Part 10

Hän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen puserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi ja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.

"Minulla ei ole mitään sanomista", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten Vyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka samalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. "Tiedän että jos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta vuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli."

"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi", murisi Nikolai, painaen alas silmänsä.

"Ajattelen", jatkoi vähävenäläinen, "että jokainen meistä on mennyt sen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin ylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä, kuten te nyt."

"Teillä ei ole mitään minulle sanomista", virkkoi Vyesovshchikov hitaasti. "Ei mitään! Minun sydämeni on -- on sellainen, kuin jos sudet siellä ulvoisivat!"

"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette voittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen kuitenkin!" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään: "Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin tapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin, heikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt oman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa elämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne, näyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla, jota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja että kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan kuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten rinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne, ja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi kiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu lainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että köörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa hukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen hukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Kenties käsitän", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. "Minä vaan en voi sitä uskoa."

Vähävenäläinen purskahti nauruun. "Andrjusha!" huuteli äiti kyökistä. "Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!"

Andrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt yksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla jalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin, käännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä pohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti huolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli turpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla. Hän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.

Kun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin edessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:

"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani." Sitte nauroi hän ja lisäsi: "Minulla on ruma naamarustinki!"

"Mitä sillä on väliä?" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä uteliaasti.

"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili", vastasi Nikolai, venyttäen sanoja hitaasti.

"Se ei ole totta!" huudahti vähävenäläinen. "Hänen oma nenänsä on kuin sieni, poskiluunsa piikottavat kuin saksan terät, ja sydämensä säteilee kuin pieni tähti."

He istuivat alas juomaan teetä.

Vyesovschikov tarttui isoon potaattiin, suolasi paksulta leipäpalan ja alkoi jauhaa hitaasti ja vastahakoisesti kuin härkä.

"Ja mitäs tänne kuuluu?" kysyi hän suu täynnä.

Kun Andrei ilomielin kertoi mimmoisia edistysaskelia sosialistinen kirjallisuus on matkaan saattanut tehtaassa, kävi hän uudelleen äreäksi ja huomautti synkästi:

"Se menee niin hitaasti! Liian hitaasti kokonaan! Sen pitäisi mennä nopeammin!"

Äiti katseli häntä, ja hänet valtasi vihantapainen tunne tätä miestä kohtaan.

"Elämä ei ole mikään hevonen; ette saa sitä laukkaamaan piiskanlyönnillä."

Mutta Vyesovshchikov pudisti epäilevästi päätään ja jatkoi:

"Se on hidasta! Minulla ei ole kärsivällisyyttä. Mitä pitää minun tehdä?" Hän avasi sylinsä avuttomalla liikkeellä ja odotti vastausta.

"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän tehtävämme!" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.

Vyesovshchikov kysyi:

"Ja milloin me alamme tapella!"

"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen tiedän!" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. "Mutta milloin meidät kutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän varustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni."

"Ja sydän!" virkkoi Nikolai lyhyesti.

"Ja sydän myös."

Mielenosoituksen suunnitteleminen

Elämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä. Jokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää pelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin, ja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän näköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset pystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja äänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa, jota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos heillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa. Kaikki -- ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset katkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset -- kaikki he olivat äidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja vaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat heidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon, syvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti varmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.

Äiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille yhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi vihollisillensa.

Eräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista tuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän Vlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: "Hyvästi, toveri!"

"Hyvästi!" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen ovelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle toveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien pientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin perhonen.

"Toveri!" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut näkyvistä.

Huokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä, jossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten ohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä nykyisessä elämässänsä -- joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa ja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä tarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää työtä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä suoraksi hartiainsa välissä.

Nyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti tehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa kiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen käynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan häneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen jälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei ollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää vakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli olevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen, ylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin lystillisyydestä.

Joka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan lentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai myös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai pari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin keskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän viipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja Andrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:

"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!"

