Part 1

ÄITI

Kirj.

Maxim Gorkij

Suom. Hanna Kunnas

Fitchburg, Mass., Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön Kustannuksella, 1907.

Raivaajan Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Tuhkassa Hiiloksen herääminen Sydämen valo Hirmuinen sana Sydämet tasapainossa Ihmisen turva Valoa hakemassa Suon usvat Osalliseksi liitetty Ystävät neuvottelemassa Vapauden henki Valistuksen jano Lähetyssaarnaajan lähtö Vankeudessa Mielenosoituksen suunnitteleminen Sissin kuolema Viesti kedoilta Ensimäinen taistelu Äidin ääni Uudessa maailmassa Miehet riveissä Yö metsäkämpällä Toverit työssä Vieläpä kuolemassa Poliisi ja talonpoika Vankilan voima Venäläisen oikeuden edessä Vankien paljastukset Äidin uhrikuolema

Tuhkassa

Joka päivä puski tehtaan pilli äkeän puhalluksensa, jonka räikeä mylvintä kumeasti värähdellen levisi yli savuisen ja rasvaisen ilmaperän, jossa työläisten hökkelit sijaitsivat; ja kuuliaisina höyrynvoimalle, purkausi työväki pienistä harmaista asunnoistaan kaduille. Synkkäkatseisina kiiruhtivat he minkä ennättivät, aivan kuin pelästyneet russakat, lihakset jäykkinä riittämättömästä unesta. Kylmässä aamuhämärässä soluivat he kapeita, kivittämättömiä katuja myöten korkeaan kivihäkkiin, joka odotti heitä kylmällä varmuudella, valaisten heidän mutaista tietänsä lukuisilla nelisnurkkaisilla silmillä, jotka olivat keltaisina rasvasta. Muta lätisi heidän jalkainsa alla ikäänkuin ivaavalla säälillä. Sieltä täältä kuului unisten äänien käheitä huudahduksia; haukkumiset ja tora täyttivät ilman pahaenteisinä; ja tätä joukkoa toivottivat tervetulleiksi koneiden kuuroksi tekevä raskas jytinä ja jyske, sekä höyryn pullahdukset. Mustina ja pelottavina kohottivat tehtaan piiput paksut vartensa korkealle kylän yläpuolelle.

Iltasella, kun aurinko oli laskemassa, ja sen punaset piirrot himmeten välähtelivät talojen ikkunoissa, syöksi tehdas väkensä ulos kuin poltetun tuhkan, ja taas vaelsivat nämä savusta mustunein kasvoin pitkin katuja, levittäen ympärilleen kirmakan koneöljyn hajua ja näyttäen nälkäisiä hampaitansa. Mutta nyt oli heidän äänessään jotain hyväntuulen, melkeinpä ilon tapaista. Raskaan työn palvelus oli loppunut siksi päiväksi. Kotona odotti heitä illallinen ja lepo.

Tehdas oli nielaissut päivän mahaansa ja kone oli imenyt ihmisten lihaksista tarvitsemansa voiman. Kulunut päivä oli pyyhkäissyt pois jäljettömästi. Mies oli astunut uuden huomaamattoman askeleen hautaansa kohti; mutta hän näki lähellä edessään levon virkistyksen sekä kapakan ilot ja hän oli tyytyväinen.

Pyhäpäivänä nukkuivat työläiset kymmeneen asti. Silloin vakavat ja naineet ihmiset alkoivat pukea parhaisiin tamineisiinsa, ja ripitettyänsä nuorta väkeä heidän välinpitämättömyydestänsä, menivät he kirkkoon messua kuulemaan. Kirkosta palattuansa alkoivat he popsia piirakoita, venäläisten kansallisherkkua, ja painautuivat taas levolle aina iltaan saakka. Vuosien väsymysten paino oli hivuttanut pois heidän ruokahalunsa, ja voidaksensa syödä, joivat he ensin pitkään ja syvään, kiihottaen veltostuneita vatsalaukkujansa kitkerällä ja väkevällä oluella.

Iltasella huvittelivat he itseänsä joutilaina kaduilla; ja ne joilla oli kalossit, panivat ne jalkaansa, vaikka olisi ollut aivan kuiva, ja ne joilla oli sateensuojat, kantoivat niitä, vaikka aurinko olisi paistanut. Kaikilla ei ollut kalosseja eikä sateenvarjoja, ja sen vuoksi ne, joilla oli, halusivat edes hiukkasen loistaa tärkeämpänä kuin naapurinsa.

