Part 11

"Näin se olla pitää", virkkoi vähävenäläinen. "Sillä huomatkaa, äiti rakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki sydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä sokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina, liasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki ihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa. Kukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen on tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh, ho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille ymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee elää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on yksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee tovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja hänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi, lujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja kuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen ihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei viha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri maailman!"

"Minä kuulen sen myös!" huudahti Pavel.

Äiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.

"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla kuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös -- tiedän sen -- väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa, vastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta aurinkoa, joka nousee ihmissydämessä."

Pavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta äiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen korvaansa:

"Älä häiritse häntä!"

"Tiedättekö?" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä, silmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, "vielä löytyy paljon kärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä vuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki -- kaikki kärsimykseni, kaikki vereni -- ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo liikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen jo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon kestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei kukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma voimaa!"

He joivat teetä, istuivat pöydän ympärillä puoleen yöhön ja keskustelivat sydämestä sydämeen sopusointuisesti elämästä, ihmisistä ja tulevaisuudesta.

Sissin kuolema

Seuraavana aamuna, heti melkein Pavelin ja Andrein lähdettyä, koputti Korsunova kovaa ovelle ja huusi nopeasti: "Isai on tapettu! Tulkaa nopeaan!"

Äiti vapisi, murhaajan nimi välähti hänen mieleensä.

"Kuka sen teki?" kysyi hän nopeasti, heittäen ison liinan hartioilleen.

"Mies ei seiso siellä suremassa Isakia. Hän löi hänet maahan ja pakeni!"

Kadulla virkkoi Maria: "Nyt he alkavat taas nostaa melua ja etsiä murhaajaa. Onpa hyvä, että väkenne olivat kotona viime yönä. Minä voin sen todistaa. Minä kuljin tästä ohitse puoliyön jälkeen ja kun kurkistin ikkunaan, näin teidät kaikki istumassa pöydän ympärillä."

"Mitä te puhutte, Maria? Mitä ihmettä, kuka olisi voinut uneksia sellaista heistä?" huudahti äiti pelolla.

"Kukako hänet tappoi? Joku teidän joukostanne, tietysti!" virkkoi Korsunova, pitäen sitä aivan luonnollisena. "Jokainen tietää että hän vakoilee heitä."

Äiti lakkasi hengittämästä ja laski kätensä sydämellensä. "Miksi te sen teette? Älkää peljätkö! Kuka ikinä lienee ollutkin, saapi niittää oman satonsa."

Äiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten Vyesovshchikovin puolesta.

"Siinäpä se -- hän sen on tehnyt!" Mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan aatokseen.

Ei kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli palanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja tupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia. Joukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan passari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella, hopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.

Isai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä leväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja vasemman käden sormet maata puristaen.

Äiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin kiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti haaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta; pieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen, näytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli ollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista sääliä häntä kohtaan.

"Ei yhtään verta!" huomautti joku matalasti. "Hänet on nakattu maahan nyrkin iskulla."

Ivaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: "He ovat tukkineet päällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!"

Santarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet tiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: "Kuka se oli? Kuka teki tämän huomion?"

Ihmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään. Osa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat ivalliseen nauruun.

Äiti meni kotiin. "Ei kukaan ole surullinen", mietti hän. Nikolain leveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä oli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi se ollut vioittunut.

Kun Pavel ja Andrei tulivat puoliselle, oli hänen ensimäinen kysymyksensä: "No? Vangitsivatko he ketään Isain murhasta?"

"Emme ole kuulleet siitä mitään", vastasi vähävenäläinen.

Hän näki että he olivat molemmat alakuloisia ja synkkiä.

"Eikö Nikolaita epäillä?" kyseli äiti edelleen matalalla äänellä.

Pavel kiinnitti jäykän katseensa äitiin ja sanoi huomiolla: "Ei, häntä ei epäillä. Häntä ei pidetä edes vähääkään tähän kuuluvana. Hän on poissa paikkakunnalta; hän meni virran varrelle eilen, eikä ole vielä sieltä palannut. Minä kyselin häntä."