"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on ollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella häntä kateudella tai muulla huomiolla", virkkoi vähävenäläinen leikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.

"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko he oikeassa?"

Vähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään viiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja ihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset olivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen huuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti ei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois tyytymätönnä ja murheellisena.

Kerran virkkoi hän: "Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia ihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko elämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman vähintäkään armoa."

"Sitä samaa sanoi Isai, rekordi-virkamies, kerran teistä itsestänne!" virkkoi äiti. Molemmat olivat ääneti jonkun aikaa.

"Isai?"

"Niin; hän on paha mies. Hän vakoilee jokaista ja kalastelee joka paikassa uutisia. Hän on alkanut kierrellä tällä kadulla ja kurkistelee ikkunoihimme."

"Kurkistelee ikkunoihimme?"

Äiti oli jo vuoteella, eikä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta hän ymmärsi sanoneensa liian paljon, sillä vähävenäläinen kiirehti rauhoittamaan Nikolaita.

"Anna hänen kurkkia. Hänellä on kyllin siihen aikaa. Tällä tavoin hän tappaa aikaa."

"Ei, lopettakaa!" virkkoi Nikolai. "Nähkää nyt, hän on moitteen alainen!"

"Moitteen alainen, mistä?" kysyi vähävenäläinen äkkipäätä. "Senkötähden, että hän on hullu?"

Mutta Vyesovshchikov ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan kiirehti pois.

Vähävenäläinen alkoi astua edestakaisin huoneessa, hitaasti ja väsyneesti. Hän oli ottanut pois saappaansa, kuten aina, kun äiti oli jo vuoteella eikä hän tahtonut häntä häiritä. Mutta hän ei nukkunut ja kun Nikolai oli mennyt pois, virkkoi hän levottomasti:

"Minä pelkään tuota miestä. Hän on aivan kuin ylen kuuma uuni. Hän ei lämmitä esineitä, mutta hän kärventää niitä."

"Niin, niin!" myönteli vähävenäläinen. "Hän on pikavihainen. Ei ole hyvä puhua hänelle Isaista."

Kerran sunnuntaina, kun äiti oli juuri palannut ostoksilta, ja kun hän avasi porstuan ovea, jäi hän siihen paikkaan kuin kivettynyt, äkkinäisen ilon pulputessa sydämeensä. Pavelin tuttu ääni kuului sisältä.

"Siinä hän on!" huudahti vähävenäläinen.

Äiti näki Pavelin kääntyvän äkkiä ympäri ja näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat tavalla, joka lupasi paljon hyvää hänelle.

"Siinä sinä olet -- tullut kotiin!" toimitti äiti puoleksi toperruksissa odottamattomasta tapauksesta; hänen täytyi istua penkille.

Pavel kumartui kalpeine kasvoineen alas hänen puoleensa; kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä ja huulensa vapisivat. Hän oli vaiti hetkisen. Äiti katsoi häneen myös vaieten.

Vähävenäläinen sivuutti heidät vihellellen, alas painetuin päin ja meni pihalle.

"Kiitos, äiti", virkkoi Pavel syvällä, matalalla äänellä, puristaen hänen kättänsä vapisevilla sormillansa. "Kiitos teille, minun rakas, minun oma äitini!"

Riemastuneena poikansa iloisista kasvoista ja liikutetusta äänestä silitteli hän hänen tukkaansa ja koetti hillitä sydämensä kiihkeää tykytystä. Hän kuiskasi heikosti: "Kristus olkoon kanssasi! Mitä olen minä sinulle tehnyt? Enhän minä ole tehnyt sinua siksi mikä olet. Sinä itse olet sen tehnyt --"

"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!" virkkoi hän. "Kun mies voipi kutsua äitiään omaksi hengekseen -- se on harvinainen onni!"

Äiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja ihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin lähellä.

"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi sinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa. Olin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin, ettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit hiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa."

"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!" selitti äiti, haluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.

"Niin, hän puhui minulle sinusta", virkkoi Pavel nauraen.