Tavatessansa toisensa puhelivat he tehtaasta ja koneista, ja heidän moitteensa esimiestänsä kohtaan kohdistui yksinomaan kaikkeen mikä hyvin läheisesti koski tehdasta ja heidän työtänsä. Ainoastaan harvoin, ja silloinkin hyvin heikosti, välähti voimattomien ajatusten yksinäisiä säteitä heidän väsyttävään, yksitoikkoiseen puheeseensa. Kotiin palattuansa riitelivät he vaimojensa kanssa, ja usein pehmittivät heidän selkäänsä armottomasti nyrkeillänsä. Nuori väki istuskeli kapakoissa, tahi olivat illanistujaisissa toistensa luona, pelasivat harmonikkaa ja lauloivat rivoja lauluja, joista kauneus oli kaukana, tanssivat ja puhelivat tuhmuuksia humalapäissään.

Puolikuolleina työstä juoda latkivat miehet kiihkeän nopeasti, ja jokaisessa sydämessä heräsi ja kasvoi käsittämätön sairaloinen ärsyminen. Se vaati purkautumista. Ja tarttuen ahnaasti jokaiseen tekosyyhyn, joka antoi aihetta tämän rauhattoman tunteen laukaisemiseen, hyökkäsivät he toistensa kimppuun joutavista vähäpätöisyyksistä, pahaenteisellä petomaisella hurjuudella, antautuen verisiin riitoihin, jotka toisinaan päättyivät vaarallisilla loukkauksilla, vieläpä joskus kuolemalla.

Tämä vaaniva pahe kasvoi yhtämittaa, yhtä syvälle syöpyneenä kuin heidän lihastensa paranematon väsymys. He olivat jo syntyessään perineet tämän synnin isiltänsä. Mustan varjon tavalla seurasi se heitä aina hautaan saakka, pakottaen heitä rikoksiin, jotka olivat hirvittäviä aiheettoman julmuutensa ja raakuutensa takia.

Sunnuntaisin tulivat nuoret kotiin hyvin myöhällä yöllä revityin vaattein, likasina ja pölysinä, naamat rikki; he kehuivat ilkkuen miten paljon olivat pieksäneet tovereitansa, tahikka mitenkä he olivat heitä haukkuneet, kyyneliin saakka raivostuneina iskuista ja loukkauksista, joita he olivat saaneet, hoiperrellen surkuteltavan humalassa, onnettomina ja inhottavina. Joskus toivat äidit ja isät poikiansa kotiin, kun olivat löytäneet heitä kaduilta tahi kapakoista, tunnottomuuteen saakka juopuneina. Vanhemmat toruivat ja noituivat heitä ja pieksivät heidän pesusienen kaltaisia ruumiitansa, jotka olivat viinasta ja oluesta pöhöttyneet; sitte panivat heidät enemmän tahi vähemmän säännönmukaisesti vuoteille, herättääksensä heidät varhain seuraavana aamuna, jolloin tehtaan pillin mörisevä ääni kaikui heidän korviinsa.

He haukkuivat ja pieksivät lapsiansa minkä suinkin saattoivat, ymmärtämättä että juopumus ja paha käytös, joka oli nuorisolle moitteen alaista, näytti kuuluvan aivan laillisesti vanhemmille ihmisille. Kun he olivat olleet nuoria, olivat hekin juoneet ja tapelleet, ja saaneet samaten selkäsaunoja vanhemmiltansa. Elämä oli aina ollut tämmöistä. Se virtasi yksitoikkoisesti ja hitaasti alas mutaiseen ja sameaan virtaan, vuosi vuoden jälkeen; ja se oli jokapuolelta sidottu kiinni vanhoihin tapoihin, jotka johtivat heitä tekemään yhtä ja samaa päivästä päivään. Ei kellään heistä nähtävästi ollut aikaa tai halua pyrkiä vaihtamaan tätä elämänmuotoa.

Joskus, pitkän ajan kuluttua, saattoi muukalainen ilmestyä kylään. Ensimältä herätti hän huomiota paremmin sentähden että hän oli outo. Sitte herätti hän kepeän taikauskoisen ihmettelyn kertomuksillansa entisistä työpaikoistansa. Jonkun ajan kuluttua hupeni uutuuden viehätys pois, ihmiset alkoivat tottua häneen, ja hän jäi huomiota herättämättä toimimaan. Hänen jutuistansa selveni, että työmiesten elämä on sama kaikkialla. Ja jos niin kerran oli, niin mitäpä tuossa oli jauhamista?