"Jumalan kiitos!" virkkoi äiti helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos!"

Vähävenäläinen katsoi häneen ja painoi päänsä alas.

"Hän makasi siinä", jatkoi äiti mietteissään, "ja näytti olevan ikäänkuin ihmeissään, siltä näyttivät hänen kasvonsa. Eikä kukaan sääli häntä; ei kukaan lausu yhtä hyvää sanaa hänestä. Hän on sellainen pieni raukka, sellainen kurjalta näyttävä olento, kuten särkynyt porsliinivati. Näytti kuin jos olisi hän kompastunut johonkin ja kaatunut, siinä hän nyt makaa!"

Päivällistä syödessä pudotti Pavel yhtäkkiä lusikkansa ja huudahti: "Sitä minä en ymmärrä!"

"Mitä?" kysyi vähävenäläinen, joka oli istunut pöydässä alakuloisena ja äänettömänä.

"Se on jo rumaa, että tapetaan eläviä olentoja syödäksemme. Mutta pedon tappamisen -- villipedon -- sen minä käsitän. Luulen että voisin tappaa ihmispedon, joka on muuttunut ihmiskunnan viholliseksi. Mutta tappaa tuollaisen epämiellyttävän surkuteltavan olennon -- en ymmärrä kuinka kukaan voi kohottaa kätensä tällaiseen tekoon!"

Vähävenäläinen kohautti hartioitaan ja laski ne taas, virkkoen: "Hän ei ollut vähemmän vaarallinen kuin jokin petoeläin."

"Tiedän sen."

"Me tapamme hyttysen, vaikka se imee vaan pikkusen vertamme," lisäsi vähävenäläinen matalalla äänellä.

"No niin, en sano siitä mitään. Tarkoitan vaan että se on niin inhottavaa."

"Mitäpä muuta voisi tehdä?" lisäsi Andrei, uudelleen kohauttaen hartioitaan.

Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi Pavel: "Voisitko sinä tappaa tuollaisen olennon?"

Vähävenäläinen katsoi häneen pyöreine silminensä, vilkasi surullisesti, mutta varmasti: "Omasta puolestani en haluaisi koskettaa yhtään elävää olentoa. Mutta toverien takia, tarkoituksen takia, kykenen vaikka mihin. Voisin myös murhata. Voisin murhata oman poikani."

"Oh, Andrjusha!" huudahti äiti hengittämättä.

"Kuinka voipi ihminen sitä auttaa? Joskus tapahtuu että meidän täytyy inhota jotain henkilöä, ainoastaan kiirehtiäksemme aikaa, jolloin voisimme kiinnittää ihailumme toiseen henkilöön. Teidän täytyy hävittää sellaiset, jotka estävät elämän edistyksen, jotka myyvät ihmisolentoja rahan edestä, ostaaksensa rauhaa tahi kunniaa itsellensä. Jos joku Judas seisoo rehellisten ihmisen tiellä, maaten ja vaanien heitä pettääksensä, olisin silloin itse Judas, jollen häntä hävittäisi. Se on synti, sanot? Mutta onko heillä, elämän hallitsioilla, onko heillä minkäänlaista oikeutta pitää sotilaita ja pyöveleitä, yleisiä paikkoja ja vankiloita, kuritushuoneita ja kaikkea sitä rikoksellista julmuutta, jonka avulla he hankkivat itsellensä tyyntä turvallisuutta ja mukavuutta? Jos joskus tapahtuu, että minun pitää ottaa heidän ruoskansa omiin käsiini, mitä on minun silloin tekeminen? Mitä, minä otan sen silloin omiin käsiini. En suinkaan kieltäydy. He tappavat meitä kymmenittäin ja sadottain. Se oikeuttaa minut nostamaan käteni ja lävähyttämään sillä yhtä vihollisistani päähän, yhtä joukostaan, joka on tullut lähimmäs minua, ja tekee itsensä välittömästi vihollismielisemmäksi elämän tehtävälle. Tämä on ajatuksellista ja johdonmukaista; mutta minä menen pois johdonmukaisuudesta joskus. Tiedän että heidän verensä ei voi tuottaa seurauksia, tiedän että heidän verensä on kuivaa ja hedelmätöntä! Totuus kasvaa hyvin ainoastaan maaperässä, jota on höystetty runsaalla veremme sateella, ja heidän likainen verensä menee hukkaan, jälkeä jättämättä. Tiedän sen! Mutta minä otan synnin omille hartioilleni -- minä murhaan, jos katson sen tarpeelliseksi! Puhun ainoastaan omalle itselleni, huomatkaa se. Minun murhani kuolee kanssani! Minä en jää pilkuksi tulevaisuuteen. En tahraa ketään muuta kuin oman itseni -- en ketään muuta kuin oman itseni."

