Part 12

"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?" kysäsi Rybin hymyillen. "Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä on eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies, sanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja, joka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä kiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä, jotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja, teräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa lomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat laittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja sillä välin minä olenkin niiden takana."

Pavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:

"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein, Mihail Ivanovitch."

"Miksi ei se olisi oikein?" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi hämmästyksestä.

"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos järjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä itse olet tehnyt." Pavelin ääni oli kova.

Rybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi:

"En ymmärrä sinua."

"Jos opettajia epäillään kiellettyjen kirjojen jakajiksi, luuletko että heitä ei panna vankeuteen?"

"Mikä omituinen mies sinä olet!" virkkoi Rybin hymyillen, pyyhkien kättä polveensa. "Kuka epäilisi minua, mushikkaa, sellaisista toimista? Mistä lähtee lentokirjat? Valistuneilta, tietysti ja he saavat niistä vastata."

Äiti tunsi ettei Pavel käsittänyt Rybiniä, ja hän huomasi kuinka hänen katseensa jo muuttui -- joka oli suuttumisen merkki. Sentähden sekaantui hän keskusteluun varovaisella pehmeällä äänellä: "Mihail Ivanovitch haluaa järjestää kaikki niin, että hän saapi edelleen jatkaa työtään valistuksen eteen, ja että toisten pitää kärsiä siitä rangaistus."

"Aivan niin!" virkkoi Rybin, pyyhkien partaansa.

"Äiti", kysyi Pavel kuivasti, "otaksutaan että esim. Andrei tekee jotakin selkäni takana, ja minut pantaisiin siitä syystä vankeuteen, mitä sanoisit siitä?"

Äiti säpsähti, katsoi poikaansa hämillään ja virkkoi, pudistaen päätään kieltävästi: "Mitä, olisiko mahdollista menetellä sillä tavoin toveria kohtaan?"

"Aha! Niin!" venytti Rybin. "Minä ymmärrän, Pavel." Ja koomillisella liikkeellä äitiä kohti, jatkoi hän:

"Tämä on arkaluontoinen asia, äiti." Ja kääntyen Pavelin puoleen, lausui hän tuomarin ääntä matkien: "Ajatuksesi tästä asiasta ovat hyvin viheriäisiä, toveri. Salatussa työssä ei ole mitään kunniaa. Ajattele! Ensinnä he panevat vankeuteen henkilöitä, joilta he löytävät kirjoja, eikä opettajia. Se on numero yksi! Toiseksi, vaikkapa opettajat antavat kansalle ainoastaan laillisia kirjoja lukea, tiedät, että ne sisältävät kiellettyjä asioita yhtä hyvin kuin laittomat kirjat, ne vaan ovat puetut eri kielenmuotoon; totuudet ovat niissä harvemmat. Tämä on numero kaksi. Haluan sanoa, että opettajat tahtovat samaa kuin minäkin: he vaan kulkevat syrjäteitä, jota vastoin minä kuljen leveää maantietä. Ja kolmanneksi, veli, mitä on minulla niiden kanssa tekemistä? Kuinka saatan minä, jalkapatikassa kulkija kehittää ystävyyttä hevosenseljässä ajajan kanssa? Toista mushikkaa kohtaan en mahdollisesti niin menettelisi; mutta nämä, joista toinen on pappi, toinen maatilan omistajan tytär, miksi he tahtovat valistaa kansaa, sitä en ymmärrä. Heidän ihanteensa ovat hallituksen miesten, enkä minä niitä ymmärrä. Mitä itse teen, sen ymmärrän, mutta mihin he pyrkivät, en voi sanoa. Tuhansia vuosia ovat he pysytelleet herrojensa asianajajina ja ovat ryöstäneet ja nylkeneet mushikan nahkan; ja äkkiä heräävät he ja haluavat avata talonpoikain silmät. En ole mies mistään satukirjasta, veli, ja tämä kuuluu aivan sadun tapaiselta. Senpä vuoksi en voi kiinnittää huomiotani heihin. Herrojen keinot tuntuvat minusta vierailta."

"Löytyy sellaisia herroja", virkkoi äiti, muistellen mielessään joitakin tunnettuja kasvoja, "jotka kuolevat kansan tähden, ja antavat kiusata itseänsä koko ikänsä vankeudessa."

Rybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.

"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte menin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut enää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä, ettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa ihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei toivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu muuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät hirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä vaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko murenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat he sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa kaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja sortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän sydäntäni kuin veitsi."

Otsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui hitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.

"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja -- sellaisia kirjoja, joita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato hänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille kirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot he sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan kiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä kuolemaansakin."

Hän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi käheästi: "Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa -- mutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt he!"

Kyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.

"Se on Jefim", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. "Tule tänne, Jefim. Ja mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy paljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen nimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä."

Pavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva nuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin käsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.

"Kuinka voitte?" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä Pavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän katseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse hitaasti.

"Meni suoraan niiden luo!" virkkoi Rybin.

Jefim alkoi tarkastaa kirjoja, ja virkkoi:

"Kuinka paljo täällä on lukemista! Mutta otaksun ettei teillä ole täällä paljoa aikaa niiden lukemiseen. Alhaalla metsäkylillä on enemmän aikaa lukuun."

"Mutta vähemmin halua, vai miten?"

"Vähemmänkö halua? Eikö mitä, heillä on halua myös", vastasi nuorukainen, poskeansa hangaten. "Nyt on sellainen aika, että jos ette ajattele, on teidän parempi maata tönkkänä ja kuolla. Mutta ihmiset eivät tahdo kuolla; ja sentähden ovat he alkaneet tehdä työtä aivoillansa. 'Geologia' -- mitä se on?"

Pavel selitti.

"Me emme sitä tarvitse!" virkkoi Jefim, asettaen kirjat takaisin hyllylle.

Rybin huokasi kuuluvasti ja virkkoi: "Talonpoika ei ole halukas tietämään mistä maa on tullut, vaan mieluummin minne se on mennyt, kuinka se on kaapattu pois jalkojen alta herrojen kautta. Hän antaa palttua josko maa on kiinnitetty johonkin, tai jos se liikkuu -- sillä ei ole väliä -- saatte ripustaa sen nuorasta riippumaan, jos haluatte, jos se vaan hänet elättää; saatte naulata sen kiinni taivaankanteen, jos se vaan antaa hänelle tarpeeksi ruokaa."

"Orjuuden historia", luki Jefim taas, ja kysyi Pavelilta: "Onko se meistä?"

"Se sisältää myös Venäjän orjuuden", virkkoi Pavel, antaen hänelle toisen kirjan. Jefim otti sen, käänteli sitä, ja pannen pois, virkkoi tyynesti:

"Se ei ole tämänpäiväisiä."

"Onko teillä maata itsellänne?" kyseli Pavel.

"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän kunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä -- kaikki santaa -- kelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän kasvattamiseksi." Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: "Minä vapautin itseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs vuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun mennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä lähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen. Armeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on tullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?" kysyi hän katsellen terävästi Paveliin.

"Niin, aika on tullut." Vastausta seurasi hymy. "Mutta se on vaikeaa. Teidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen sanotte."

Andrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi Jefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili katsellessansa häneen.

"Oletteko tekin työmies?" kysyi Jefim, nyökäten päällään vähävenäläiseen päin.

"Olen", vastasi Andrei. "Miksi?"

"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät."

"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan", selitti Rybin. "Hän tuntee maan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies on kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna siellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle. Pienimmästäkin loukkauksesta -- hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee katselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa olojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa tulee äiti!" Ja Rybin meni keittiöön.

Jefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: "Kenties annatte minulle jonkun kirjan?"

"Tietysti."

Talonpojan silmät säihkyivät ahneesti, ja hän virkkoi nopeasti: "Minä lähetän sen takaisin. Jotkut meikäläisistä kuljettavat tervaa, ei kaukana täältä. He tuovat sen teille minun edestäni. Kiitos teille tästä! Nykymaailman aikaan on hyvä kirja kuin kynttilä pimeässä yössä meille."

Rybin, joka jo oli pukeutunut turkkiinsa ja pannut vyön vyöllensä, tuli sisälle, virkkoen Jefimille:

"Tule, nyt on aika mennä."

"Nyt minulla on jotain lukemista!" huudahti Jefim, osottaen kirjaa ja hymyillen sielussaan. Kun hän oli mennyt, virkkoi Pavel vilkkaasti, kääntyen Andrein päin: "Huomasitko noita miehiä?"

"Ky-yllä!" virkkoi vähävenäläinen hitaasti. "He ovat kuten pilvet auringonlaskussa -- paksut, tummat pilvet, vyöryen hitaasti."

