Part 15

Ensin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle käsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut juoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli hän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian vakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi tuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde ensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa, laskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta. Akasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi musiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä. Kolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi muiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus joku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka käärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi niitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän eroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien keskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.

Ja jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä, kauan unohtuneet vääryydet.

Viimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja kylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.

Sofia kääntyi ympäri ja kysyi veljeltään lempeästi: "Piditkö siitä?"

"Hyvin paljon", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. "Hyvin paljon."

Sofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.

"Sanotaan", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle sohvaan, "että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta. Mutta minä en voi."

"Enkä minä", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.

"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä luonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti kysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden uusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen vastineen: 'En tiedä."

Äiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta ymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi enemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus hänessä: "Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät rauhallisesti ja hiljaisesti -- heillä on musiikkia ja kirjoja -- he eivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa -- he eivät riitele virkistyksekseen -- he eivät halua loukata toinen toistansa, jolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee."

Sofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä se puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään yhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi näkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka paikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja samalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi. Ne täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne tuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.

Hyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille kahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili vienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi tekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat ympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta kuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei rauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään, ja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti, innostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin herttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja itselleen.

"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu vaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme. Me häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä sanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja niille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme. Sillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan meille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat ajatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin."

Nikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa ahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä seposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän istui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla sormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat sattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi uusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.

"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska ymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia. Tätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän valtiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan kuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat peräti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla tavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen itse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä rinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua mihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän sen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa hyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille. Halusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti toivon teille menestystä."

"Näemme sen", virkkoi Nikolai matalalla äänellä. "Te teette meille juhlapäivän."

Äiti alkoi puhua uudelleen, kertoen Sofialle ja Nikolaille omasta itsestään, köyhästä elämästänsä, vääryyksistä ja tyynestä kärsimisestään. Yksinkertaisin sanoin, ilman ilkeyttä, surullinen hymy huulillaan piirsi hän yksitoikkoisen kuvan murheellisesta elämästään. Hän luetteli lyönnit, jotka hän oli saanut mieheltään ja kertoili vähäpätöiset syyt, jotka olivat olleet niiden aiheina, sekä oman kykenemättömyytensä niitä torjumaan.

Veli ja sisar kuuntelivat häntä huomiolla ja äänettöminä, liikutettuina tämän ihmisolennon koruttoman kertomuksen syvästä merkityksestä, tämän olennon, jota pidettiin elukkana, ja joka ilman valitusta, kauan aikaa uskoi juuri se olevansa, jona häntä kohdeltiin. Heistä näytti kuin jos tuhannet, vieläpä miljoonat ihmiset olisivat puhuneet hänen suunsa kautta. Hänen elämänsä oli ollut tavallista ja yksinkertaista; mutta sellaista on laajojen kansakerrosten elämä, ja hänen kertomuksensa, joka näytti laajenevan heidän silmissään, muuttui vertauskuvalliseksi heidän silmissään. Nikolai, kyynäspää pöydällä ja pää käsien varassa, katseli häneen lasiensa takaa hievahtamatta, silmät pystyssä. Sofia heittäytyi taapäin, tulin selkänojaa vasten. Joskus vapisi hän, ja toisinaan mutisi itsekseen jotakin, pudistaen päätänsä tyytymättömyyden osoitukseksi. Kasvonsa kävivät kalpeimmiksi ja silmänsä syvenivät.

"Kerran kuvailin itseni onnettomaksi. Elämäni näytti kuumeiselta", virkko Sofia. "Tämä tapahtui ollessani maanpaossa eräässä pienessä syrjäisessä kaupungissa. Siellä ei ollut mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista, paitsi oma itseni. Kokosin kaikki onnettomuuteni yhteen kasaan ja punnitsin ne, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Sitte riitelin isäni kanssa, jota rakastin. Minut ajettiin pois korkeakoulusta häväistyksellä -- heitettiin vankeuteen, lähimmän toverini ilmiannon johdosta -- mieheni vangitseminen -- uudestaan vankilaan ja maanpakoon -- vihdoin mieheni kuolema. Mutta kaikki onnettomuuteni ja kymmenesti niiden mitta, eivät merkitse kuukautta elämästänne, Pelagaja Nilovna. Teidän rääkkäyksenne jatkui päivästä päivään pitkiä vuosikausia. Mistä saavat ihmiset voimaa kärsiäksensä?"

