Part 14

Sydämensä oli repaleina, rintansa ahdistuksessa ja kurkkunsa kuumana ja kuivana. Hän näki että he kuuntelivat hänen sanojansa. Hiljaisuus vallitsi. Hän tunsi että he jäivät miettimään, ympäröidessään hänet tiukasti; ja halu kasvoi hänessä saada nuo väkijoukot seuraamaan hänen poikaansa, seuraamaan Andreita, seuraamaan niitä, jotka olivat joutuneet sotilasten käsiin, kaikkia niitä, jotka työskentelivät aivan yksin, jotka elivät unohdettua elämää.

"Lapsemme kulkevat elämään onnea kohti. He menivät kaikkein puolesta -- koko kansan tähden, koko maailman tähden, kaiken työkansan takia he menivät! Sentähden, älkää erkaantuko heistä, älkää hyljätkö heitä, älkää uhratko heitä, älkää jättäkö lapsianne yksin tietä polkemaan -- he menivät juuri näyttämään teille kaikille tietä totuuteen, että te kaikki kävisitte sille tielle! He ovat edistäneet totuutta; se palaa heissä; he antavat elämänsä sen takia. Uskokaa heitä!"

Äänensä sortui, hän horjahti, voimansa oli lopussa. Joku tuki häntä käsivarresta.

"Hän puhuu jumalan sanoja!" huudahti eräs mies käheästi ja innolla. "Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!"

"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt", virkkoi Sizov äänekkäästi.

Hän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä rypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa täyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:

"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos hän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin -- noiden mukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!"'

Hän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys valtasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren kosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov kohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:

"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki! Olen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on viisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan, joka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin Vlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden. Me olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja nojatkaa siihen!" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.

Kaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton ääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja kaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina kotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän heidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.

"Kiitän teitä!" virkkoi hän lempeästi.

Väkijoukko katseli häntä äänettömänä.

Hän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin saattaessa häntä sisälle huoneeseen.

Päivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa, joka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille. Nuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi, laulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana tahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän vilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.

Hän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli kadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän, katsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.

Hän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut tukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta. Päivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä, mutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti hänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja hämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:

"Ja mitä nyt?"

Hän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan kuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen väristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.

Iltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä ja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella kevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama upseeri virkkoi hampaansa paljastaen: "No, kuinka kuuluu? Minulla on kolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?"

Äiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli paljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto hänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne eivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina hänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: "Se on oma syynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä jumalaa ja tsaaria kohtaan", jolloin hän vastasi värittömästi, katsoen häneen: "Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät rangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle."

Upseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa soivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli todistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja kun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina nopeasti, syvään kumartaen: "En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan vaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella, tuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään."

"Pidä sitte suusi kiinni!" komensi upseeri.

Häntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään, avasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: "En osaa, teidän ylhäisyydenne!"

Upseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan, ja sanoi rukoilevasti äidille: "Mitä on tehtävä? Teidän täytyy alistua siihen, Pelagaja Nilovna."

Etsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna hänen poskiinsa ja hän kuiskasi: "Oh, nuo koirat!"

"Mitä sinä siellä puliset?" huusi upseeri kolkosti, katsellen nurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.

"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne", mutisi Maria pelästyneenä.

Kun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti, tottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: _Pelagaja Nilovna_, työmiehen leski.

He menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet ristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä räpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti suljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi pakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle, sammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa; jalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän vuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin olisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.

Hän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan korvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli puhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen puhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat sikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli poljettu mutaiseksi.

Hän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta. Kyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale punaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri heittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti kankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa. Sitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte laattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti samovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä ilmestyi kysymys hänen eteensä: "Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?"

Eilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät kiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti hänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua jonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.

Juuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen päivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin hänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.

"Oi, ystäväni", virkkoi hän hiljaisesti, "turhan vuoksi tulitte tänne. Jos he vielä vangitsevat teidät, silloin tulee Pavelista loppu kokonaan. Olette sangen varomaton! He sieppaavat teidät häikäilemättä, jos vaan osuvat näkemään teidät täällä."

Hän puristi äidin kättä lujasti, asetteli laseja nenällensä ja, painaen kasvonsa aivan hänen korvansa juureen, kuiskasi kiireisesti: "Minä tein sopimuksen Pavelin ja Andrein kanssa, että jos heidät vangitaan, on minun huolehdittava siitä, että te muutatte kaupunkiin jo seuraavana päivänä."

Hänen ystävällinen, vakava puheensa liikutti ja ilahdutti äitiä. Hän katseli häneen kalpealla hymyllä, ja ihmetteli tuota suurta ystävyyttä ja luottamusta, jonka hän hänessä herätti.

"Jos Pasha niin tahtoo, ja ellei minusta tule teille suuri vastus --"

"Älkää ollenkaan olko levoton sentähden. Minä asun aivan yksin; sisareni tulee vain harvoin luokseni."

"En halua syödä ruokaani ilmaiseksi", virkkoi hän ääneensä ajatellen.

"Jos haluatte työtä, löytyy sitä aina."