Hän asteli edestakaisin huoneessa, heiluttaen käsiänsä edessään, kuin olisi hän leikannut jotakin ilmassa pois tieltään. Äiti katseli häntä alakuloisesti ja pelolla. Hän tunsi että vähävenäläinen oli kolahtanut johonkin ja että häntä kivisti. Vaaralliset ajatukset murhaajasta pakenivat pois. Jos Vyesovshchikov ei ollut murhannut Isaita, ei muutkaan Pavelin ystävät olleet sitä tehneet. Pavel kuunteli vähävenäläisen puhetta painunein päin, ja Andrei jatkoi itsepintaisesti yhä kasvavalla äänellä: "Eteenpäin marssissa sattuu joskus, että teidän on mentävä omaa todellista itseänne vastaan. Teidän täytyy olla valmis uhraamaan ihan kaikki -- oma sydämenne ja kaikki muu. Kuolla asian eteen, antaa elämänne -- se on yksinkertaista. Mutta anna enemmän! Anna se joka on rakkaampi kuin koko elämäsi! Silloin näet tuon kasvun, joka kehittyy nopeasti ja on rakkainta teille -- oman totuutenne!"

Hän pysähtyi keskelle huonetta, kasvonsa kävivät kalpeiksi ja silmänsä menivät puoliumpeen. Kohottaen kättänsä ja puistellen sitä, alkoi hän hitaasti ja juhlallisella, vakuutuksen äänellä, täynnä uskoa ja lujuutta: "Aika on tuleva, jolloin ihmiset miellyttävät enemmän toisiansa, jolloin jokainen tulee olemaan tähtösenä toiselle, ja jolloin jokainen kuuntelee toinen toistansa kuin soitantoa. Vapaat ihmiset astelevat maan pinnalla, miehet, jotka ovat suuria vapaudessansa; he tulevat astumaan avoimin sydämin ja kunkin sydän on oleva puhdas kateudesta ja ahneudesta, ja sen vuoksi tulee koko ihmiskunta olemaan ilman ilkeyttä, eikä mitään ole löytyvä, joka eroittaisi sydämen järjestä. Silloin tulee elämä olemaan yksi ainoa suuri palvelus ihmiselle. Hänen vartensa kohoaa jaloihin korkeuksiin -- sillä vapaalle ihmiselle ovat kaikki korkeudet saavutettavissa. Silloin tulemme elämään totuudessa ja vapaudessa; ja ne lasketaan paraimmiksi, jotka laajimmin syleilevät maailmaa sydämillään, ja joitten rakkaus sitä kohtaan on oleva syvin; ne tulevat olemaan paraimpia, jotka tulevat olemaan vapaimpia; sillä heissä on asuva korkein kauneus. Silloin tulee elämä olemaan suurta, ja kansa tulee olemaan suuri, joka elää tätä elämää."

Hän pysähtyi ja oikasi itsensä. Sitte, heiluen edestakaisin kuten kellon heiluri, lisäsi hän sydämensä pohjasta: "Siten, tätä elämää varten, olen valmis kaikkeen! Revin sydämeni rinnastani, jos se on tarpeellista, ja poljen sen omilla jaloillani!"