"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha halusi opettaa minua lukemaan."

"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa hiljaisuudessa."

"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!" huudahti hän hämillään. Sitte esitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:

"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi. Hänellä ei ole äitiä."

"Andrei!" huusi Pavel avaten oven porstuaan. "Missä olet?"

"Täällä. Halusin hakata puita."

"Anna olla. Onhan siihen aikaa. Tule tänne!"

"Olkoon menneeksi. Minä tulen!"

Mutta hän ei tullut paikalla; ja astuessaan keittiöön virkkoi hän taloudellisella äänellä: "Meidän pitää pyytää Nikolain tuomaan meille puita. Niitä on vaan vähä jälellä. Näettekös, äiti, miten virkeältä Pavel näyttää? Hallitus lihoittaa kapinallisia, siihen sijaan että heitä rankaisisi."

Äiti nauroi. Sydämensä virtasi yhä riemun runsautta; hän oli aivan pyörällä päästään. Mutta jokin varovaisuuden halu pani hänet toivomaan nähdä poikansa vakavana taas, kuten ennen. Hän halusi että tämä hänen ensi ilonsa elämässänsä jäisi ikuiseksi ajaksi hänen sydämeensä, ja eläisi siinä yhtä voimakkaana kuin oli tullutkin. Ja vartioidaksensa onneansa vähenemästä, kiirehti hän sitä salaamaan, samoin kuin metsäeläjä ehättää salaamaan harvinaista lintua, joka on joutunut hänen käsiinsä.

"Nauttikaamme päivällistä! Pasha, etkö sinä ole syönyt mitään?" kysyi hän hätäisellä kiireellä.

"En. Sain eilen kuulla että minut vapautettaisiin enkä voinut sen tähden syödä mitään tänään."

"Ensimäinen henkilö, jonka täällä näin, oli Sizov", jatkoi Pavel Andreille. "Hän näki vilahduksen minusta ja tuli toiselle puolen katua tervehtimään minua. Sanoin että hänen pitäisi olla varovaisempi nyt, koska minä olin vaarallinen mies, poliisin tarkastuksen alainen. Mutta hän virkkoi: 'Vielä mitä!' ja olisittepa kuulleet hänen kyselevän sisarensa poikaa. 'Käyttäytyikö Fedja kauniisti vankilassa?' Halusin tietää mitä se kauniisti käyttäytyminen vankilassa merkitsi ja hän vastasi: 'Jutteliko hän jotakin sopimatonta tovereistansa, joka olisi voinut heitä vahingoittaa?' Ja kun sanoin hänelle että Fedja oli rehellinen ja viisas nuorukainen, vastasi hän partaansa silitellen ylpeästi: 'Meillä, Sizoveilla, ei ole mitään roskaväkeä suvussamme."

Kevät läheni suurin askelin; lumi suli, paljastaen tehtaan piipuista lähteneen mudan ja noen. Mutaa, mutaa! Mihin ikinä kyläläiset katsoivat -- mutaa! Joka päivä enemmän mutaa. Koko kylä näytti pesemättömältä ja puetulta rääsyihin ja riekaleihin. Päivän kuluessa tippui vettä yksitoikkoisesti räystäiltä ja kostea höyry kihisi harmaiden talojen seinistä. Öisin kimeltelivät vaaleahkot jääkynttilät kaikkialla epämääräisinä räystäikkö-piiruina. Aurinko ilmaantui yhä useammin ja purot alkoivat nurista estelevästi, virratessansa suohon. Puolen päivän seudussa kaikuivat kevätlaulut väristen ja hyväillen kaikkialla kylässä.

He valmistelivat Vapunpäivän viettoa. Lehtisiä ilmaantui tehtaalle selittäen tämän juhlapäivän tärkeyttä, ja yksin nuorukaiset, joihin julistukset eivät olleet vaikuttaneet, virkkoivat: "Niin, meidän tulee järjestää juhlapäivä!"

Vyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: "Aika on läsnä! Aika on tullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!"

Fedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi. Hermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen oli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin kanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka työskenteli kaupungissa.

Samoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev, kiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.

Jegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina leikkiä laskien.

"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja jaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa itselleni pari saappaita", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä kenkiänsä. "Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä kostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa maasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja avonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden ehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina ja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia saappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan suuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin suurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä."

Samalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille, kuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan keventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.

Kerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: "Tiedätkö, Andrei, että ihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?"

Vähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä räpäyttäen: "Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi koko Venäjä laidoiltansa naurusta."

Natasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa kaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen läsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä kaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa. Mutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa surumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa, hiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.

Sashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina kiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran kun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen keskustelunsa.

"Aiotko sinä kantaa lippua?" kysyi tyttö matalalla äänellä.

"Aion."

"Onko se päätetty asia?"

"On, se on minun oikeuteni."

"Siis vankeuteen uudelleen?"

Pavel ei vastannut.

"Eikö ole mahdollista --" tyttö pysähtyi.

"Mitä?"

"Että antaisit sen tehtävän jollekin toiselle?"

"Ei!" vastasi hän lujasti.

"Ajattele sitä! Sinä olet mies, jolla on paljon vaikutusta; sinusta pidetään paljon -- sinä ja Nahodka olette kaksi etevintä uudistuspuoluelaista työmiestä täällä. Ajattele, kuinka paljon voisitte vaikuttaa rauhan eteen! Tiedät että tämän tähden sinut lähetetään kauas, kauas, ja pitkäksi aikaa!"

Nilovna luuli kuulevansa tytön äänessä tuttua pelon ja tuskan ääntä; ja sanansa putosivat äidin sydämelle kuin raskaat, jäiset vesipisarat.

"Ei, minä olen tehnyt päätökseni. Ei mikään saa minua siitä luopumaan!"

"Vaikkapa minä rukoilisin sinua -- jos -- minä --"

Pavel alkoi äkkiä puhua omituisen kylmästi.

"Sinun ei pitäisi puhua sillä tavoin. Miksi sinä? Sinun ei pitäisi niin puhua!"

"Minä olen ihmisolento!" virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ja hyvä ihmisolento myös!" sanoi Pavel omituisella äänellä, aivan kuin olisi hapuillut hengitystänsä. "Olet rakas ihmisolento minulle, niin juuri! Ja siksipä -- sinun ei pidä puhua sillä tavoin!"

"Hyvästi!" virkkoi tyttö.

Äiti kuuli hänen pakenevien askeliensa äänen ja tunsi että hän poistui hyvin nopeasti, melkeinpä juosten. Pavel seurasi häntä pihalle.

Raskas painava pelko putosi kuten kuorma äidin sydämelle. Hän ei ymmärtänyt mitä he olivat puhuneet, mutta hän tunsi että uusi onnettomuus oli häntä vartomassa, suuri ja surullinen onnettomuus. Ja ajatuksensa pysähtyivät kysymykseen: "Mitä haluaa hän tehdä?"

Ajatuksensa pysähtyivät ja ajautuivat päälakeensa kuten naulat. Hän seisoi kyökissä uunin lähellä, ja katseli ikkunasta syvään tähtiseen taivaaseen.

Pavel astui sisälle pihalta Andrein kanssa, ja vähävenäläinen virkkoi, päätänsä pudistaen: "Oh, Isai, Isai! Mitä pitää tehdä hänen kanssaan?"

"Meidän tulee häntä kehoittaa luopumaan aikeestaan", virkkoi Pavel synkästi.

"Silloin antaa hän ne oikeuden käsiin, jotka ovat puhuneet kanssansa", virkkoi vähävenäläinen, lennättäen lakkinsa nurkkaan.

"Pasha, mitä aiot tehdä?" kysyi äiti, painaen päänsä alas.

"Milloin? Nytkö?"

"Ensi -- ensimäisenä päivänä toukokuuta."

