Part 13
Kun he sivuuttivat Zosinovin talon, silloin pisti päänsä ulos ikkunasta mies, joka oli menettänyt molemmat jalkansa tehtaassa, ja joka sentähden nautti eläkettä, ja huusi: "Pavel, sinä roisto, he kääntävät sinun niskasi nurin tästä teostasi, saatpa nähdä!"
Äiti pysähtyi vavisten. Tuo huudahdus herätti tulista vihaa hänessä. Hän katsoi ylös noihin vaivaisen paksuihin, pöhöttyneihin kasvoihin, joka painui nopeasti piiloon, kiroillen. Sitte kiirehti hän edelleen, saavutti poikansa ja koetti pysyä tiukasti hänen jälessään. Pavel ja Andrei eivät näyttäneet huomaavan mitään, eikä kuulevan uhkauksia, jotka heitä seurasivat. He astuivat tyynesti, ilman kiirettä ja puhuivat kovaa ja tavallisia asioita. Heidät pysähdytti Mironov, vaatimaton, vanhempi mies, jota jokainen kunnioitti siistin ja vakavan käytöksensä takia.
"Kuulkaa, pojat, minä kuulin että teillä on aikomus hurjastella -- särkeä ylipäällikön ikkunat."
"Mitä, olemmeko me juopuneet!" huudahti Pavel.
"Me aiomme ainoastaan marssia pitkin katuja lippuinemme, ja laulaa lauluja", virkkoi vähävenäläinen. "Saatte tilaisuuden kuulla laulujamme. Ne ovat meidän uskontunnustuksemme."
"Minä tunnen teidän uskontunnustuksenne", virkkoi Mironov miettivästi. "Minä luen lehtiänne. Ja te, Nilovna", huudahti hän, hymyillen äidille paljon tietävällä katseella. "Oletteko tekin aikomuksessa kapinoida?"
"Vaikka jo lähellä kuolemaani, haluan kumminkin kulkea olka olkapäässä kiinni totuuden kanssa."
"Minäpä tiedän!" virkkoi Mironov. "Arvaan että he olivat oikeassa sanoessaan, että te kannoitte kiellettyjä kirjoja tehtaaseen."
"Kuka niin sanoi?" kysyi Pavel.
"Oh, ihmiset! No, hyvästi vaan! Hillitkää itsenne!"
Äiti nauroi hiljaa; häntä huvitti kuulla että sellaista puhuttiin hänestä. Pavel kääntyi hymyillen hänen puoleensa:
"Oh, sinut pannaan vankeuteen, äiti!"
"Yhden tekevä", vastasi hän.
Aurinko nousi korkeammalle, hellittäen lämpöä keväimen tuoreeseen vihreyteen. Pilvet kulkivat hitaammasti, niiden varjot kävivät ohkaisimmiksi ja läpikuultavammiksi ja ne liikkuivat hiljaa katujen ja kattojen ylitse. Kirkas auringon paiste näytti puhdistavan kylää, pyyhkivän tomun ja lian pois talojen seiniltä, ja surumielisyyden ihmisten kasvoilta.
Eräässä kadun kulmassa oli noin satakunta ihmistä ryhmittynyt, ja sen keskustasta kaikui Vyesovshchikovin ääni:
"He pusertavat vertamme kuten mehua mustikasta." Sanansa sattuivat väkeen kuin vasaran iskut.
"Se on totta!" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.
"Poika tekee parastaan", virkkoi vähävenäläinen. "Minä autan häntä." Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää, kiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin korkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:
"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä -- juutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en usko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa, kaksi leppymätöntä ihmissukua -- rikkaat ja köyhät. Ihmiset pukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta ranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja saattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä kohdellessa -- rutto heidät syököön!"
Väkijoukko purskahti nauruun.
"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia työmiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me, venäläiset työmiehet."
Enemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen pakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen kaulojansa. Andrei kohotti äänensä:
"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen totuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä, veljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He jättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä, mittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien työmiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet ovat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät veljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa kaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen -- toverit!"
"Poliisi!" huusi yksi.
Valtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä, ratsastaen suoraan väkijoukkoon.
"Hajotkaa!"
Kansa sadatteli väistyen vastahakoisesti hevosten tieltä. Vähävenäläinen jätettiin yksin keskelle katua; kaksi hevosta hätyytti häntä. Hän väistyi syrjään ja samalla hetkellä tarttui äiti hänen käteensä, vetäen hänet syrjään ja toruen:
"Sinä lupasit seistä aina Pavelin vierellä ja täällä sinä juosta laukkaat terävää veistä vasten ypö yksin."
"Tunnustan syyllisyyteni", virkkoi vähävenäläinen hymyillen Pavelille.
He saapuivat neliön muotoiselle torille, jolla kirkko seisoi. Kirkon ympärillä aitauksen sisällä seisoi ja istuskeli tiheä joukko nuorisoa. Siellä oli ainakin viisi sataa iloista nuorukaista, vilkasta naista ja lasta, hypellen kuten perhoset. Joukko huojui puolelta toiselle. Ihmiset kurottivat paitansa ja katselivat kauaksi useille suunnille, odotellen kärsimättömästi. Jotakin lennokasta näytti olevan ilmaperässä.
Pilli puhalsi hiljentäen puheen sorinan. Väki säpsähti. Jotka olivat istualla, hätkähtivät pystyyn. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa; kaikki olivat jännittävässä odotuksessa ja moni poski kalpeni.
"Toverit!" kuului Pavelin ääni, sointuvasti ja varmasti.
Kuiva, polttava sumu kiehui äidin silmissä, ja yhdellä ponnistavalla liikkeellä oli hän aivan poikansa takana, tuntien voimansa kasvavan. Kaikki kääntyivät Paveliin päin ja vetääntyivät häntä lähemmä, kuten rauta magnetin vaikutuksesta.
"Veljet! Hetki on tullut jolloin meidän on uhraaminen elämämme, tämän elämän ahneudessa, vihassa ja pimeydessä, tämän väkivaltaisen ja väärän elämän, tämän elämän, jossa meillä ei ole sijaa, jossa emme ole ihmisolentoja."
Hän pysähtyi ja jokainen jäi äänettömäksi, vetäytyen häntä lähemmä. Äiti katsahti poikaansa. Hän näki ainoastaan hänen silmänsä, ylpeät, rohkeat, palavat silmät.
"Toverit! Me olemme päättäneet julistaa avonaisesti ketä me olemme; me kohotamme lippumme tänään, oikeuden, totuuden ja vapauden lipun! Nyt minä sen kohotan!"
Lipputanko, ohut ja valkonen, välähti ilmassa, notkui alaspäin, kadoten joukkoon. Hetkiseksi upposi se näkymättömiin; sitte, ylitse ylös kääntyneiden kasvojen, levisi työkansan leveä lippu, levittäen siipiänsä kuten punainen lintu.
Pavel kohotti kättänsä -- tanko huojui, ja tusina käsiä tarttui sen pehmoiseen, valkoiseen runkoon. Äidin käsi oli niiden joukossa.
"Kauan eläköön työkansa!" huusi hän.
Sadat äänet yhtyivät tähän kaikuvaan huutoon.
Joukko humisi ja kiehui. Ne jotka ymmärsivät lipun merkityksen tunkeusivat aivan sen juurelle. Maxin, Samoilov ja Gusevit seisoivat aivan Pavelin kupeilla. Nikolai raivasi tiensä lipun luokse notkistetuin päin. Joitakuita, äidille tuntemattomia tulisilmä nuorukaisia tuuppi häntä.
"Kauan eläköön työkansa kaikissa maissa!" huudahti Pavel.
