Part 10

Aiheen tähän sain matkalla tänne ja tuohon pieneen neitoseen tietysti olin rakastunut. On ihmeellistä kuinka helposti nykyään voin rakastua. On kuin tallusteleisin ympäriinsä sydän kourassa, valmiina ojentamaan sen sille, ken ottaa tahtoo. Tuntuu kuin täytyisi minun antaa se pois; aivan mahdotonta siitä päästä.

Matkustin tänne, sillä luulin olevani rakastunut (hiukan) erääseen, laivalla rakastun toiseen ja kun tulin tänne, rakastun ääneen -- joka ei kumminkaan estä minua käyskentelemästä kaikkialla kuin mieletön etsien sitä ensimmäistä, jota tavatakseni oikeastaan matkustin tänne ja hyräilemästä itsekseni liikuttavan tunteellisesti:

Wo bist du! Wo bist du!! Mein geliebtes -- Kind!!!

Kunhan taas tulen sinne Tukholmaan lepoon jälleen, aijon tarttua työhön ja tehdä tuhertaa.

Hyvästi. Näkemään asti!

William.

Äiti luki kirjeen uudelleen ja yhä uudelleen. Se kajahti niin terveelle. Se oli niin erilaista kuin millaiseksi hän ennen oli oppinut tuntemaan poikaansa. Tässä oli nuoruutta -- -- se ei ollut tavallista jähmettynyttä kylmyyttä, epäilystä, toivottomuutta. Olisiko hän todellakin -- --?

Äidin täytyi silitellen tyynnyttää rintaansa; oli kuin ihastumisen ilo tukahduttaisi hänet muutoin.

Jonkun ajan perästä istui hän ja kirjoitti "suureen kirjaansa", hän oli pysynyt uskollisena tavalleen.

Antakaa minulle anteeksi kaikki järkevyyden jumalat, suo anteeksi vanha kirja, joka todistat kaikki hulluuteni ja suo anteeksi minulle sinä -- kirjailija -- että kulutan aikaani sen kirjoittamiseen, mitä voisin saada painettunakin lukea. Mutta en voi odottaa. Tunnen mielettömän halun tämän palasen omistamiseen, saadakseni lukea sitä uudestaan niin usein kuin tahdon, sulkea silmäni ja kuunnella sen hyväilevää kaikua. Haa Jumalat! Niin ei kirjoiteta, ellei ole mahdollisuutta tulla taiteilijaksi.

En ole sokea sen virheille. Johdanto on liian pitkä ja raskas, sen seuraaminen vaatii ponnistusta ja siinä näkee ponnistuksen.

Ja mikä on Irlannista on kovin räikeää väriltään -- -- Mutta tunnelma on mestarillisesti tuotu esille.

Lyriikkaa. (Kirjoittanut.) William Zimmermann.

Raskain ähkyvin huokauksin tekee höyrykone kovaa työtänsä. Väliin kuuluu se väsyneeltä ja vaivaloiselta kuin ylivoimin kuormitetun eläimen puhallukset, joskus taas niin toivottomalle, mutta kumminkin voimallaan vaikuttavalle kuin taisteleisi jättiläiskokoinen ihmeotus tuskallista kuolonkamppaustansa tuolla alhaalla.

Konehuoneen avoimesta akkunasta näkee kirkkaaksi kiilloitettujen teräsakselien tahdikkaan taksutuksen ylös alas. Pyörähuoneen alta häämöittävät punaset siiventerät kuin suuret vereen ryvettyneet hampaat petoeläimen kidassa, Vesi vaahtoaa valkeana mihin ne painuvat, ja kauan laivan mentyä näkyy vielä kiehuen, kuohuen jälki, valkeana kuin maito, kuin linnunrata kylmänkirkkaana talviyönä, unelmahienoine, vihreähköine vivahduksineen.