"He tottuvat siihen", vastasi äiti huokauksella.

"Luulin tuntevani tuon elämän", virkkoi Nikolai lempeästi. "Mutta kun nyt kuulen siitä puhuttavan -- ei omien kirjojeni kautta, eikä oman riittämättömän mielikuvitukseni avulla, mutta häneltä itseltään elävin kielin -- se on kauheaa, se on julmaa! Ja yksityiskohdat ovat hirvittäviä, yhtämittaista viivytystä, joista sekunneista vuodet ovat tehdyt."

Keskustelu sujui edelleen, miettivällä tarkkuudella ja tyynesti. Se haarottui ja sulki sisällensä koko tavallisen elämän joka puolelta. Äiti vaipui muistelmiinsa. Himmeästä lapsuudestansa saakka veti hän päivän valoon jokaisen vääryyden, antaen laajan kuvauksen suuresta, mykästä kauhusta, jossa hänen nuoruutensa oli kitunut. Vihdoin sanoi hän: "Oh, minua! Kuinka kauan olen jutellut teille! Teidän täytyy jo päästä levolle. En ehtisi ikinä kertoa teille kaikkea."

Sisar ja veli lausuivat hänelle hyvääyötä kaikessa hiljaisuudessa. Nikolai näytti äidin mielestä kumartavan hänelle syvempään kuin koskaan ennen ja puristavan hänen kättänsä lujemmin. Sofia seurasi häntä huoneeseensa ja pysähtyen ovelle, virkkoi: "Nyt levähtäkää. Toivon teille rauhallista hyvääyötä."

Hänen äänensä puhalsi lämpimän hengähdyksen äitiin, ja harmaat silmänsä hyväilivät äidin kasvoja lempeästi. Hän tarttui Sofian käteen ja puristaen sitä omaansa, vastasi: "Kiitoksia! Te olette hyviä ihmisiä."

Kului kolme päivää ahkerassa keskustelussa Sofian ja Nikolain kanssa. Äiti jatkoi muistelmiaan menneisyydestä, joka itsepintaisesti kohosi ylös hänen heränneen sielunsa syvyyksistä, ja häiritsi häntä itseään. Hänen menneisyytensä vaati selitystä. Huomio, jolla veli ja sisar häntä kuuntelivat, avasi hänen sydämensä enemmän ja laajenti sitä, vapauttaen hänet entisen elämänsä tummasta häkistä.

Neljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän Nikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin karttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä puku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen kalpeille kasvoilleen.

"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa," huomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen kättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä toisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei suuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän välillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin eroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset suutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta kumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.

Naiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle maantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten kaksinkertaisen koivurivin välitse.

Miehet riveissä

"Eikö teitä väsytä?" kysyi äiti.

"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä minulle."

Iloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden muistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta työstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä papereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä nuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä kirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon tuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli ollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä hajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla ennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia tiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän kohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä ja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa talvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen kaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös, huomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä luona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen arvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja astui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän selitti avonaisesti missä pulassa hän oli.

"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule että sen teette", virkkoi hän luottavasti.

Talonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä. Joka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan eivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja seuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.

Kerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien junassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan kanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle miten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa olevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli hän takaisin, virkkoen: "En näe häntä missään. Hän lienee mennyt levolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin."

Äiti kuunteli hänen tarinoitansa pörhöllä korvin, nauroi ja katseli häntä ihailevasti. Pitkänä ja notkeana asteli Sofia tietä kepeästi ja varmasti, tasaisin askelin. Hänen käynnissänsä, sanoissansa ja äänensä soinnussa, joka vaikka hieman kaiuton, oli kuitenkin voimakas, ja hänen suorassa lujarakenteisessa vartalossansa oli paljon ruumiillista voimaa, jaloa uskallusta ja suurta vapauden janoa. Silmänsä katsoivat kaikkialle nuoruuden loistolla. Hän haki aina sellaista puheenaihetta, joka täytti hänen sydämensä lapsellisella ilolla.

"Katsokaa, mikä komea petäjä!" huudahti hän, osoittaen äidille erästä puuta.