"Olen pahoillani, ettet ollut täällä", virkkoi Pavel Andreille, joka istui pöydän päässä, silmäillen synkästi teelasiaan. "Olisit saanut nähdä sydänten näytelmää. Sinä aina puhut sydämestä. Rybin oli kuin höyrypannu; hän kiihotti minua ja musersi minut. En kyennyt edes vastaamaan. Kuinka paljon hänessä on epäilystä ihmisiin, ja kuinka huokeiksi hän heidät arvostelee! Äiti on oikeassa. Tuolla miehellä on kauhistuttavaa voimaa sisällään."

"Huomasin sen", vastasi vähävenäläinen kolkosti. "He ovat myrkyttäneet kansamme. Kun talonpojat kerran nousevat kapinaan, myllistävät he ihan kaikkityyni! He tarvitsevat silkoista maata, ja he tasoittavat sen, repien kaikki maan tasalle." Hän puhui hitaasti, ja selvää oli, että hänen mielensä oli jossakin.

Useita päiviä myöhemmin, tuli Vyesovshchikov sisälle, yhtä siivottomana, yhtä huolimattomana ja yhtä suurena suustansa, kuin koskaan ennen.

"Ettekö ole kuulleet kuka on murhannut Isain?" Hän pysähytti kömpelön kävelemisensä, kääntyäksensä Paveliin.

"Emme!" virkkoi Pavel lyhyesti.

"Siinä oli mies, joka ei ollut mikään maitomaksa", rehenteli hän. "Ja minä kun aina valmistin itseäni siihen toimeen. Se oli teko -- juuri minulle sopiva!"

"Älä löpise joutavia, Nikolai", virkkoi Pavel ystävällisellä äänellä.

"Mutta kun minä en kelpaa muihin kuin juuri sellaisiin töihin kuin tämä oli!" virkkoi Nikolai, hartioitansa kohauttaen. "Minä ajattelen ja ajattelen, missä mahtaisi minun paikkani olla maailmassa. Mutta minulle ei löydy mitään sijaa! Ihmiset vaativat että heistä puhutaan, enkä minä osaa. Näen kaikki, ymmärrän myös ihmisten heikot puolet ja heidän vääryytensä, mutta en osaa pukea ajatuksiani sanoihin, minun sieluni on mykkä." Hän asteli Pavelin luokse painunein päin; ja raappien kynsillään pöytää, virkkoi: "Anna minulle jotain kovaa työtä, toveri. En voi elää tätä elämää enää kauempaa. Se on niin järjetöntä, niin hyödytöntä. Te kaikki työskentelette liitossa, ja minä näen sen kasvavan, mutta tunnen itseni olevan sen ulkopuolella. Minä laahaan vaan pölkkyjä ja tukkia. Onko mahdollista että ihminen voipi elää ikänsä vaan kiskoaksensa lankkuja ja lautoja? Anna minulle jotain kovaa työtä."

Uutimien takaa kuului vähävenäläisen ääni: "Nikolai, minä opetin sinulle kirjainten latomista, ja sinusta tulee meille latoja. Eikö niin?"

Nikolai meni hänen luokseen, sanoen: "Jos opetat minulle sitä, annan sinulle puukkoni:"

"Mene paholaisen luokse veitsinesi!" huudahti vähävenäläinen nauraen.

"Se on hyvä veitsi", intti Nikolai. Pavelia nauratti myös.

Vyesovshchikov pysähtyi keskelle laattiaa ja kysyi: "Nauratteko minulle?"

"Tietysti!" vastasi vähävenäläinen, hypähtäen ylös vuoteelta. "Minä sanon sinulle jotakin! Lähtekäämme kävelemään ulos kadulle. Ilta on ihana, siellä on kirkas kuutamo. Menkäämme!"

"Mennään vaan!" virkkoi Pavel.

"Ja minä lähden kanssanne!" selitti Nikolai. "Minä haluan kuulla nauruasi, vähävenäläinen."

"Ja minä haluan kuulla kuinka sinä lupaat lahjoja", vastasi vähävenäläinen, hymyillen.

Päivät vierivät niin nopeasti peräkkäin, että äiti ei ennättänyt paljon ajatella Vapunpäivän lähenemisestä. Ainoastaan öillä, kun hän oli väsyneenä touhusta ja hälinästä, meni hän levolle, näännyksissä, ja silloin alkoi hänen sydämensä pakottaa.

"Oi, hyväinen aika! Kun se menisi pian ohitse!"