Äidin käsitys työstä oli nyt ehdottomasti yhteydessä poikansa ja Andrein työn kanssa, sekä kaikkien muiden toverien. Hän vetäytyi hieman lähemmäksi Nikolaita, ja katsellen hänen silmiinsä, kysyi: "Niinkö? Sanotte että työtä voipi löytyä minulle?"

"Minun talouteni on hyvin pieni, olen vanhapoika."

"En puhu nyt siitä, en taloustöistä", virkkoi äiti hiljaa. "Tarkoitan yleismaailmallista työtä."

Ja hän huokasi alakuloisesti, loukkaantuneena mielessään siitä ettei hän ymmärtänyt häntä. Nikolai nousi ja kumartuen hänen puoleensa, virkkoi hän, hymy silmissään, miettivästi: "Te tulette löytämään itsellenne tehtävän yleismaailmallisessakin työssä."

"Mihin arvelette minun kykenevän?" kysyi äiti tyynesti.

"Jos käydessänne Pavelia tervehtimässä linnassa, saisitte ongituksi häneltä talonpojan osotteen, joka pyysi sanomalehtiä --"

"Minä tiedän sen!" huudahti äiti riemastuneena. "Tiedän missä he ovat ja ketä he ovat. Antakaa minulle sanomalehdet ja minä jakelen ne. Löydän talonpojat, ja tulen menettelemään määräystenne mukaan. Kuka luulisi että kannan laittomia kirjoja? Kannoin kirjoja tehtaaseen ja sain salavihkaa annetuksi enemmän kuin sata paunaa, taivaalle olkoon ylistys!"

Hänet valtasi halu vaeltaa maanteitä myöten, metsien ja kylien läpitse, tuohikontti seljässä ja sauva kädessä.

"Nyt, rakas, rakas mies, järjestäkää se juuri niin, että minä saan työskennellä tässä herätysliikkeessä. Menen mihin ikinä minua lähetätte! Minä vaellan sekä kesät että talvet, aina hautaan asti, totuuden tähden."

Nikolai otti hänen kätensä lempeästi, ja silitteli sitä lämpimällä kädellään. Sitte, katsoen kelloonsa, virkkoi hän: "Me puhelemme tästä sitte myöhemmin. Te aiotte ottaa vaarallisen kuorman hartioillenne. Teidän täytyy miettiä hyvin tarkoin mitä aiotte tehdä."

"Oi, rakas ystävä, mitä minulla on mietittävää? Minkä vuoksi eläisin enää, etten tämän aatteen tähden?" Hänen sielussaan välähti poikansa kuva, joukon etunenässä, lippua kantaen.

"Miksi vetelehtisin joutilaana, silläaikaa kun poikani antaa elämänsä totuuden eteen? Ymmärrän mihin pyritte. Ottakaa minutkin joukkoonne, Kristuksen tähden, jotta kykenen auttamaan omaa poikaani! Ottakaa minut mukaan!"

"Tämä on ensi kerta, jolloin kuulen tuollaisia sanoja."

"Mitä muuta voisin sanoa?" vastasi äiti pudistaen päätänsä surullisesti, ja levittäen käsivartensa avuttomasti. "Jos minulla löytyy sanoja ilmaisemaan äidin sydäntä --" Hän nousi sydämessänsä kasvavan hurmaavan voiman pakotuksesta, joka häntä tenhosi ja antoi merkitystä sanoilleen, ilmaistessansa halveksimistansa. "Silloin moni ja moni haluaisi itkeä, ja yksin pahatkin miehet, omaatuntoa vailla, tulisivat vapisemaan. Saattaisin heidät maistamaan sappea, samoin he pakottivat Kristuksen juomaan katkeruuden kalkin, ja kuten he tänään juottavat lapsillemme. He ovat murtaneet äidin sydämen!"

Nikolai nousi, ja silitellen vähäistä partaansa vapisevin sormin, virkkoi hän hitaasti, hieman vieraalla äänellä: "Jonakin päivänä tulette puhumaan heille, luulen!"

Hän säpsähti, katsahti kelloon uudelleen ja kysyi kiireisesti: "Se on siis päätetty? Te tulette luokseni kaupunkiin?"

Äiti nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Milloinka? Niin pian kuin suinkin voitte." Ja hän lisäsi lempeällä äänellä: "Minä odotan teitä hartaasti, niin teen!"

Äiti valmisti itseänsä mennäksensä hänen luokseen jo neljäntenä päivänä vierailunsa jälkeen. Kun kärryt pyörivät hänen kahden arkkunsa kanssa pois kylästä avonaiselle lakeudelle, käänsi hän päätänsä katsahtaaksensa takaisin, ja tunsi äkkiä, että hän jätti kylän ainaiseksi -- paikan, jossa hän oli viettänyt synkimmät ja raskaimmat päivät elämästänsä, paikan, jossa toinen vaihteleva elämä oli alkanut, jossa seuraava päivä aina nieli sisäänsä edellisen päivän, ja joista jokainen oli täynnä runsaasti uusia suruja ja iloja, uusia ajatuksia ja uusia tunteita.