Ja yhä vaan kasvaen voimassa ja innostuksessa, vastasi tuhatääninen kaiku raikuvasti ja sieluja tempovasti tähän eläköönhuutoon.
"Toverit!" soinnahti vähävenäläisen ääni, hiljentäen nielun täyteläisellä ja kauniilla äänellään. "Toverit! Me olemme nyt alkaneet tämän pyhän kulkueen uuden jumalan nimessä, totuuden ja valistuksen jumalan, järjen ja hyvyyden jumalan nimessä. Me marssimme tässä pyhitetyssä kulkueessa, toverit, pitkää ja vaivaloista tietä myöten. Päämaalimme on kaukana, hyvin kaukana ja ohdakkeinen kruunu on lähellä! Ne jotka eivät usko totuuden voimaan, joilla ei ole rohkeutta nousta sen puolesta vieläpä kuolemaan saakka, jotka eivät usko itseensä ja pelkäävät kärsimistä -- sellaiset joukostamme väistykööt syrjään! Me vetoamme niihin vaan, jotka uskovat voittoomme. Ne jotka eivät kykene näkemään päämaaliamme, älkööt ne marssiko kanssamme; niille löytyy tulevaisuudessa ainoastaan kurjuutta tiedossa! Asettukaa riveihin, toverit! Kauan eläköön ensimäinen päivä toukokuuta, vapaiden juhlapäivä!"
Väki vetäytyi lähemmä. Pavel heilutti lippua. Se hulmusi ilmassa ja purjehti eteenpäin, päivänpaisteisena, hymyilevänä, punaisena ja hehkuvana.
Äiti kulki Maxinin perässä hymy kuivilla huulillansa, ja katseli hänen päänsä ylitse poikaansa ja lippua. Kaikkialla ympärillänsä näkyi säteilevän nuoria, iloisia kasvoja ja moni väristen silmien loistoa; ja kaikkien etunenässä -- poikansa ja Andrei. Hän kuuli heidän laulavan ja Andrein pehmoisen äänen sekaantuvan sopusointuisesti poikansa raskaan basso-äänen kanssa:
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet! Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"
Miehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte yhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa vallankumouksen voimakkaaseen lauluun.
Äiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu hillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt. Mutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun, yhdistymään taisteluun.
"Me riennämme pelottomin mielin, Kärsiviin veljihimme yhtymään."
Laulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet ja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja vapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:
"Mitä! Minne menet?"
Äiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:
"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä itse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena -- hän joka kantaa lippua -- hän on minun poikani."
Sizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja heiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: "He marssivat julkisesti, vai mitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?"
"Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu, Antakaa tok' hälle omat poikanne --"
"He eivät näytä pelkäävän mitään", virkkoi Sizov. "Ja minun poikani lepää haudassa. Tehdas rusensi hänet kuoliaaksi!"
Äidin sydän tykytti kiivaasti ja hän alkoi jättäytyä jälemmä. Hänet tyrkittiin pian syrjään aitaa vasten, ja tiheään sullottu väki virtasi hänen ohitsensa. Hän näki että kansaa oli kertynyt lukuisasti ja hän oli tyytyväinen.
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet! Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"
Näytti siltä kuin mahtava vaskitorvi olisi herättänyt väkeä ja hurmannut sydämiä halukkaiksi taisteloon; toisten sydämet taas riemuitsivat epämääräistä onnea, aavistaen jotain uutta, joka pani heidät palamaan uteliaisuudesta; olipa sellaisiakin joita kiihotti hädän sekainen toivo ja uteliaisuus. Laulu oli ainoastaan luonnollinen seuraus pistävästä katkeruudesta, jota oli kokoontunut vuosien varrella.