Aamun koitossa, kun tehtaan pilli puhalsi, silloin Pavel ja vähävenäläinen härppivät nopeasti teensä, ja menivät työhön, jättäen tusinan pieniä toimituksia äidin huoleksi. Koko päivän pitkän hyöri ja pyöri hän kuin orava häkkärän ympärillä, valmisti päivällisen, ja keitti sinipunervaa gelatinia ja liimaa julistuksia varten. Joitakin henkilöitä saattoi käydä, jättää kirjeitä Pavelille annettaviksi, ja sitte hävitä, tartuttaen häneen kiihkoansa.

Tehtaalle ilmestyi nyt aivan kuin loitsittuina lentolehtisiä, joissa pyydettiin kaikkia työmiehiä viettämään yhdessä ensimmäistä päivää toukokuuta. Joka aamu saattoi poliisi käydä ympäri kylää, kiroten, repien alas ja raappien pois sinipunervia lappuja aidoista. Puolenpäivän aikaan saattoivat nämä lappuset lennellä uudelleen pitkin katuja, kierien ohikulkijoiden jalkoihin. Kaupungista tuotettiin vakoojia seisomaan katujen kulmissa ja varovaisesti tarkastamaan jokaista työmiestä, joka tuli päivälliselle, ja palasi taas tehtaaseen. Jokaista huvitti poliisien voimattomuus.

Pavel ja Andrei menivät tuskin koskaan maata. He tulivat kotiin juuri vähää ennen kuin tehtaan pilli kutsui työhön, väsyneinä, äänet sorruksissa ja kalpeina. Äiti tiesi että he pitivät kokouksia metsässä ja suolla; että komppanioittain ratsupoliiseja kierteli kylää, että vakoojia mateli kaikkialla, pidättäen ja tutkien tehtaassa jokaista työmiestä, hajoittaen joukkoja ja joskus vangiten jonkun. Joskus ajatteli hän että vangitseminen olisi heille paras pelastus.

Omituista kyllä, lakkasivat tutkimukset Isain murhasta yhtäkkiä. Kahtena päivänä kyseli paikallinen poliisi ihmisiltä yhtä ja toista, kuulustellen noin kymmentä miestä, mutta kadotti lopulta kaiken halunsa siihen.

Maria Korsunova, leperrellessänsä äidin kanssa, kertoi poliisin arveluita, sillä hän laverteli hänen kanssansa yhtä tuttavallisesti, kuin kenenkä muun kanssa tahansa.

"Kuinka olisi mahdollista löytää syyllistä? Samana aamuna kohtasi Isaita ainakin sata työmiestä, joista ainakin yhdeksänkymmentä olisi voinut antaa hänelle iskun. Näinä kahdeksana vuotena on hän sapettanut jokaista."

Vähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle; silmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten silmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät vastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä suupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä asioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta, ja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta tulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he kunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen hänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin kukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan tulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan tutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen surullisesti:

"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä omia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle. Heillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon, he välittävät vaan heidän rahoistaan -- ainoastaan niistä." Ja äkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: "Ja minä surkuttelen tuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata, en totisesti!"

"Kylliksi, Andrei", virkkoi Pavel vakavasti.

"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni palasiksi", lisäsi äiti matalalla äänellä.

"Olette oikeassa -- mutta se ei ole mikään lohdutus."

Usein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat omituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.

Ensimäinen taistelu

Vihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta! Pilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja käskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä, hypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu kuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja Andrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän palasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.

Ryhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti kalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä tehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti seurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas, silmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys asui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli vaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.

"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin. Nukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun, molemmat heistä."

Iloinen auringonsäde pilkisti ikkunaan. Hän ojensi kättänsä sitä kohti, ja toisella kädellänsä silitteli lempeästi sädettä, hymyillen ystävällisesti ja miettivästi. Sitte nousi hän ylös, otti pois piipun samovarin päältä, koettaen olla kolisematta, pesi itsensä, ja alkoi rukoilla, ristien silmänsä hartaasti ja liikuttaen huuliansa kuulumattomasti. Kasvonsa olivat kirkkaat ja oikea silmäkulmansa nousi ja laski säännöllisesti.

Toinen vihellys kaikui heikommasti ja epävarmemmasti, väristen hieman täyteläisessä ja paksussa ulinassaan. Äidistä tuntui että tämä vihellys kuului kauemmin kuin ennen koskaan. Vähävenäläisen soinnukas selvä ääni kaikui huoneesta:

"Pavel, kuuletko? He kutsuvat meitä."

Äiti kuuli paljasten jalkojen tassuttelemista laattialta ja makeaa haukotusta.

"Samovari on valmis", huudahti äiti.

"Me jo kömmimme ylös!" vastasi Pavel iloisesti.