Äiti pysähtyi ja rupesi tarkastamaan. Se ei ollut hituistakaan korkeampi eikä tukevampi kuin muutkaan puut.

"Nii-in, nii-in, sievä puu", virkkoi äiti hymyillen.

"Kuuletteko? Se on leivonen!" Ja Sofia keikisti päätänsä taivaan siniseen avaruuteen nähdäksensä iloista laulajaa. Harmaat silmänsä säteilivät syvällä loistolla ja ruumiinsa näytti kohoavan maasta kohtaamaan musiikkia, joka kaikui näkymättömistä korkeuksista. Aika ajoin kumartui hän noukkimaan kedon kukkasen, ja keveästi kosketellen ohkaisilla sormillansa sen väriseviä heteitä, hyräili hän hiljaa ja kauniisti.

Heidän yläpuolellansa paloi keväinen aurinko. Sinertävä ilma värähteli lämpöä. Molemmin puolin tietä kohosi tumma ja sankka petäjämetsä. Kedot olivat viheriät, linnut lauloivat ja tuoksuava ilmaperä hyväili lämpimästi ja hellästi.

Kaikki tämä lähensi äidin sydäntä likemmä tätä kirkassilmäistä ja kirkassieluista naista; ja koettaen astua samassa tahdissa hänen kanssaan, puristautui hän tahtomattaan lähelle Sofiaa, ikäänkuin olisi halunnut vetää itseensä hänen suuren rohkeutensa ja tuoreutensa.

Täyttäen keuhkonsa tuoksuavalla ilmalla, matkasivat he eteenpäin, ei nopeasti, mutta kumminkin täysin askelin. Äidistä tuntui että hän oli pyhällä toivioretkellä. Hän muisteli lapsuuttansa -- iloa, jota hän tunsi poistuessansa kylästä pyhäpäivin, mennäksensä kaukaiseen luostariin, jossa oli ihmeitätekevä ikoni.

Toisinaan hyrisi Sofia joitakin uusia, hänelle tuntemattomia lauluja taivaasta ja rakkaudesta, tahi saattoi hän äkkiä ruveta laulamaan runoja kedoista, metsistä ja Volgasta. Äiti kuunteli, hymy huulillaan, liikuttaen päätänsä tahdin mukaan, tullen hänkin samaan intoon. Sydämensä oli läpeensä täynnä leppoista, alakuloista lämpöä, kuten ilmaperä tuossa pienessä vanhassa puutarhassa kesäisenä yönä.

Kolmantena päivänä saapuivat he kylään, ja äiti kyseli eräältä talonpojalta, joka työskenteli pellolla, missä tervahaudat olivat. Pian olivat he laskeutumassa jyrkkää metsäpolkua, johon paljastuneet puunjuuret olivat muodostaneet rappusia, tiheään aarniometsään hakattua aukkoa pitkin, joka oli paikottain melkein tukittu hiileillä ja hakatuilla, tervatuilla puilla.

Tie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja siinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu kolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana naamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta miestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi. Varjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.

"Kuinka voitte, veli Mihail?" huudahti äiti jo kaukaa.

Hän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin, pysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.

"Me olemme toivioretkellä", virkkoi äiti, häntä lähestyen. "Ja niin ajattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on ystäväni Anna."

Ylpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian vakaviin, totisiin kasvoihin.

"Kuinka voitte?" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä, kumarsi Sofialle ja virkkoi: "Älkää valehdelko. Eihän tämä ole kaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa väkeä, hyviä ihmisiä."

Jefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin ja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän ääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut, eikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.

"Me elämme täällä kuin munkit", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä olkapäälle. "Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä, ja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen ylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne? Jefim, tuo maitoa."

Tervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen tulioita.

"Tässä on veli Jaakob", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, "ja tämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?"

"Hän on vankilassa", huokasi äiti.

"Taasen vankilassa? Luulen että hän pitää siitä".

Ignati lakkasi hyrisemästä, ja Jakob otti sauvan äidin kädestä, virkkoen: "Istukaa tähän, pikku äitiseni."

"Niin, miksi ette istu alas?" Rybin tarkoitti myös Sofiaa.

Hän istui alas kaatuneelle pölkylle, tarkastaen Rybinia totisesti ja tarkkaavasti.