Ihmiset katselivat punaiseen lippuun päin, joka liehui ilmassa. Kaikki puhuivat ja huusivat yhtäaikaa; mutta yksityiset äänet hukkuivat mahtavaan lauluun -- uuteen lauluun, josta vanha tuumaileva surumielisyys oli poissa. Se ei ollut yksinäisen sielun vaikerrusta yksinäisellä polulla toivottomana ja neuvottomana; se ei ollut sielun nääntymystä saavuttamattomien toiveiden takia, pelon kuorma seljässä, yksilöllinen vapaus ryöstettynä ja elämä värittömänä. Se ei henkinyt huokauksia voimasta ja tilaisuudesta; se ei huudahtellut ärtyneen uhkamielisyyden loukattuja huutoja, joka on valmis musertamaan sekä hyvän että pahan ilman erotusta. Se ei esiintuonut eläimellistä vaistoa vapaudesta, vapauden takia sinänsä, eikä vääryyden tunnetta eli kostonhalua sellaista, joka on valmis hävittämään kaikki ja on voimaton mitään rakentamaan. Tässä laulussa ei ollut mitään vanhasta, orjamaisesta maailmasta. Se kaikui suoraan ja tasaisesti; se julisti rautaista miehuullisuutta ja tyyntä uhkausta. Yksinkertaisena ja selvänä pyyhkäsi se satalaumat väkeä loppumattomalle tielle, joka johti kaukaiseen tulevaisuuteen; ja se puhui avonaisesti matkan vaikeuksista. Sen tulisessa lieskassa näytti palavan ja sulavan -- kärsimykset jotka he olivat kestäneet, jokapäiväisen elämän synkkä kuorma, sekä pelkonsa tulevaisuudesta.
"Kerettiläiset!" huudahti eräs mies ärtyneellä äänellä eräästä ikkunasta, pudistaen nyrkkiänsä uhkaavasti.
Räikeä huuto sattui onnettomuudeksi äidin korviin: "Kapinoitteko keisaria, hänen majesteettiansa tsaaria vastaan?"
"Emme!"
Tuolla, kaukana hänestä, oli punanen lippu -- hän näki poikansa katsomatta häneen -- hänen ruskea otsansa ja silmänsä palaen kirkasta toivon tulta. Nyt oli äiti joutunut aivan joukkueen loppupäähän, jossa asteltiin ilman kiirettä, välinpitämättöminä, katsellen eteenpäin kylmällä uteliaisuudella, tietäen jo etukäteen miten kaikki on loppuva.
Äkkiä näytti kuin jos kulkueen pää olisi törmännyt jotain vastaan; sen ruumis heilahti taapäin pelokkaalla huminalla. Laulu värisi, sitte kaikui nopeammin ja äänekkäämmin; mutta taas näytti siltä kuin jos etumaiset ääniaallot olisivat epäröineet tunkeutua eteenpäin. Ääniä tippui pois laulusta yksi kerrallaan. Siellä täällä kuului yrityksiä saattaa laulu äskeiseen mahtiinsa, työntää sitä eteenpäin:
"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!"
Mutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta, mikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen jo sekaantua.
Vaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa etuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä nopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin, jotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen hämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi surulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa selvitystä.
"Toverit!" kuului Pavelin ääni. "Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin mekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden, että me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille? Totuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he sitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat yhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien lipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän pitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä pikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!"
Pavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen selvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti oikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen vierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka terävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi punasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin, varuillansa, lentoon valmiina.
Kadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan vallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja. Jokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä liikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan, iskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.
Hän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa, ja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle tuntemattomien keralla.
Hän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka naama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää päänsä jäykästi.
"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?" kysyi hän.
"Pavel Vlasovin äiti", vastasi hän, polviensa vapistessa ja alahuulensa tarmottomana.
"Toverit!" huusi Pavel. "Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy muuta tietä! Laulakaamme!"
Ilmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten päiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti vapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; "Oh -- oh!"
Pavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat eteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.
Fedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. "Kuolon taistelossa --" alkoi hän laulaa.
"Kaadutte --" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat parina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella kovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:
"Hänen tähtensä te annoitte Henkenne, verenne."
Fedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.