Joskus kuitenkin joku muukalainen puheli omituisia asioita, joita ei koskaan ennen oltu kuultu kylässä. Miehet eivät väittäneet vastaan, mutta kuuntelivat hänen kummallisia juttujansa epäuskoisina. Hänen sanansa herättivät sokeata ärtymistä muutamissa, pelästynyttä hämmästystä toisissa, jota vastoin muutamien rauha oli häiriintynyt heikolla, varjon tapaisella toivolla jostakin, he eivät tienneet mistä. Ja he alkoivat kaikki juoda yhä enemmän, ajaaksensa matkoihinsa tarpeettoman, levottoman kiihotuksen.

Havatessansa muukalaisessa jotakin tavatonta, pysyttivät kyläläiset vastenmielisen tunteen kauaksi aikaa häntä kohtaan, ja kohtelivat häntä epäluulolla. He näyttivät pelkäävän että hän heittäisi jotakin heidän elämäänsä, joka häiritsisi sen suoraa, kammottavaa väylää. Surullinen ja vaivaloinen oli tämä kulku vielä luonteeltaan. Ihmiset olivat tottuneet siihen, että elämä aina painoi ja rasitti heitä samalla voimalla. Toivottomana käännöksestä minnekään parempaan päin, katselivat he jokaista uutuutta ainoastaan mahdolliseksi lisäämään heidän kuormaansa.

Ja maakylän työväki karttoi jokaista joka puhui heille epätavallisia asioita. Sitte nämä henkilöt katosivat taas, mennen jonnekin muualle, ja ne jotka jäivät tehtaaseen elivät erillään, jos he eivät voineet sekoittua ja elää yhdessä yksitoikkoista elämää toisten kyläläisten kanssa.

Elettyänsä tällaista elämää noin viisikymmentä vuotta, heitti vaivainen työjuhta henkensä.

Siten eleli myöskin Michael Vlasov, synkkä, peloittavan näköinen mies, jonka pienet silmät katselivat jokaista tiheäin kulmakarvojen alta epäluulon alaisesti ja joka hymyili epäluottamuksen pahaa hymyilyä joka ihmiselle. Hän oli tehtaan paras lukkoseppä, ja väkevin mies koko kylässä. Mutta hän oli hävytön suustaan eikä kunnioittanut esimiehiä eikä tehtaan ylipäällikköä, jonka vuoksi hän ansaitsi vähän; joka juhlapäivä pieksi hän jonkun pahanpäiväisesti, ja sen vuoksi kaikki inhosivat ja pelkäsivät häntä.

Useamman kerran oli yritetty antaa hänelle selkäsauna vuorostaan, mutta menestyksettä. Kun Vlasov huomasi että päällensä hyökättiin, otti hän kiven, puun tai rautapalan käteensä ja odotti sitte vihollisen lähestymistä hajasäärin. Hänen kasvonsa kun olivat kokonaan sakean mustan parran peitossa, aina silmistä kaulaan saakka, ja kätensä paksun villaisen karvan peittämät, herätti hän jokaisessa kauhun sekaista pelkoa. Väki pelkäsi varsinkin hänen silmiänsä. Pienet ja terävät kun olivat, näyttivät ne tunkevan ihmisen läpitse kuin teräsruuvit, ja jokainen joka kohtasi niiden katseen, tunsi että hänellä oli vastassaan eläimellinen, raaka voima, jolle pelko oli tuntematon ja joka oli valmiina lyömään armottomasti.

"Pötkikää tiehenne, likaiset madot!" huusi hän vihaisesti. Hänen rumat keltaiset hampaansa välähtelivät kauheasti sakean parran sisältä. Miehet menivät matkoihinsa lausuen avuttomia kirouksia.

"Likaiset madot!" huusi hän heille, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin terävät naskalit. Sitte, pitäen kätensä hyökkäysasennossa, lyhyt, paksu piippu hampaissa, kulki hän heidän perässään, huutaen aina vähän päästä: "Kuka haluaa kuolemaa, se tulkoon?"

Ei kukaan halunnut.

