllä, tyydyttääksensä rouvaansa verelläni. Hän osti hänelle kultaisen pesuastian minun verelläni."

"Minua paleltaa", virkkoi sairas mies. Jakob auttoi häntä nousemaan ja vei hänet kokon äärelle.

Kokko paloi nyt tasaisesti ja leimuavin liekein ja naamattomat varjot väijyivät sitä syrjästä. Soveli istui hirsipölkylle, ojentaen kuivat, läpikuultavat kätensä valkeaa kohti, yskien. Äiti kuunteli, katseli ja kerran vielä välähti eteensä selvä ja valoinen tie, jota Pavel ja hänen toverinsa kulkivat.

Sofia alkoi kertoa yleismaailmallisesta taistelusta, jota kansat kävivät oikeuden saavuttamiseksi, Saksan talonpoikain kapinoista entisinä aikoina, irlantilaisten kurjuudesta, sekä Ranskan talonpoikain vallankumouksesta vapautensa tähden.

Metsässä, joka oli pukeutunut yön samettivaippaan, leimuavan kokon ääressä, kohosivat historialliset tapahtumat esille, toinen toisensa jälkeen, tapahtumat, jotka olivat järisyttäneet maailmaa; yksi kansakunta kerrallaan nousi maapallolla toinen toisensa jälkeen, kylpien verissään, nääntyneenä taistelusta; ja suurten sotilaiden nimiä mainittiin, jotka olivat kuolleet vapauden ja totuuden puolesta.

Sofian ääni näytti kaikuvan vienosti kaukaisesta menneisyydestä saakka. Se herätti toivoa, se kannatti luottamusta, ja pieni seura kuunteli hiljaksensa sen musiikkia, veljiensä suurta kertomusta hengessään. He katselivat naisen kalpeisiin kasvoihin ja hymyilivät vastineeksi hänen harmaiden silmiensä hymyyn. Heille alkoivat selvitä syyt kaikkien kansakuntien sotiin maan päällä -- loppumaton taistelu vapaudeksi ja yhdenvertaisuudeksi -- tuli elävämmäksi ja muuttui pyhemmäksi heidän silmissään. He näkivät toiveensa ja ajatuksensa loitompana, peitettyinä tummalla menneisyyden verisellä esiripulla, keskellä vieraita kansoja. Ja sisällisesti, sekä mielessään että sydämessään, tulivat he yhdistetyiksi tähän maailmaan, nähden siinä ystäviä, jotka olivat päättäneet saada oikeuden valtaan maan päällä ja olivat maksaneet vapautuksensa mittaamattomilla kärsimyksillä, vuodattaen kokonaisia verivirtoja omaa vertansa.

Miehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista kirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan silloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti kannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta, häsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.

Kerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: "Odottakaa hetkinen, olkaa hyvä." Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi häntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin saakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.

Aamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen miettiviä, kirkastuneita kasvoja.

"Jo on aika meidän lähteä", virkkoi äiti.

"Niin, jo on aika", vastasi Sofia valittaen.

"Olen pahoillani teidän lähdöstänne", virkkoi Rybin.

"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne", virkkoi Jefim. "Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan heitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset alkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä matkailijoita täällä."

"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne", virkkoi Rybin, keskeyttäen Jefimin. "Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni ja te olette vaeltaneet oikeaa tietä."

Hän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy kasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita päällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen voimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: "Paras olisi että panisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä."

"Sisälläni palaa valkea."

Kolme nuorukaista seisoi nuotion ääressä, keskustellen matalalla äänellä. Jaloissansa makasi sairas mies aivan kuin kuolleena, peitettynä lyhyillä turkeilla. Taivas kalpeni ja varjot hävisivät; lehdet värisivät hiljaa, odottaen auringon tuloa.

"Meidän täytyy siis lausua hyvästit teille", virkkoi Rybin, puristaen Sofian kättä. "Kuinka löydämme teidät sieltä kaupungista?"

"Teidän täytyy käydä minua katsomassa", virkkoi äiti.

Nuorukaiset, jotka olivat seisoneet kokon ääressä, menivät Sofian luo ja puristivat ääneti hänen kättänsä kömpelöllä ystävyydellä. Sairaan miehen käheä yskintä kuului. Kokon hiilusta alkoi jäähtyä.