"A-ha-ha-ha!" huudahti joku pilkkaavasti. "He ovat alottaneet hautausveisun, nuo likaiset koirat!"
"Pieksäkää hänet!" kuului äkäinen vastaus.
Äiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja näki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana, katsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan innokkaan seuraamana.
"Tyranni on kaatuva --" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.
"Ja kansa kohoaapi!" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja uhkaavasti.
"Käyttäkää keihäitä!" kuului terävä ääni edestä.
Pistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat ne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.
"Eteen-päin!"
"He tulevat!" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa, harppasi pitkän hypyn syrjään.
Äiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja horjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se astui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä kampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti otti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka Andrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine vartaloinensa. "Käy pois siitä rinnalleni!" huusi Pavel tiukasti. Andrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel tuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:
"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!"
"Hajotkaa!" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen sapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa, paiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka kiiltävät hänen saappaansa olivat.
Yhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi ajetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää, harmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli keltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli kädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia, kohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.
Äiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman ajatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä harveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut heidät kuni syksyn lehdet.
Miehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden kasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti litistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli epätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat julmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä aivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden kerrallaan syrjään.
Äiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon. Kuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:
"Hajotkaa, pojat!"
"Juokse, Vlasov!"
"Peräydy, Pavel!"
"Laske lippu alas, Pavel!" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. "Anna se minulle! Minä kätken sen!"
Hän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.
"Anna sen olla!" jyrisi Pavel.
Nikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen polttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo lujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä hiljaisuus.
Lipun ympärille oli kokoontunut vaan noin parikymmentä miestä, mutta he seisoivat lujina. Äiti tunsi vetovoimaa heihin, ja hän tunsi sisällisen halun sanoa heille jotakin.
"Ottakaa tämä esine häneltä pois, luutnantti." Tämän lausui vanha, pitkä mies, viitaten lippua. Pieni upseeri hyppäsi Pavelin luo, tarttui lipputankoon ja huusi kirkunalla:
"Hellitä se!"
Punainen lippu tärisi ilmassa, vavahdellen puolelta toiselle, kohoten vielä kerran. Pieni upseeri hyppäsi takaisin. Nikolai hyppäsi äidin luokse, pudistaen noille konnille ojennettua nyrkkiänsä.
"Ottakaa heidät kiinni!" kiljui vanha mies, polkien jalkaa. Muutamat sotilaat hypähtivät eteenpäin, joku heistä uhaten pyssynsä perällä. Lippu nytkähteli, putosi ja hävisi sotilaiden harmaaseen joukkoon.
"Oh!" vaikeroi joku kovalla äänellä, ja äiti parkui kuin villieläin. Mutta Pavelin selvä ääni vastasi hänelle sotilasten joukosta:
"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaani!"
"Hän elää! Hän muisti minua!" huudahti äiti hiljaa sydämessään.
"Hyvästi, äiti rakas!" huusi Andrei.
Huiskuttaen käsillään nousi äiti varpailleen, koettaen nähdä vilahduksenkaan. Tuolla näkyi Andrein pyöreä naama sotamiesten päiden yläpuolella. Hän hymyili ja nyökkäsi päätä äidille.
"Oi, minun rakkaani! Andrjusha! Pasha!" huusi hän.
"Hyvästi, toverit!" huusivat vangitut sotamiesten keskeltä.
Moniääninen, murtunut huudahdus vastasi heille. Se kaikui takaisin ikkunoista ja katoilta.
Äiti tunsi että joku työnsi häntä rinnasta. Sumuisen katseensa lomasta näki hän pienen upseerin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja tuskaiset, ja hän ärjyi hänelle:
"Pois paikalla täältä, vanha vaimo!"
Äiti katsoi häneen ja näki lipun hänen jaloissaan maassa kahtena kappaleena, joista yhdessä riippui palanen punaista kangasta. Hän kumartui maahan ja otti sen ylös. Upseeri tempasi sen pois hänen käsistään, heitti sen syrjään ja kiljui uudelleen:
"Korjatkaa luunne heti, sanon teille!"