Kasvonsa värisivät ja jäykistyivät mielenliikutuksesta, ja suuret, raskaat kyyneleet alkoivat vieriä alas yksi toisensa jälkeen.

Pavel kohotti päätään ja katseli häntä kalpein kasvoin sekä suurin silmin. Äiti kohotti itsensä hieman pöydän ylitse tuntien että jotain suurta oli kasvamassa ja väikkymässä hänen yläpuolellaan.

"Mikä sinua vaivaa, Andrei?" kysyi Pavel lempeästi.

Vähävenäläinen pudisti päätänsä, oikasi itsensä kuten viulunkieli, ja virkkoi, äitiin katsoen:

"Minä löin Isain!"

Äiti nousi ja meni nopeasti hänen luokseen, vavisten koko ruumiiltaan, ja tarttui hänen käsiinsä. Hän koetti vapauttaa oikean kätensä, mutta äiti piteli sitä lujasti ja kuiskasi tulisesti:

"Rakkaani, minun omani, oh! Se ei ole mitään -- ei mitään -- mitään, Pasha! Andriushenka -- oh, mikä onnettomuus! Sinä kärsijä! Oma rakas sydänkäpyseni!"

"Vaiti, äiti", sopersi vähävenäläinen käheästi. "Kerron teille kuinka se tapahtui."

"Älä!" kuiskasi äiti, katsellen häntä kyynelsilmin. "Älä, Andriusha! Se ei ole meidän asiamme; se kuuluu jumalalle!"

Pavel asteli hitaasti hänen luokseen, katsellen toveriinsa kyynelten kostuttamin silmin. Hän oli kalpea ja huulensa vapisivat. Omituisesti hymyillen virkkoi hän lempeästi ja hitaasti: "Tule, anna minulle kätesi, Andrei. Haluan puristaa kättä kanssasi. Toden totta, Andrei, käsitän kuinka vaikeata se on sinulle!"

"Odota!" virkkoi vähävenäläinen heihin katsomatta, pudistaen päätänsä, ja irroittaen itsensä heidän käsistään. Kun hän onnistui irtauttamaan oikean kätensä äidin kädestä, otti Pavel sen ja puristi sitä kiihkeästi.

"Ja sinä haluat kertoa, että murhasit tuon miehen?" virkkoi äiti. "Ei, _sinä_ et sitä tehnyt! Jos näkisin sen omin silmin, en voisi sitä uskoa."

"Vaikene, Andrei! Äiti on oikeassa. Tämä tapahtuma on meidän tuomiomme ulkopuolella."

Puristaen yhdellä kädellään Andrein kättä, asetti hän toisen hänen olkapäälleen, aivan kuin olisi halunnut seisauttaa hänen ruumistansa vapisemasta. Vähävenäläinen taivutti päätänsä hänen puoleensa ja virkkoi murtuneella, tuskaisella äänellä: "Tiedäthän, Pavel, etten sitä tarkoittanut. Se tapahtui kun sinä kuljit edellä, ja minä jäin jälemmä Ivan Gusevin kanssa. Isai tuli nurkan takaa ja pysähtyi meitä katsomaan, hymähtäen meille. Ivan kulki pois kotiinsa ja minä menin tehdasta kohti -- Isai rinnallani!" Andrei pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi: "Ei kukaan ole vielä ikinä minua niin rumasti loukannut kuin tuo koira!"

Äiti veti vähävenäläistä käsistä pöytää kohti, sysäsi häntä, ja onnistui vihdoin pakoittamaan hänet tuolille istumaan. Hän istui itse likitysten, hartia hartiaa vasten. Pavel seisoi heidän edessään, pitäen Andrein kättä omassaan ja puristaen sitä.

"Ymmärrän kuinka vaikeaa se on sinulle", hän virkkoi.