Taivas on harmaa ja matala. Elävinä olentoina, vaihtelevina muotoina ajelevat pimeät pilvet toisiaan kuumeisesti taistellen olemassa olostaan. Ne pilstotaan palasiksi, kääriytyvät yhteen ja myrsky vitsoo niitä eteenpäin; ne kieppuvat mastojen huipuissa, repeytyvät riekaleiksi ja häipyvät ilmaan.

Idässä kohoaa Hallannin rannikko lainehtivine pengerpiirteineen, lähimmät kalliot häämöttävät punaisina ja harmaina, kaikin graniitin sammal, jäkälä, roso ja rakovivahduksin, käyden yhä utuisemmiksi ja utuisemmiksi reunaa kohden, joka taivaansinisenä loistaa vasten harmaata ilmaa.

Vasemmalta näkyy aava meri. Tuolla kaukana on rajuilma keskittynyt paksuksi, sameaksi sinipunervaksi pilviseinämäksi, joka reunustaa taivaanrannan. Takaa tämän paksun verhon kuumottaa hehkuen aurinko. Sen voi eroittaa valovivahduksena, pyöryläisenä vailla varmoja rajoja, heijastaen tuskin huomattavan loisteen tummaan vedenpintaan.

Korkeina, suorina ja jäykkinä kohoavat harmaasta ilmasta Nidingenin valotornin molemmat puusotamiehet varvatuine vartaloineen, ja pienine päineen, joista silmät yöllä punertaen loistavat.

Neljä lokkia seuraa laivaa. Ylös, alas nousevat ja laskevat ne. Väliin aivan veden pinnassa, väliin vähän ylempänä tähtäilevät ne tarkoilla silmillään kuohuvaan vanaveteen. Ja niin pian kuin vilahtaa jotain syötävää tuolla alhaalla, syöksähtävät ne sikin sokin veteen, viiltäen ilmaa viitakesiivillään. Tuokion räpisteltyään veden pinnassa, liitelevät ne taas kauas, jatkaen lentoaan, tyyninä ja verkalleen, tasaisesti, kömpelösti liikutellen siipiään.

Matkustajat kävelevät edestakaisin peräkannella, lämpimiin kääriytyneinä, sillä tuuli on tuima ja kylmä, ainoastaan eräs 16-vuotias herrasmies pitää takkiansa olkapäälleen viskattuna. Vilusta väristen on hän asettanut kehittymättömän vartalonsa ja uuden-uutukaisen talvipukunsa erään nuoren neidon katseltavaksi, joka istuu sohvalla sinervänä pakkasesta ja mieltäkiinnittävänä.

Katselen nuorta miestä tarkemmin. Iho lienee kaunis, kun ruumiinlämpö on kohtuullinen. Piirteet ovat hienot ja hän on terveen näköinen.

Aina kello kahdeksasta, jolloin hän astui laivaan, on hän ollut innokkaasti puuhassa poltellen suuria sikareja. Kun päivälliskäsky annettiin, näytti hän olevan hiukan hämillään, ruokasalissa ei häntä nähty, kun tulin kannelle jälleen, seisoi hän kaidepuuhun nojautuneena vastasytytetty sikari suussa, unelmoiden katsellen sadesumuun.

Nähtävästikin joku haaveellinen luonne.

Hän seisoo ja nauttii siitä, että on köyhä ja täytyy kieltäytyä. Jos hänellä olisi ollut rahoja ostaaksensa ruokaa, olisi hän jäänyt tätäkin nautintoa vaille. Nyt tuntee hän itsensä ylpeäksi ja jaloksi ollessaan pakoitettu kieltäytymään. Hän on jonkun kauniin kertomuksen väärin ymmärretty sankari.