Sotilasten keskeltä kajahti laulu:
Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
Kaikki oli yhtä pyörrettä, huojahtelemista ja vapisemista. Tumma, kumea ääni täytti ilman, muistuttaen sähkölankain vonkumista. Upseeri hyppäsi takaisin, huutaen vihaisesti:
"Lakkauttakaa laulu, vääpeli Krainov!"
Äiti hoiperteli tangon palasten luo, jotka upseeri oli heittänyt loitommalle, ja noukki ne maasta uudelleen.
"Pistäkää kapulat heidän suuhunsa."
Laulu alkoi kuulua epäselvemmästi, värähtelevästi, tukehtuvasti. Joku pyöräytti äitiä hartioista virkkaen:
"Menkää, menkää! Katu tyhjäksi!"
Kymmenen askelta tuonnenpana näki äiti uudelleen tiheän parven ihmisiä. He huutelivat, melusivat ja viheltelivät, painuessaan katua alas päin.
"Menetkös sinä pirulta riivattu!" äyskäsi äidille eräs nuori sotilas, jolla oli isot viikset. Hän tuuppi ja tyrkki häntä kunnes oli saanut hänet kyydityksi sivukäytävälle. Äiti kulki pois nojaten lipputankoon. Hän asteli nopeasti ja keveästi, mutta säärensä olivat koukussa. Jottei kaatuisi tuki hän käyntiänsä seiniin ja aitoihin. Pian marssi hän jälkijoukkueen rinnalla, ja katsahtaen taakseen näki hän sotilaat kadun päässä ohkaisena ketjuna, katkaisten kulun torille, joka oli tyhjä. Edessä, alempana kadulla, näytti enemmän harmaata väkeä liikkuvan työväkeä kohti. Hän tahtoi kääntyä takaisin, mutta meni kuitenkin tahdottomana eteenpäin, ja joutui kapealle, tyhjälle syrjäkadulle, jonne hän kääntyi. Hän pysähtyi ja kuunteli, huoaten vaivaloisesti. Jossakin etempänä kuului melua ja hälinää. Hän läksi jatkamaan matkaansa.
Äidin ääni
Sivukatu kääntyi jyrkästi vasemmalle, ja kulman takana näki äiti tiheän, laajan kansajoukon. Joku ääni puheli kovaa ja varmasti:
"Katsokaa heitä. Sotilaat lähestyvät heitä, ja he seisovat heidän edessänsä ilman pelkoa!"
"Ajatelkaa Pasha Vlasovia!"
"Entäpä vähävenäläistä!"
"Joka seisoi kädet seläntakana ja lauloi hymyillen."
"Rakkaani! Omaiseni!" huusi äiti, työntyen väkijoukkoon, joka kunnioituksella väistyi hänen tieltänsä. Joku nauroi: "Katsokaa häntä, hänellä on lippu kädessä."
"Pidä suusi!" virkkoi toinen mies kuivasti.
Äiti levitti sylensä ja huusi:
"Kuulkaa, kuulkaa Kristuksen tähden! Te olette kaikki rakkaita ja hyviä ihmisiä. Avatkaa sydämenne. Katsokaa eteenne ilman pelkoa, ilman kauhua. Lapsemme lähtevät maailmalle. Lapsemme, oma veremme on uhrautumassa totuudelle; rehellisyys sydämessä he avaavat sulkuja uusille teille -- suorille, leveille teille, kaikkia varten. Kaikkein teidän tähtenne, teidän pienokaisten tähden, ovat he antaneet elämänsä pyhälle ja kalliille tehtävälle. He hakevat aurinkoa uudelle päivälle, joka on loistava aina kirkkaana. He haluavat uutta elämää, elämää oikeudelle ja totuudelle, kaikkien hyväksi."