"Milloinka he hänet kaappasivat?" kysyi Rybin, istuen alas vastapäätä äitiä, päätänsä huojuttaen. "Teillä on paha onni, Nilovna."

"En ole tottunut siihen, mutta nähtävästi en voi sitä auttaa."

"Mitäpä muuta. Mutta kertokaa jo koko tapaus."

Jefim kantoi kannullisen maitoa, otti kupin pöydältä, virutti sen vedellä ja täytettyänsä sen maidolla, ojensi pöydän ylitse Sofialle. Hän liikkui melutta, kuunnellen äidin lyhykäistä kertomusta. Kun äiti oli lopettanut, olivat kaikki ääneti hetkisen, katsellen toinen toisiinsa. Ignati, joka istui pöydässä, piirsi kuvan kynnellänsä pöytään. Jefim seisoi Rybinin takana, nojaten kyynäspäitänsä hänen olkapäähänsä. Jakob nojasi puunrunkoa vasten, kädet ristissä rinnan yli ja pää painuksissa. Sofia tarkasteli talonpoikia silmänurkistaan.

"Niin", venytti Rybin synkkänä. "Tämä on heidän mieluinen menettelytapansa -- käydä avonaisesti ihmisten kimppuun!"

"Jos me täällä järjestäisimme semmoisia kulkueita", virkkoi Rybin happamin hymyin, "hakkaisivat he kuoliaaksi kaikki maalaiset."

"Varmasti niin tekisivät", myönsi Ignati, nyökäten päätänsä. "Ei; kyllä minä tästä lähden tehtaaseen, siellä on paljon parempi."

"Sanotte että Pavel vedetään oikeuden eteen?" kysyi Rybin.

"Niin. He ovat katsoneet sen parhaaksi."

"Oletteko kuulleet minkä rangaistuksen hän saa?"

"Pakkotyön tahi ijäksi Siperiaan", vastasi äiti tyynesti. Kolme nuorukaista käänsivät katseensa äitiin, ja Rybin kysyi ääntänsä alentaen, hitaasti:

"Ja kun hän ryhtyi tähän hommaan, tiesikö hän mikä häntä odotti?"

"Ei tiedä, vaan luulen että hän sen tiesi."

"Hän tiesi", vastasi Sofia äänekkäästi.

Kaikki olivat hiljaa ja liikkumattomina, aivan kuin yhden kylmän aatoksen valtaamina.

"Vai niin", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. "Minä luulen myös, että hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa, pojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi tuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta hän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin hänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt tietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?"

"Olisi kyllä", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän huokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.

"Siinä on teille mies!" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat silmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.

Äkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin, kääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:

"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä pistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch."

"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?" ehätti Rybin koleasti. "He kuristavat meidät omilla käsillämme."

"Minä menen sittekin sotapalvelukseen", virkkoi Jefim itsepintaisesti.

"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?" huudahti Ignati. "Mene!" Hän katseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: "Sinä aiot ampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa kerrallaan."

"Kuulkaa, pojat", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen seurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla kädellänsä. "Tässä on vaimo" -- hän osotti äitiä - "jonka poika on varmasti mennyttä kalua."

"Miksi puhutte noin?" kysyi äiti surumielin.

"Se on tarpeellista", vastasi hän synkästi. "On tarpeellista että tukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta. Kuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se tappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko kirjoja tullessanne?"

Äiti katsahti häneen ja hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi: "Toin."

"Siinäpä se", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään. "Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla tänne, ellei juuri sen takia?" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia silmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen: "Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan hänen paikalleen."

Äkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa, ja katseella, joka ei ennustanut hyvää: "Nuo --" -- tässä seulasi karkea kirous -- "nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti. He tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja kun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen tietävät!"

"Eräänä päivänä", jatkoi Rybin, "eräs hallitusvirkamies kutsui minut luoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?' 'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni otsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui ja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin lukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin. 'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee kostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei teille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet pahaa; älkää odottako armoa!'

"Ja mitä olin sitte lausunut papille?" jatkoi hän keveämmällä äänellä. "Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa kadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän, 'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon minä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan paljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun kieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja rukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä. Ja minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että varmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin alkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen. Vastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa rukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä ja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani. -- Oletteko vallasnainen?" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä kertomuksensa.

"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?" kysyi hän säpsähtäen äkkinäisestä kysymyksestä.