Sankaritar tulee juuri rappuja ylös. Hän on rikas ja hänellä on varaa syödä. Juuri se tekee taas hänet mieltäkiinnittäväksi. Ja sitte tummuudellaan muistuttaa hän etelästä, unelmien ja mielikuvituksen aurinkoisista rantamista ja hän näyttää ulkomaalaiselta silkkisessä matkalakissaan. Hän muistuttaa avarasta maailmasta, suuresta, ihanasta maailmasta, luokseen vilkuttavine seikkailuineen ja houkuttelevine mahdollisuuksineen -- tuntemattomasta maailmasta, jonne lapsen ja nuorukaisen mieli ikävöi.

Nuorukainen ei voi ihailuansa peittää. Hänen katseensa riippuvat kiinni tytön kasvoissa ja hänen tähtensä käsitteleekin hän niin pahasti sikareita.

Käännyn ja hymyilen -- hieman halveksivaa elähtänyttä hymyilyä. Kuinka hän nyt unelmoi, hienosti ja hempeästi. Hän on juuri siinä ijässä.

Häntä on opetettu uskomaan rakkauteen -- tuohon salaperäiseen sanaan, joka jo paljaalla kaiullaankin panee hermoston värähtelemään. Hän käy alinomaisessa kuumeessa. Hän ei voi nähdä nuorta naista kysymättä itseltään: lieneekö hän minun tuleva rakastettuni? Joka hetki koettaa hän henkisesti valtimoansa ja pienimmänkin tunnelman pujahtaessa täyttyy hänen sydämmensä onnen aavistuksille ja sykähtelee kaksinkerroin kiivaammassa tahdissa.

Rakkaus on suuri ja mahtava. Se kohottaa, se jalostaa; jalostaa kurjimmankin. Se tekee raukan rohkeaksi, heikon voimakkaaksi.

Rakkaus on voima valtava. Se kestää elämän tuolle puolelle, se kuolemankin voittaa. Se voi leimahtaa hehkuvaksi intohimoksi ja se silloin on verraton. Mutta sen korkein muoto on kumminkin se, "joka voi kaikki kieltää."

Ylevä rakkaus on sielun etuoikeus.

Ylevä rakkaus on aistillisuudesta vapaa ja hieno. Sillä ei ole yhteyttä raakojen vaistojen kanssa. Jos se ilmaantuu omistamisen ikävänä -- oi silloin ei ole se puhdas! -- -- --

Tuhma, tuhma poika -- tietäisitkö kuinka yksinkertaista elämä olisikin, jos uskaltaisit elää omalla vastuullasi! -- -- --

Ilma kiihtyy kiihtymistään. Tuuli kieriskelee mastoissa, aallot kasvavat ulapalla. Siellä täällä kuohahtalee lakkapäitä lainehia, loistaen tummasta vesijoukosta ikäänkuin valkoiset hanhiparvet, sinne tänne sirottuneina, elävinä, sukkelasti uivina ja levottomasti sukeltavina.

Pilvet taivaalla painuvat yhä alemmaksi, muodot ja piirteet häviävät, kaikki juoksee yhteen paksuksi, kosteutta vuodattavaksi mustanharmaaksi peitteeksi, levittyen matalalle yli meren.

Kannen yli näkyvä Nidingenin kaksoismajakka katoaa ilmaan laivan taakse. Rannan aaltomainen kallioviiva harmenee harmenemistaan, pyyhkiytyy pois ja katoaa kangastellen.

Etukannen matkustajat istuvat tavarakääryjen ja hinkaloiden päällä vetäytyen toistensa suojaan kuin lammaslauma rajuilmassa.

Peräkannella kävelee pari herraa edestakaisin kallistellen ruumistaan laivan luikerruksien mukaan. Muut ovat kääriytyneet paksuihin päällysvaatteihinsa alistuen rajuilman alle toivottomalla alamaisuudella.

Nuori herrasmies on vetänyt päällystakkinsa ylleen. Se on kulunut ja vanhanaikainen; hän kärsii siitä. Sikari on sammunut. Hän näyttää alakuloiselta.