"Vai niin!" huudahti Pavel, alentaen ääntänsä. "Te kuulitte sen! Aion kantaa lippuamme. Haluan marssia sen kanssa kulkueen etunenässä. Otaksun että panevat minut taas siitä vankeuteen."

Äidin silmät alkoivat palaa; suutansa kuivasi tukalasti; Pavel otti hänen kätensä ja silitti sitä.

"Minun täytyy se tehdä! Ymmärtäkää minua oikein! Se on minun onneni!"

"Enhän virka mitään", vastasi äiti hitaasti, kohottaen päätänsä. Ja kun silmänsä kohtasivat hänen varman, välähtävän katseensa, painoi hän ne taas alas.

Hän hellitti hänen kätensä, virkkoi huokauksella ja moittivasti: "Teidän ei pitäisi surra; teidän pitäisi iloita. Milloin on meillä oleva äitejä, jotka iloitsevat lähettäessään poikiansa kuolemaan?"

"Mitä, virkankos minä mitään sinulle?" sanoi äiti. "Minä en sekaannu sinun toimiisi. Ja jos olen murheellinen tähtesi näetkös, se on äidin tunnetta."

Pavel vetäytyi äkisti hänestä pois ja hän kuuli hänen terävät kovat sanansa: "Löytyy rakkaus sellainen, joka häiritsee miehen sisimpää elämää."

Äiti alkoi vavista, ja peljäten että hän antaisi vielä toisen iskun hänen sydämeensä, sanoen jotain tylyä, yhtyi hän nopeasti:

"Älä, Pasha! Miksi niin? Minähän ymmärrän. Et voi toisin menetellä, sinun täytyy se tehdä toveriesi tähden."

"Enkä!" vastasi hän. "Minä teen sen oman itseni tähden. Heidän tähtensä saatan mennä ilman lippua, mutta minä teen sen kuitenkin!"

Äiti ei halunnut poikansa näkevän kyyneliään ja sen vuoksi virkkoi hän äkkiä: "Oi rakkaani! -- minä unohdin --" ja hän meni etehiseen. Siellä, pää nurkkaa vasten, itki hän hiljaa.

Oven välitse kuului kiistäviä ääniä sisältä hänen korviinsa.

"No, ihailetko nyt itseäsi kiusattuasi äitiäsi?"

"Sinä et ole oikeutettu puhumaan tällä tavoin", huusi Pavel.

"Jopa olisin kelpo toveri jos vaikenisin, nähdessäni että teet narrin itsestäsi. Miksi puhuit tällä tavoin äidillesi?"

"Miehen täytyy aina puhua suoraan ja ilman epäröimistä. Hänen täytyy olla selvän ja varman kun hän sanoo 'niin'; hänen pitää olla selvän ja varman kun hän sanoo ei."

"Hänelle -- hänelle pitääkö sinun puhua sillä tavoin?"

"Jokaiselle! En halua mitään rakkautta, en halua mitään ystävyyttä, joka tulee askelieni tielle ja taannuttaa minua."

"Bravoo! Sinä olet sankari! Mene ja sano tämä kaikki Sashenkalle. Sinun olisi pitänyt sanoa se hänelle."

"Minä sanoin."

"Sanoit? Samoin kuin puhuit äidillesi? Et sanonut! Hänelle puhuit lempeästi; puhuit hellästi ja ystävällisesti hänelle. En kuullut sitä, mutta minä tiedän sen! Mutta äitisi edessä laskit kaiken sankaruutesi täyttä laukkaa. Tietysti! Sinun sankaruutesi ei ole kopekan arvoinen!"

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen tuli Pavel äitinsä luokse hitaasti, katsellen häntä silmänurkistaan ja syyllisen hymy värisemässä huulillaan.

"Anna anteeksi, äiti!" virkkoi hän suloisesti. "Olen vielä poika, hullu."

"Et saa loukata minua!" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä, painaen päätänsä hänen rintaansa. "Jätä sanomatta! Jumala olkoon kanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka voisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei oma äitisi?"

Istuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri ja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen, ystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja pyöreään takaraivoon.