"Hyvästi!" virkkoivat talonpojat melkein kuiskaten; tuo surullinen sana kaikui naisten korvissa vielä kauan aikaa.

He vaelsivat ilman kiirettä, aamun hämärässä, metsäpolkua pitkin. Äiti, joka asteli Sofian jälessä, virkkoi: "Kaikki tämä tuntuu niin hyvältä -- se on aivan kuin unta -- niin hyvälle se tuntuu. Kansa haluaa tietää totuuden, rakkaani; niin, he tahtovat tietää totuuden. Tuntuu aivan kuin kirkossa suurena juhlapäivänä, kun pappi ei ole vielä saapunut, ja kaikki on hämärää ja hiljaista; siellä tuntuu kolkolta ja ihmiset alkavat tulvata sisälle. Kynttilöitä sytytetään pyhäinkuvien eteen ja lamppuja myös, ja vähän kerrassaan hajottavat ne pimeän hämärän, valaisten jumalan huoneen."

"Totta", virkkoi Sofia. "Mutta sillä erotuksella, että tässä on jumalanhuoneena koko maailma."

"Niin, koko maailma", kertasi äiti. "Se tuntuu niin hyvältä että sitä on vaikea uskoa."

He kulkivat edelleen, puhuen Rybinistä, sairaasta miehestä ja nuorista talonpojista, jotka olivat niin tarkkaavaisen hiljaisina ja jotka niin kömpelösti, mutta innokkaasti ilmaisivat kiitollista ystävyyttänsä pienillä kohteliaisuuksilla naisia kohtaan. Tultuansa avoimelle kedolle, kohtasi heitä auringonnousu. Vaikka itse vielä näkymätönnä, lähetti se ympäriinsä läpikuultavan viuhkan ruusuisia säteitä, ja kastehelmet kimaltelivat ruohokossa monivärisinä, säteillen kevätiloa. Linnut heräsivät raikkaina. Sofia alkoi hyräillä laulua, joka oli reipas kuin itse aamu.

Toverit työssä

Nilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian pois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä, iloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua ja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli hommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan aamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille. Yhdeksän aikaan meni hän virastoon.

Äiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti puhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia ja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset saivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään sanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten lapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman uusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja ilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja, muistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat luoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen. Elämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia, suuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla herännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin mieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti oli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan selvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.

"Maailma on avara", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.

"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan puutteessa."

Hyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.

"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch", huomautti hän. "Ja kuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla, mutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän huomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia mistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni tuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja kuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää."

Nikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia kuvakirjoja.

Iltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän joukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista. Pitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko maailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli lämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista, joiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta heidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset jännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.

Äiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä ihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän, jonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella alakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia, jotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita toisiinsa.

Toisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja puheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut kysyä lähtiessään: "Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän tervennä?"

Joskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan vankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin hänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja vaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli kiusauksessa sanoa hänelle: "Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä -- tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen," Mutta Sashenkan kylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen käytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki tunteenpurkaukset.

Kerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään, suuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: "Äitini kuoli, äiti raukkani on kuollut!" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän silmänsä, jatkaen: "Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä elämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta, täytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä -- aina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut -- voitteko kutsua sitä elämäksi?"

Natasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli kangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja, lentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt kirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna milloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan vaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin tuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.

Hän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän kertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa ja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja värikkäämpänä -- tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa tavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea viljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät puutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla. Kaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala ei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan odotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.

Kuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän oli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta kirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen, näki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä ja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa alkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta ja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät olisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa mukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten jakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.

Äiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista havainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja tyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.

"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon", virkkoi hän Nikolaille iltasella. "Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on järjestetty."

Ja joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia, havaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä pyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja ihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein nenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle jotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän silloin kysyä häneltä epäuskoisesti: "Onko se mahdollista?"

Tyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa tulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa välitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.

"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen voimansa on tyhjentymätön", virkkoi hän. "Mutta maailma on kuitenkin vielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän päivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on pakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset kerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä orjallisesta työstä --"