"Aurinko nousee", virkkoi vähävenäläinen. "Pilvet ajelevat kilpaa toisiaan; ne eivät ole kotonaan tänään missään paikassa." Hän meni kyökkiin puku epäjärjestyksessä, mutta hyvällä tuulella nukkumisen jälkeen. "Hyvää huomenta, äiti rakas; kuinka olette nukkunut?"

Äiti meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Andriusha, pysy lähellä häntä."

"Tietysti! Niin kauan kuin se meistä riippuu, me pysymme aina toistemme kyljessä, saatte olla siitä vakuutettu."

"Mitä te siellä kuiskailette?" kysyi Pavel.

"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt minusta tykkäisivät", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan peseytymään.

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!" lauloi Pavel hiljaisesti.

Päivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli astioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen että he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun, vaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja kaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni, melkeinpä onnellinen.

He istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa. Pavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin lusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen mielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla -- hän ei voinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka leikkivät seinillä ja katossa.

"Kun minä olin kymmenen vanha tenava", muisteli hän, "halusin ottaa auringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin, paiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan palkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon rapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin olin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä piti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä punanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos hänelle. Siitä tunsin lohdutusta."

"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?" kysyi Pavel nauraen.

"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja äärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä."

Äiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:

"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne."

"Kaikki on jo järjestetty", virkkoi Pavel.

"Turha on puhella asioista, jotka kerta on päätetyt. Se vaan sekoittaa meitä", jatkoi vähävenäläinen. "Jos meidät kaikki vangitaan, tulee Nikolai Ivanovitch ja sanoo teille mitä teidän on tekeminen. Hän on auttava teitä kaikin puolin."

"Hyvä on", virkkoi äiti raskaalla huokauksella.

"Lähtekäämme", virkkoi Pavel haaveksien.

"Eikä, parempi on että viivymme vielä ovien sisällä", vastasi Andrei. "Turha on huolestuttaa poliisia niin usein. He tuntevat sinut tarpeeksi hyvin."

Fedia Maxin tuli juosten sisälle, hehkuvana, punaiset pilkut poskissaan, vavisten nuoruuden innosta. Hänen vilkas iloisuutensa hävitti heidän levottomuutensa.

"Se on jo alkanut!" ilmoitti hän. "Kansaa on jo kaduilla, posket terävinä kuin kirveen terä. Vyesovshchikov, Gusevit ja Samoilov ovat seisseet tehtaan portilla koko ajan, puhuen väelle. Useat kääntyivät takaisin tehtaalta ja palasivat kotiin. Menkäämme! Nyt on paras aika! Kello on jo kymmenen!"

"Minä menen!" virkkoi Pavel päättävästi.

"Saatte nähdä", vakuutti Fedia, "että koko tehdas seuraa esimerkkiämme päivällisen jälkeen."

Ja hän kiirehti pois, äidin sanojen häntä seuratessa: "Hän palaa kuten vahakynttilä tuulessa."

Hän nousi ja meni keittiöön pukeutumaan.

"Minne menette, äiti?"

"Lähden kanssanne", vastasi hän.

"Äiti, minä en tule puhelemaan sinulle mitään, äläkä sinäkään puhele minulle. Ymmärräthän, äiti?"

"Olkoon niin, olkoon niin! Jumala sinua siunatkoon!" kuiskasi hän.

Kun hän meni ulos ja kuuli juhlapäivän ääniä ja odotuksen kiihotuksen huminaa, kun hän näki kaikkialla, kujilla ja ikkunoissa, joukottain ihmisiä, jotka katselivat Andreita ja hänen poikaansa, ilmestyi epämääräinen kuva hänen silmiensä eteen, joka näytti milloin läpikuultavan viheriältä milloin likaisen harmaalta.

Kansa tervehti heitä -- tässä tervehdyksessä oli jotain erinomaista. Korviinsa sattui katkenneita huomautuksia:

"Täällä tulevat johtajat!"

"Me emme tunne ketä johtajat ovat!"

"Mitä, enhän sanonut mitään sopimatonta."

Toisessa kohdassa huusi joku eräästä pihasta kiihkoisesti:

"Poliisi nipistää heidät kiinni, ja se on koko lorun loppu!"

"Ja entä sitte?" lisäsi toinen ääni.

Vähän tuonnempana kuului valittava naisen ääni ikkunasta:

"Miettikää toki! Oletteko te yksinäisiä miehiä, oletteko? He ovat naimattomia, eivätkä välitä!"