Hän puhui vähän ja "likainen mato" oli hänen lempilauseensa. Sitä nimeä hän käytti tehtaan päällyskunnalle ja poliisille, ja näin tervehti hän tavallisesti vaimoansa: "Sinä likainen mato, etkö näe että vaatteeni on revitty?"

Kun hänen poikansa Pavel oli neljäntoista vuoden vanha, tuli Vlasoville äkkiä halu vetää häntä tukasta vielä kerran. Mutta Pavel tempasi raskaan rautamoukarin, ja virkkoi lyhyesti: "Älä koske minuun."

"Mitä!" kysyi isä, kumartuen hennon ja pitkän poikansa puoleen.

"Kylliksi!" sanoi Pavel. "Minä en anna enää kurittaa itseäni."

Ja avaten tummat silmänsä selkiselälleen, heilutti hän suurta vasaraa ilmassa.

Isänsä katsoi häneen, solmi kätensä yhteen selkänsä taakse ja sanoi hymyten: "Hyvä on."

Sitte veti hän syvän henkäyksen ja lisäsi: "Sinä likainen mato!"

Hetkinen sen jälkeen virkkoi hän vaimolleen. "Älä pyydä rahaa enää minulta. Pavel elättää sinut nyt."

"Ja sinä aijot juoda kaikkityyni?" uskalsi hän kysyä.

"Se ei kuulu sinulle, likainen mato!"

Tästä ajasta kuolemaansa saakka, koko kolmeen vuoteen, ei hän huomannut eikä puhutellut poikaansa.

Vlasovilla oli koira, yhtä karvainen ja iso kuin hänkin. Se saattoi hänet tehtaalle joka aamu, ja odotteli häntä joka ilta portilla. Pyhäsin läksi Vlasov kiertomatkallensa kapakoihin. Hän astui hiljaa, ja tirkki ihmisten kasvoihin ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta. Koiransa astua luntusti hänen jälessänsä koko päivän. Palatessansa kotiin juopuneena istui hän alas syömään. Hän syötti koiraa omasta kupistansa; hän ei koskaan lyönyt sitä, ei koskaan torunut, eikä koskaan hyväillyt. Illallisen jälkeen lennätti hän astiat pöydältä ellei vaimonsa korjannut niitä ajoissa, asetti pullon viinaa eteensä, ja nojaten selkäänsä seinään, alkoi hän laulamaan karkealla äänellänsä, silmät ummessa ja suu selkisen selällään, levittäen kauhua ympärilleen. Rämeät äänet sekaantuivat hänen partaansa, pudotellen sinne kerääntyneitä leivän murenia. Hän pyyhki partaansa alaspäin, ja hajotti huulipartaansa paksuilla sormillansa -- laulaen käsittämättömiä sanoja, joita hän veteli pitkään. Sävel muistutti suden ulvontaa talvella. Hän lauloi niin kauan kuin hänellä oli viinaa pullossa, sitte pyllähti hän sivuttaisin penkille tai vaivutti päänsä pöytää vasten, ja nukkui kunnes pilli alkoi puhaltaa. Koira makasi hänen vieressään.

Kun hänen kuolinhetkensä koitui, oli se hyvin ankara. Viitenä päivänä pyöri maailma mustana hänen silmissään, hän kiemurteli tilallaan hammasta purren silmät tiukasti ummessa. Toisinaan sanoi hän vaimolleen: "Anna minulle arsenikkia. Myrkytä minut."

Vaimo kutsui lääkärin. Hän määräsi kuumia puurohauteita, mutta sanoi myös että leikkaus oli välttämätön ja että sairas pitää paikalla viedä sairashuoneeseen.

"Piru teidät periköön! Minä tahdon kuolla yksinäni, te likaiset madot!" sanoi ukko.

Silloin lääkäri puikki tiehensä, ja kun eukkonsa kyynelsilmin ehdotti leikkausta, puristi hän molempia nyrkkejänsä ja huusi uhaten: "Uskallappas vaan! Siitä koituu pahaa sinulle, jos tästä paranen!"

Hän kuoli aamusella samalla hetkellä kun pilli puhalsi miehiä työhön. Hän makasi ruumisarkussa suu auki ja silmäkulmat tiukasti rypistettyinä. Hänet saattoivat hautaan vaimonsa, poikansa, koiransa, eräs vanha juoppo ja varas, Daniel Vyesovshchikof, virkaheitto sulattaja ja muutamia kylän kerjäläisiä. Vaimonsa itki vähän ja hiljaa; Pavel ei kastellut silmiänsä ollenkaan. Kyläläiset, jotka kohtasivat tiellä saattojoukon, pysähtyivät, ristivät silmänsä ja kuiskasivat toinen toisellensa: "Arvaan Pelagajan olevan iloisen hänen kuolemastaan."