Suurin, uskollisuutta uhkuvin silmiin katselee hän romaaninsa sankaritarta. On kuin joka piirre hänen kasvoissansa tahtoisi julkijulistaa hänen nuorta ihailuaan, yksinkertaista ihastustaan.

Taaskin täytyy kääntyä salatakseni hymyilyä, joka ehdottomasti pyrkii huulilleni.

Katselen nuorta tyttöä. Hän ei ole kaunis, mutta miellyttävä katsella.

Hento kehkeymätön vartalo, vähän liian pitkä selästä, eikä suinkaan sopusuhtainen. Kaidat kasvot; silmät loistavat tummanruskeina, kuin kiillotettu pähkinä. Nenä liian suuri, ehdottomasti liian suuri ankaroiden kauneuden mittojen mukaan, suukin kenties liian pieni. Mutta kaikki sopii hyvin yhteen; eikä hennoisi toivoa sen toisin olevan.

Hänen tumma silkkinen matkalakkinsa vetäytyy hyvin hiusten mukaisesti, jotka niskaan ylöskiedottuina eivät näytä runsailta, sillä kankaan läpi voi eroittaa hänen päänsä hienot piirteet. Mutta varjostimen alta aaltoilevat ne kiiltävän mustina, keveissä kiehkuroissa.

Kaulansa ympäri on hän kietonut pitsiliinan, väriltään samanlaisen kuin hiuksetkin. Ilmakepeänä ja pehmosena peittää se hänen hartioitaan. Ja kun hän tuossa istuu viluissaan kokoonkyyristyneenä, on kuin näkisi jäätyneet, kalvakat kasvot savupilvestä pilkistävän.

Hän ei ole kaunis. Mutta noissa lapsellisissa piirteissä on jotain sanomattoman viehkeää, jotain avuttoman houkuttelevaa, joka saa sydämen heltymään. Ja tuo kehkeymätön varsi on kuin nuppu tuntemattoman kukan, se sisältää tuntemattoman kumman kiihoituksen. Ei tiedä mitä se sisällensä sulkee; tahtoo niin mielellään uneksia mahdollisuuksia rikkaita ja täyteläitä.

Tiedän hänen nimensä. Se on kaiverrettuna laattaan hänen matkalaukkunsa kupeessa ja näin sen aamusella hotellin taululla: miss Bowen Irlannista.

Hän matkustaa vanhemman naisen kera. Hän nähtävästikin matkustelee vain huviksensa. -- --

Hän on siis rikas. Kenties jonkun vampyyrin tytär, joka imee hänen kotimaansa mehun, kansan auttamattomasti hätään kuihtuessa.

Suljen silmäni. En tahdo häntä nähdä -- -- --

Sade räiskyy yli purjekankaisen katon. Tuuli laulaa raakapuissa alakuloista syyslauluansa, laiva kallisteleiksi laineissa puolelle ja toiselle -- tuudittaen hervotonna raskasta ruumistaan edestakaisin aalloissa. Matkatakkini on paksu ja pehmeä. Tuntuu kuin istuisin lämpimässä huoneessa koneellisesti keinutellen tuolia edestakaisin.

Tuolla kuvastuu hänen maansa eteeni: Ihana luonto:

Mehevinä vihreät niityt.

Metsät vaihtelevat väriänsä tuhansissa hienoissa vivahduksissa tummimmasta, melkeinpä mustasta havupuun vihreydestä aina vastapuhjenneen koivunlehden keveään, ilmahkoon värisävelmään, missä lehtivihreä on enemmän aavistettavaa kuin nähtävää.

Kellertäen loistavat vainiot auringonpaisteessa. Heikko tuulenhengähdys käy yli kypsyvän tähkän kuin kevyt varjo kuultavan kirkkaan taivaan poikki.