Tehdas levitti itseänsä kuten iso, kömpelö, tummanpunanen hämähäkki, nostaen suunnattomat korkeat tuntosarvensa kohti taivasta. Pienet, yksinkertaiset rakennukset puristautuivat sen kylkiin, harmaina ja Iitteinä nokisesta maaperästä, tiheinä ryhminä, suon liepeillä. Ne katselivat surumielin toinen toisiinsa pienillä, tylsillä ikkunoillansa. Niiden yläpuolella kohosi kirkko, myös tummanpunanen, kuten tehdas. Äidistä näytti että kellotapuli oli matalampi kuin tehtaan piiput.

Uudessa maailmassa

Nikolai Ivanovitch asui hiljaisella, autiolla kadulla, pienessä, viheriäisessä sivurakennuksessa, joka kuului mustaan, kaksikerroksiseen taloon, mikä oli aivan pöhöttynyt ikänsä pituudesta. Tämän sivurakennuksen edessä oli tiheästi kasvanut vähäinen puutarha, ja akasioiden, sireenipensaiden ja hopean väristen poppelien oksat katselivat ystävällisesti ja vihannasti kolmen huoneen ikkunoihin, joissa Nikolai asui. Hänen asuntonsa oli siisti ja rauhallinen. Varjot leikkivät mykästi laattialla; kirjahyllyt täyteen ahdattuine kirjoineen ulottuivat seinästä seinään, ja vakavannäköisten henkilöiden kuvia riippui niiden yläpuolella.

"Luuletteko voivanne viihtyä täällä?" kysyi Nikolai, johtaen äidin pieneen huoneeseen, jonka yksi ikkuna katsoi puutarhaan ja toinen ruoholla peitettyyn pihaan. Tässä huoneessa olivat seinät myös peitetyt kirjakaapeilla ja kirjahyllyillä.

"Olisin mieluummin kyökissä", virkkoi äiti. "Pieni kyökki on valoisa ja puhdas."

Hänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui hänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän iloisemmaksi.

Koko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta ja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan voinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden rauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka katselivat alas seiniltä.

"Kukat tarvitsevat kastelua", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa ikkunoilla.

"Aivan niin", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. "Pidän niistä sangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen."

Kun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti hän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä. Ensi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä hän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa Nikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi hänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä huvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi oikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin. Hän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko toukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.

Aikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean, ja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle. Sitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä. Jopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti samovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä laattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten tyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Kun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: "Minä kuulun Zemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka talonpojat kulkevat perikatoansa kohti."

Ja hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: "Se on niin aivan kirjaimen mukaan -- näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan ennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja kipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet -- tiedämme kaiken tämän, ja tunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme saamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme kansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme."

"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?"

"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla, ja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän talonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni rupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään käyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja lähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin kuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle, jossa olin viisi vuotta."

Hänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan huoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein tällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne olivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen viattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä pidettiin niin välttämättöminä.

"Sisareni tulee tänne tänään", ilmoitti hän.

"Onko hän naimisissa?"

"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta hän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli ulkomailla kaksi vuotta sitte."

"Onko hän teitä nuorempi?"

"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte kuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon hänelle kuuluvaa, kirjani --"

"Missä hän asuu?"

"Kaikkialla", vastasi hän hymyillen. "Missä vaan lujaa sielua tarvitaan, sieltä hänet löydätte."

"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?"

"Tiettävästi!"

Vähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan tätä "uudistusliikettä", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä toisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.

Puolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut vallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen keltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen kysyen: "Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?"

"Olen", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta pukineesta.

"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni", virkkoi hän, riisuen hattunsa peilin edessä. "Me olemme olleet Pavel Michailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein."

"Puhuiko Pasha minusta?"

"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?"

"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi se tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin, enkä minä liioin." Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: "Mikä teidän nimenne on?"

"Sofia", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä: "Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan aikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti tapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan maanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä ei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön."

"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?"

"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain muut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän on myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen hyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden näytän minä sellaiselta _vallasnaiselta_. Luuletteko että aina pukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä, tällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan, ja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti -- kauniisti mutta yksinkertaisesti."

Äiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä alakuloisesti, virkkoi: "En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun ensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen itseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta eri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana hetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että te olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te tunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!"

"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!" nauroi Sofia.

"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta", virkkoi äiti huokauksella. "Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin yksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan tätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan hirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on kulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara todella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi sitä käsittää." Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen totisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut, löytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse keskusteluun.

"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia, mikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän alkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen työnsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus _löytyy_. Ei ole yhtä ihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi -- mutta minun täytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta."

Hän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi ja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä erilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota astioita pöydältä.

Nikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä yhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja piilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän havaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka naurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti Sofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn, omaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen leninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa poimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti pitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja liikkeensä vähemmin hermostuneilta.

"Nyt, Sofia", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, "minulla on eräs toinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä metsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa katkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna on ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä sanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin."

"Hyvä on", virkkoi Sofia. "Me menemme Pelagaja Nilovna."

"Niin, me menemme."

"Onko se etäällä?"

"Noin viidenkymmenen virstan päässä."

"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa, Pelagaja Nilovna?"

"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä", vastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar alkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin, näytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he huomaamatta häntä vetivät.

"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. -- Sulje ikkuna."