Ja toinen korjaten sanoi: "Hän ei kuollut; hän märkäni kuin elukka."

Kun ruumis laskettiin hautaan ja väki oli mennyt pois, jäi koira haudalle kauvaksi aikaa, istuen hiljaa tuoreen haudan päällä ja nuuskien multaa.

Hiiloksen herääminen

Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin juovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille, ja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä: "Illallista!"

Äiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja kiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa vasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä olkapäähän, ja huusi: "Kiireesti äiti!"

"Sinä hupsu poika!" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä, koettaen voittaa poikansa vastustuksen.

"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu", sokelsi Pavel epäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.

Tämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa, mutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri kysymys: "Juopunut? Juopunut?"

Äitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen katseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja voittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.

Äiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä: "Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä."

Häntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti äitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen. Hän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui keinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi happamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja, ajatellen katkonaisesti: "Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle. Toiset juovat, eikä mitään tapahdu -- mutta minä käyn kipeäksi."

Jostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni: "Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!"

Hän ummisti silmänsä ja tiukasti vastasi: "Kaikkihan juovat."

Äiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään paikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei ollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: "Mutta älä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut kyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?"

Kuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui Pavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan huomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt alituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut harvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut äidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen tarkastavasti.

Äitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa, joka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut, liikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut alituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät kasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia silmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla kylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi kulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan hieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden leiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen paksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä. Yleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan vaikutuksen.

Kyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina alas poskille.

"Odota, älä itke!" pyyteli poika pehmoisella äänellä. "Anna minulle juomista."

Hän nousi sanoen: "Minä tuon sinulle jäävettä."

Mutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen ylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa kädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi rukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen rahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui sumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama kiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet repivät ilmaa.

Elämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta rauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan erilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.

Talo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä käänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi huoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu keittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti nelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi Pavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja, pesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari pyhäinkuvaa -- tämmöinen oli koko kalusto.

Pavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret poikanulikat suinkin saattoivat tehdä -- osti itsellensä harmonikan, tärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit, kepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta. Hän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa. Mutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina suuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen päätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja elottomat.

Kerran kysäsi äitinsä häneltä: "No oliko sinulla hauska eilen?"

Hän vastasi synkästi ja ärtyisästi: "Oh, ikävä kuin hautajaisissa! Jokainen on kuin kone. Olisin paremminkin mennyt kalastamaan tahi ostanut itselleni pyssyn."

Hän teki työtä uskollisesti ja lakkaamatta. Hän oli hiljainen, ja silmänsä suuret ja siniset kuten äidinsäkin, katselivat tyytymättömästi. Hän ei ostanut pyssyä, eikä mennyt kalastamaan, mutta hän alkoi vähitellen karttaa kaikkiin piittynyttä elämän kulkua. Hän otti osaa illanviettoihin yhä harvemmin, ja vaikka hän meni ulos jonnekin sunnuntaiksi, palasi aina selvänä kotiin. Äitinsä tarkasti häntä huomaamattomasti, mutta hartaasti, ja huomasi poikansa kellahtavat kasvot muuttuvan tarkkailmeiseksi ja silmänsä vakaviksi. Hän huomasi että huulensa olivat yhteen puristetut omituisella tavalla, joka antoi hänelle oudon ja ankaran ilmeen. Näytti ikäänkuin hän olisi ollut vihainen jostakin, tahi kuin olisi koi häntä kalvanut. Ensimältä tulivat toverinsa häntä tervehtimään, mutta kun eivät milloinkaan tavanneet häntä kotona, lakkasivat he viimein käymästä.

Äiti iloitsi nähdessään poikansa muuttuneen erilaiseksi muusta tehtaan nuorisosta, mutta levottomuuden ja epätoivon tunteet kuohuivat hänen sydämessänsä, huomatessansa että poikansa oli itsepäisesti ja päättäväisesti suuntaamassa elämäänsä synkkään uomaan, joka johti pois häntä ympäröivästä elämän melusta -- että hänen uusi suuntansa oli yhtä vähän oikea kuin vasen.

Hän alkoi kantaa kirjoja kotiin. Ensimältä koetti hän lukea huomiota herättämättä, ja kun hän oli lukenut jonkun kirjan, piilotti hän sen. Joskus kopioi hän lauseita paperipalalle ja kätki senkin.

"Etkö sinä voi hyvin, Pavluska?" kysyi äiti kerran.

"Mitä joutavia, minä voin vallan hyvin", vastasi hän.

"Sinä olet niin laihtunut", virkkoi äiti huoaten.

Hän oli ääneti.

He puhelivat hyvin harvoin ja näkivät toisiansa hyvin vähän. Aamusilla joi hän teensä äänettömänä ja meni työhön. Keskipäivällä palasi hän päivälliselle, jolloin muutamia vähäpätöisiä huomioita tehtiin pöydässä, ja hän poistui uudelleen iltaan saakka. Ja iltasella, päivätyön päätyttyä, pesi hän itsensä, nautti illallisensa ja syventyi sitte kirjoihinsa, lukien kauvan aikaa. Sunnuntaisin läksi hän kotoa aamusin ja palasi hyvin myöhään yöllä. Äiti tiesi että hän meni kaupunkiin ja kävi teatterissa; mutta ei kukaan koskaan kaupungista käynyt hänen luonaan. Näytti siltä kuin olisi poikansa puhunut aika ajoin yhä harvemmin ja vähemmän, ja samalla huomasi hän että joskus yhä kasvavalla tavanomaisuudella hän käytti uusia, hänelle ymmärtämättömiä sanoja, ja että raakamaiset, kovat ja tylyt sanat tippuivat pois hänen puheestansa. Ja hänen yleisessä käytöksessänsä ilmautui muutamia piirteitä, jotka herättivät äidin huomiota. Hän ei enää teeskennellyt muodikasta, mutta kävi paljon tarkkaavammaksi ruumiillisen puhtauden ja vaatetuksen suhteen ja liikkui vapaammasti ja reippaammasti. Yhäti kasvava sulavuus ja yksinkertaisuus hänen käytöksessänsä, herätti äidissä rauhattomuutta ja huomiota.

Kerran toi hän kuvan kotiin ja ripusti seinälle. Se esitti kolmea henkilöä, jotka kulkivat keveästi ja varmasti, puhellen.

"Tämä on Kristus kuolleista heränneenä ja menossa Emaukseen", selitti Pavel.

Äiti piti kuvasta, mutta ajatteli itseksensä: "Sinä kunnioitat Kristusta, mutta et kuitenkaan käy kirkossa."

Vähitellen ilmestyi useampia kuvia seinille ja joukko kirjoja ilmaantui hyllylle, jonka eräs hänen ystävänsä puuseppä oli hänelle sirosti tehnyt. Huone alkoi näyttää kodikkaalta.

Hän teititteli äitiänsä kunnioitettavasti ja kutsui häntä "äidiksi", eikä enää "mammaksi". Mutta joskus kääntyi hän häneen äkkiä ja sinutteli häntä vanhaan tapaansa virkkoen:

"Mamma, älä anna itseäsi häiritä, jos tulenkin kotia hyvin myöhällä tänään."

Tämä miellytti äitiä; tällaisista sanoista tunsi hän itsensä omituisesti vahvistuvansa ja voimistuvansa.

Mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. Kun hänen poikansa muuttuminen ei selvinnyt hänelle ajan kuluessa, tuli sydämensä yhä valtaavammin levottomaksi, ennustaen jotakin tavatonta. Silloin tällöin tunsi hän omituista tyytymättömyyttä häneen, ja hän mietti mielessään: "Kaikki ihmiset ovat ihmisten tapaisia, mutta hän on aivan kuin munkki. Hän on niin jäykkä ja vakava. Se ei ole sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa."

Toisinaan ajatteli hän: "Kenties on hän tutustunut johonkin tyttöön tuolla alhaalla."

Mutta tyttöjen kanssa seurusteleminen vaatii rahaa ja hän kantoi melkein joka kopekan äidillensä.

Siten kului viikkoja ja kuukausia; ja kaksi vuotta livahti huomaamattomasti ohitse, kaksi vuotta omituista, hiljaista elämää täynnä levottomia ajatuksia ja huolta, joka yhäti kasvoi.