Kirkkaina päilyvät järvet. Niiden yllä värjyy ilma kesän kuumuudessa. Sinisenä ja syvänä kuvastelee avaruus niihin ja ne kuin ääretön silmä surukatseineen tuijottavat maailman kaikkeuteen.

Ihana luonto. Kaunis puite rajattoman kurjuuden taululle.

Mataloissa, likaisissa maakuopissa, missä ilma on epäterveellinen ja äikeä, missä voimaton köyhyys turhaan taistelee tautia ja kurjuutta vastaan -- siellä elävät maan asukkaat elämäänsä, vieraiden ihmisten ulkomailla tuhlatessa niitä rikkauksia, jotka yhä suuremmassa määrässä keräytyvät heille, kuta enemmän irlantilaisten hätä kasvaa.

Mutta kauan on kuulunut kumeaa nurinaa. Ja tulee aika, jolloin viha sulut murtaa ja väkivalta ottaa, mitä oikeuden nimessä äsken pyydettiin. Ja kenties murhanenkeli -- -- --

Heikko huudahdus! Hätkähdin.

Katsahdan ylös. -- Oh -- sehän oli vaan mielikuva.

Venhe oli tehnyt vaarallisen käänteen ja pieni irlantilainen miss oli pelästynyt.

Nyt kyyristyy hän jälleen kokoon, naurahtaen hiukan itselleen.

Mitä on tässä tytössä, jonka vuoksi en voi olla häntä katselematta. Hän ei ole kaunis, uudistan sen melkein suonenvedon tapaisella innolla itselleni. Ja sittekään en voi irroittaa katsettani näistä, kaidoista kalpeista kasvoista, jotka ikäänkuin savupilvestä pilkistävät.

Hän on kuva syksystä. Niin tuntuu hän minusta. Rakastan syksyä.

Ilmanko vuoksi, luonnon surumielisyyskö vaikuttaa minussa, että käyn helläksi kuin lapsi.

En tahdo antautua hellyydelle, en tahdo taipua tunnelmaan, joka kumpuaa povessani. Olen järkevän käsityksen mies. Voin leikellä rikki tunteeni, olen tottunut etsimään luonnonlait, jotka pakoittavat ne esille.

Ja kumminkin tuntuu kuin jotakin lauhaa ja suloista syntyisi sisälläni. On kuin kevätvirta lämpimin lainein kohoaisi yhä korkeammalle povessani ja yhtyisi sydämen ympärille, hitaasti nousten ja laskien pitkinä hyväilevinä maininkeina, tuntuu ikään kuin merkillinen magneettivirran voima vetäisi minua hänen luoksensa, ja istun tämän tunteeni tuottamaan mielihyvään vaipuneena, nauttien siitä kuustoistavuotiaan neidon vastaheräävällä kaiholla -- tiedotonna, vapisevana. On kuin tuulessakin olisi tuoksua, mutt'en tiedä mitä se on, on kuin sävel soisi ilmassakin mutt'en tiedä mistä se tulee. En kysykään sitä. Suljen silmät ja unelmoin.

On kuin kaikki lapsuussatujen ihanteellisuus elpyisi jälleen. Tunnen kaiken tunteiden hellittelyn, jota kuolettavaisesti olen pilkannut ja ivannut, kohoavan jälleen. En voi pilkata enää. Antaudun tunnelmalleni. Suljen silmäni ja istun unelmoiden.

Kauniita unelmia -- liidellen pohjalla, mistä epäilys on poistyönnetty, täyttävät ne mieleni muutamaksi tuokioksi onnen tunnelmalla.

Pieni, kalpea, viluinen lapsi, rakastan sinua. Rakastan muutamia lyhyitä hetkiä niin kauan kuin tunnelma kestää, hienosti ja kauniisti kuin lapsi, vähääkään ajattelematta omistaa sinua, tuntematta sinua.

En tahdo omata sinua, en oppia tuntemaan sinua, sillä sillä hetkellä katoaa kaikki tuo viehättävä sinussa. Olisit sinä kuten nuo muutkin jokapäiväinen ja mitätön.

Tiedän sen. En toivokaan mitään.

Rakastettuni et olekaan sinä, se on vain oma mielikuvitukseni luoma, joka nyt on ottanut sinun muotosi ja piirteesi.

Tunteeni on lapsen yksinkertaista uskoa sadun lumottuun prinsessaan, se on koko nuoruuteni kaiho, joka on keskittynyt sinun kuvaasi. Olet runon, todellisuudessa tapaamaton naisihanne, en tahdo koskettaa sinuun kädelläni, ettet katoaisi ilmaan.

Tahdon vaan istua hiljaa ja katsella, mielikuvitukseni kehrätessä vaihtuvia varjojaan sinun ympärillesi, uneksien kehittymättömistä mahdollisuuksista, jotka odottavat vain aurinkoaan puhjetaksensa kukkasiksi; koittavasta kauneudesta, rohkeudesta ja elämänhalusta, ajatuksista, jotka välähtelevät ja tunteista, jotka liekehtivät pohjalla -- tunteista niin lämpimistä, terveistä, joustavista ja elinvoimaisista.

Lasken käden sydämmelleni ja tunnen kuinka sydän lyö, silitän kasvoani otsasi mustakutrista sauhupyörrettä vasten, kumarrun ja kohtaan pelästyneen katseesi korkealle kaareutuvien kulmiesi alta. -- -- --

Herään ja huomaan, että minua katsellaan.

Mahdoin näyttää enemmän kuin luvallista lapsellisen yksinkertaiselta, sillä herrasmies sikarineen näytti kuin hän aavistaisi minut kilpailijaksensa ja vastapäätä minua seisoi vanha, epäilijännäköinen herra hymyillen.

Omaa pilkallista hymyilyäni!

* * * * *

Kauan vielä kun äiti oli lopettanut kirjoituksensa, istui hän pöydän ääressä, tuijotellen ulos akkunasta kynä kädessä. Hänen kasvoillaan kuvastuhe rauhallinen ilo.

Hänelle tämä ei ollut samaa kuin muille: ainoastaan kirjoitustavan taiteen muodostama, nuorekas tunnelma paperille viskattuna. Hänelle oli se niin äärettömän paljon enemmän. Se osoitti ihmistunteiden esiinmurtautumista viluisessa mielessä, se osoitti kevään vihdoinkin tulleen puhkeavine oksineen, kuohuvine nesteineen ennusti kesää kasvullisuuksineen ja viljoineen. Hänelle itselleen lupasi se vapautuksen alati painavasta tuskasta -- -- se oli pelastus hänen lapsellensa!

Hän kastoi kynän ja lisäsi.

"Maltas, mihin voin tään verrata? -- Ruusuihin, vielä puhkeamattomiin, jotka ovat vain aukaisseet umpunsa siksi, että voipi vilahduksella nähdä niiden vilpoisat, punoittavat lehdet sisältä; tai mansikkatuoksuun yksinäisellä, aurinkoisella mäenharjanteella, kun ei katse vielä ole niitä kohdannut; -- -- tai siihen mitä tuntee, kun oltuaan kauan sisälle suljettuna, näkee metsän viheriöivän."

YHDEKSÄS LUKU.

Syyskuun puolivälissä palasi William Tukholmaan. Hän ei ollut mitään kirjoittanut siitä, milloin aikoi saapua ja äiti vallan ihastui, kun hän eräänä päivänä astui sisään, tavalliseen aikaansa, kohta päivällisen jälkeen. Hän oli terveennäköinen ja hänen olentoonsa oli tullut reippautta; kesä oli nähtävästi tehnyt hänelle hyvää.

Äiti istui ja katseli häntä ruskeilla, lämpöä sädehtivillä silmillään, hän seurasi pojan jokaista liikettä ja kasvojen ilmettä, kuunnellen jokaista hänen sanaansa. Hän oli niin ilon valtaamana, että se tänä hetkenä täytti hänet kokonaan.

"Kiitos kirjeestäsi", sanoi hän. "Tulin siitä niin iloiseksi."

William ei vastannut mitään, näytti melkein siltä kuin olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä tämä muistutus avomielisyydestään.

Hetken perästä alkoi hän puhua Pelle Wahlbergistä ja hänen kihlauksestaan.

Äiti odotti hänen puhuvan itsestään, mutta kun hän aivan aikeellisesti sitä näkyi välttävän, ei hän tahtonut kysyä.

Vähä kerrassansa solui heidän jokapäiväinen elämänsä tavalliseen juoksuunsa; poika tuli melkein säännöllisesti joka päivä, jälestä päivällisen, ja pysähtyi tunnin tai pari äidin luona. He menivät yhdessä teattereihin ja söivät illallista jälkeenpäin hotellissa Pelle Wahlberg tai joku muu Williamin ystävä seurassa. Ne toiveet sydämellisemmästä suhteesta, jotka olivat kyteneet äidin mielessä, saatuansa pojan kirjeen sekä alussa, kohta hänen tultuansa, eivät olleet toteutuneet. William oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta hänen olennossansa oli vielä tuota tuskallisen arkaa noli me tangre (älä koske), jonka vuoksi äidin sidottu hellyys ei päässyt vapautumaan.

Poika oli hillityn kylmyytensä kautta pakoittanut ensi hetkestä alkaen äidin näyttelemään osaa, joka oli hänen luonteelleen vastaista. Hän oli jähmettyneen tunteettomuutensa painolla kukistanut äidin intohimoisen pikaisuuden pienimmänkin ilmauksen sekä hyvässä että pahassa. Ja kun William yhden ainoan kerran oli seissut kasvot kasvoja vasten äidin tumman, koleerisen luonteenpurkauksen kanssa, oli poika tuijottanut hämmästyneenä häneen, kuin olisi hän ollut nainen, jota hän ei tuntenut.

Äitiä vaivasi tämä petollisuus heidän suhteessaan, vaan hän ei voinut viskata naamiotansa. William olisi taas jälleen tuijottava häneen yhtä vieraana, hän luulisi että jokainen äidin tunteen ilmaus olisi paula, jolla hän koki sitoa hänet; ja etana vetäytyisi kuoreensa.

Tämä suretti häntä sitä enemmän, kun hän jälestäpäin oli tullut huomaamaan, että poika olisi ollut helpompi voittaa, jos hän heti alusta alkaen olisi rohjennut toimia oman vaistonsa mukaan ja kohdella häntä luonteensa koko lämmöllä ja hellyydellä. Hän olisi kyllä vavahtanut ensi koskettelussa, mutta lopullisesti olisi hän huomannut, että ainoastaan sellaisena oli hän luonnollinen. Sen sijaan nyt oli hän itsekin kokoonkutistunut hänen epäystävällisyytensä tähden; hän oli jo näytellyt osaansa niin kauan, että poika oli siihen jo tottunut, ja jos hän nyt yht'äkkiään jättäisi sen, katsoisi hän sen tekeytymiseksi ja työntäisi hänet luotaan.

Äidin täytyi tyytyä, seurata hänen elämänsä kehittymistä, odottaa ja toivoa.

William oli hyyrännyt pari huonetta Kuningattaren kadun varrella ja oli jälleen ottanut paikkansa sanomalehden teatteriarvostelijana ja olipa hänellä vielä ensipäivinä ollut kuntoa kyllin istua kirjoittamaan yksinäytöksisen kappaleen, johon hän ajatuksen oli saanut matkaltaan. Hän oli jättänyt sen kuninkaalliselle teatterille ja se oli otettu näyteltäväksi.

Äiti ei ollut mitään siitä aavistanut, ennen kuin hän eräänä päivänä näki uutisen sanomalehdessä.

Hän ilostui, mutta ilon alta sorahteli toinenkin mieliala, se oli katkeruutta, jollaista tuntee tullessansa ansaitsemattomasti syrjään sysätyksi. Pojan sulkeutuvaisuus haavoitti häntä kuin kipeä loukkaus. Mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että hän olisi sen kertonut hänelle, äidilleen.

Herra Hedström, joka pistäysi samana aamupäivänä rouva Zimmermannin luona, oli aivan yhtä hämmästynyt uutisesta. Hänkään ei ollut mitään aavistanut. Tämä ei ollut niinkään vähäinen lohdutus äidille, joka mielessään katsoi Hedströmiä vaarallisimmaksi kilpailijakseen, niin vaaralliseksi, että oli hetkiä, jolloin hän tunsi mielessään varmoja mustasukkaisuuden oireita häntä kohtaan.

Päivällisen jälestä tuli William, kuten tavallisesti ja istuutui sikareineen mielipaikallensa, mukavaan nojatuoliinsa kamiinin luona.

"No, sinunhan eräs kappaleesi on otettu teatteriin näyteltäväksi", sanoi äiti. "Onnittelen."

"Kiitos."

"Näin sen sanomalehdestä aamulla. Sitte tuli herra Hedström tänne aamupäivällä. Hän oli hyvin ihmeissään."

"Siksikö, että näytellään muutakin kuin saksalaisia huvinäytelmiä?"

"Ei. Mutta siitä, ettet ollut mitään maininnut kappaleesta."

William hymyili.

"No, olipa se sitte jotakin puhuttavaa."

"Milloin kirjoitit sen?" kysäsi äiti.

"Kohta tultuani. Se on jonkin joutavaa vain..."

"Kuinka kauan kirjoitit sitä?"

"Oh, pari päivää, kolme tai neljä -- -- -- Sinähän olet oikein suurinkvisiittori."

"Niin tietysti", nauroi äiti, "siksi että teen sinulle parisen kysymystä, kun et itsestäsi mitään kerro."

"En tiennyt, että tämä voisi huvittaa sinua. Ja sitä paitse", lisäsi hän, kohottaen olkapäitään -- -- "on niin pikkumaista puhua itsestään."

"Ja sitte kummastuttaa se sinua, että jonkun kerran saa halun olla suurinkvisiittori."

"Niin. Minun on todellakin vaikea uskoa, että muita voi huvittaa se, mikä minua koskee."

"Kiusaako sinua, jos jatkan kidutustani hetkisen vielä?"

"Ei ollenkaan. Anna tulla vaan."

"No mitä toimittelet nykyisin?"

"Poltan sikareja."

"Kiitos. Mitä työtä teet, kun olet kotonasi -- koska täytyy lausua ajatuksensa niin täsmällisesti."

"En mitään. Niin, minä kirjoitan teatteriarvosteluja joskus. Ja luen kirjoja kun sattuu. Myöskin kotimaista kirjallisuutta väliin, kun täytyy ilmoittaakseni. Mutta siinä onkin kylliksi."

"Lukemisessako vai kirjoittamisessa?"

"Molemmissa, mutta varsinkin ensimmäisessä."

Hänen äänensä, joka tähän saakka oli ollut hieman ivallinen, kävi yht'äkkiään vakavaksi.

"Kuta enemmän luen, sen vähemmän saan halua itse tehdä mitään."

"Kuinka se on käsitettävä?"

"Näen kuinka ikävää tulos on. Se oikein vaivaa minua. Sellaista en tahdo kirjoittaa."

Äidin ruskeissa silmissä välähti ilon loistetta. Nämäthän olivat hänen omia ajatuksiansa, sanoiksi saaneina.

"No kirjoita sitte jotakin muuta", sanoi hän hiljaa.

William hymyili.