"Hän sanoi minulle, että he tuntevat meidät kaikki, että me olemme santarmien listalla, ja että meidät nipistetään ennen toukokuun ensi päivää. En vastannut, vaan nauroin, vaikka vereni kiehui. Hän rupesi minulle kertomaan että olin niin älykäs toveri, ja ettei minun pitäisi kulkea sitä tietä millä olin, mutta että minun tulisi enemmän --"

Vähävenäläinen pysähtyi, pyyhki kasvojaan oikealla kädellään, pudisti päätään ja kuiva lävähdys välähti hänen silmissään.

"Minä ymmärrän!" virkkoi Pavel.

"Niin, hän sanoi että minun pitäisi enemmän mennä lain kätyriksi." Vähävenäläinen huiskutti puristettua nyrkkiänsä. "Lain kätyriksi! -- kirottu kappale!" sähisi hän hampaittensa välistä. "Olisi ollut parempi jos hän olisi lyönyt minua vasten naamaa; se olisi tuntunut minusta helpommalta, ja olisi ollut parempi kenties hänelle myös! Mutta kun hän sylki likaisen ajatuksensa sydämeeni tuolla inhoittavalla tavalla, en saattanut sitä kestää!"

Andrei tempasi kätensä suonenvedon tapaisesti Pavelin kädestä, ja virkkoi käheämmin, inhon tunne kasvoillaan: "Minä läimäytin nyrkistäni hänelle takaiskun tällaisen, alaspäin ja viistoon, ja kävelin edelleen tietäni. En edes pysähtynyt häntä katsomaan. Kuulin hänen kaatuvan. Hän tömähti maahan ja jäi äänettömäksi. En uneksinut mistään taposta. Kuljin rauhallisesti, niinkuin en olisi tehnyt muuta kuin potkaissut sammakkoa jalallani. Ja sitte -- mitä tämä kaikki merkitsee? Minä jo aloin työtäni, kun kuulen heidän huutavan: 'Isai on murhattu!' En edes uskonut sitä, mutta käteni kävi voimattomaksi -- ja minä en oikein kyennyt sillä työskentelemään. Se ei pakottanut, mutta tuntui käyneen lyhemmäksi." Hän katseli kättänsä katuvasti ja sanoi: "Otaksun ettei koko elämäni riitä pesemään pois likaista tahraa siitä."

"Jos vaan sydämesi on puhdas, rakas poikani!" virkkoi äiti lempeästi, purskahtaen kyyneleihin.

"En katso itseäni syylliseksi, en, en katso!" virkkoi vähävenäläinen päättävästi. "Mutta minua inhottaa. Minua inhottaa kantaa sellaista tahraa sielussani. Se ei ollut tarpeellista. Siihen ei ollut välttämätöntä pakkoa."

"Mitä aiot tehdä?" virkkoi Pavel, katsellen häntä epäröivästi.

"Mitäkö minä teen?" kertasi vähävenäläinen miettivästi, painaen päänsä. Sitte, katsahtaen ylös, virkkoi hän hymyten: "Tietysti en pelkää tunnustaa, että minä hänet löin. Mutta minua hävettää sitä sanoa. Minua hävettää mennä vankilaan, vieläpä kuritushuoneeseen, kenties, sellaisesta -- joutavasta. Mutta jos jotakuta muuta ahdistetaan hänen murhastaan, menen ja tunnustan. Mutta muutoin menköön kaikki niinkuin menee itsestään -- minä en voi!"

Hän heilutti käsiänsä, nousi ylös ja kertasi: "En voi! Minua hävettää!"

Tehtaan pilli puhalsi. Vähävenäläinen kuunteli kallella päin sen vonkuvaa ulvontaa, ja pudistellen itseänsä virkkoi: "En mene työhön nyt."

"Enkä minä", virkkoi Pavel.

"Menen saunaan", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli itseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja pahoillaan.

Äiti seurasi häntä osanottavalla katseella.

"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa uskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on synti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen Kristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen pahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä makaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni hänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa häntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin surulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en edes sure häntä enää."

Pavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin päin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella äänellä: "Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä, äiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan. Ette haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta olentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on typerä. Poliisi, santarmit, sissit -- ovat kaikki vihollisiamme, ja kuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on imetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän ihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut yhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla, sitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän verensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat muuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä sivistykseksi, hallitukseksi.

"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia ihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän -- he murhaavat sieluja! Näette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi taitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja pääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia kylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen kouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He rutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden, että tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi, huonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa -- ja kaiken halpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse. Ajattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa, jonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen tallaamisen avulla -- mutta he tekevät sitä varjellaksensa rikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin, vaan ulkoa päin."

Porstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja katsahtivat toisiinsa.

"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita --" kuiskasi Pavel.

"Silloin minä en tiedä mitään -- en mitään!" kuiskasi äiti vastaan. "Oi, jumala!"

Viesti kedoilta

Ovi avautui hitaasti, ja kumartuen kömpi Rybin esille raskaasti.

Hän oli puettu lyhyeen turkkiin, täynnä tervapilkkuja, pari kintaita pisti esille vyöstä ja päänsä oli peitetty karvaisella luuhkanalla.

"Voitteko hyvin? Ovatko he päästäneet sinut, Pavel, pois vankeudesta? Entäs te, Nilovna, mitenkä te voitte?" hymyili hän leveästi, näyttäen valkoiset hammasrivinsä. Äänensä oli käynyt soinnukkaammaksi, ja partansa oli vallan vesoittunut yltympäri kasvojaan.

Äiti riensi hänen luokseen iloisesti tervehtien, puristaen hänen leveää, mustaa kättänsä, ja vetäen nenäänsä väkevää tervan hajua virkkoi: "Mitä, tekö se olette? Kuinka iloinen olen teidät nähdessäni!"

Pavel hymyili ja virkkoi: "Sinä näytät oivalliselta mushikalta [= talonpoika]."

Riisuen hitaasti turkkinsa ja tammeensa, virkkoi Rybin: "Niin, minä rupesin mushikaksi jälleen. Sinä muodostut vähitellen herrasmieheksi, ja minä päin vastoin. Niinpä niin!"

"Haluatteko teetä?" kysyi äiti.

"Kyllä, aivan halusta, ja otan myös siemauksen viinaa; ja jos annatte minulle jotain syötävää, en myöskään pane vastaan. Olen enemmän kuin iloinen teidät nähdessäni, niin olenkin!"

"No, kuinka huristaa maailma kanssasi, Mihail Ivanovitch?" kyseli Pavel, asettuen istumaan häntä vastapäätä.

"No mitäpäs. Varsin hyvin. Minä majoituin Edilgeyeviin. Oletteko koskaan kuulleet Edilgeyevistä? Se on aika kyläkunta. Siellä on kahdet markkinat vuosittain ja yli kaksi tuhatta asukasta. Asujamet ovat ilkeätä roistokansaa. Ei heillä ole maita lainkaan. Koko alue on jaettu pieniin nelijöinhin. Maaperä kehnoa. Sitouduin työhön eräälle verenimijälle talolliselle. Niitä on siellä yhtä runsaasti kuin kärpäsiä raadon ympärillä. Me teemme tervaa ja poltamme hiiliä. Saan neljä kertaa vähemmän palkkaa siellä kuin sain täällä, ja katkon selkäpiitäni kaksi vertaa enemmän. Niinhän se on. Meitä on siellä seitsemän, jotka raadamme samalle verenimijälle. He ovat kaikki nuoria kuin heinät ja kaikki paikkakuntalaisia, paitsi minua. Kaikki osaavat he lukea ja kirjoittaa. Eräs toveri, Jefim, on hurja, äkäinen sielu!"

"Puhutteletteko heitä?" kysyi Pavel huvitettuna.

"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki lentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä -- kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä kirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä, joka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!" Hän viittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: "Mutta siinä kyllin! Olen tullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme tervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne. Te tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei tarvitse tietää liian paljon."

"Äiti", virkkoi Pavel, "mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät kyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille."

"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen."