Part 11

"Jotakin muuta -- niin. Se on helppo sanoa! Mutta mitä? Olemme kirjallisuuden käänneaikakaudessa. Uusi suunta, joka kymmenkunta vuotta sitte oli oikeutettu siksi, että se oli uusi rengas kehityksen ketjussa, on nyt tullut niin yleiseksi ja käynyt uskonkappaleeksi, joka painostaen ja uhaten ehkäisee runoilua Pohjolassa. Sen turvissa puhkeaa pikkukykyjä kuin sieniä maasta, eläen loiselämää kysymyksillä ja ongelmoilla, jotka uranaukasijat kymmenkunta vuotta sitte esittivät. Katso vaan kirjoja, jotka ilmestyvät täällä meillä. Realistista käsityöläistyötä! Kunnioitusta herättävää -- jumal'auta -- reseptin mukaan kokoonkyhättyjä -- -- ikäviä niin, ettei kukaan viitsi niitä lukea. Kuka viitsisi kuulla Nooran jälkeläisen yhdennessätoista sukupolvessa laususkelevan. Kun kuulen yhäti märehdittävän lauseita naisten sorrosta, inhoittaa se vaan minua. En yhäti voi käydä haikeaksi 'työmiesraukan' tähden. Olen myös nähnyt nälkää päivinäni; se ei ollenkaan ole vaarallista. Ja jos johonkin kelpaa, saa ruokaa aina lopuksi. Tahdon kirjoittaa romaanin tukkukauppias raukasta, joka parhaissa vuosissaan kuoli sydämen ympärille muodostuneen rasvakerrostuman tähden, syystä että oli syönyt liian hyvää ja juonut liian paljon. Hän myöskin on surkuteltava olento. Hän seurasi vaan halujansa. Luonto ei ollut antanut hänelle kylliksi aivoja pidättääkseen itseään, ja hän kärsi marttyyrikuoleman ruokahalunsa tähden. Ei yksin työmies ole surkuteltava. Kaikki olemme surkuteltavia, sillä meidän täytyy kaikkein kuolla."

Hän oli kiihoittunut puheestaan ja lopuksi seurasivat sanat toisiaan kuumeisessa kiireessä. Kun hän oli läähättänyt ilmoille viimeisen merkillisyytensä, voi äiti äänilajista kuulla, kuinka hän oikein nautti, kun luuli löytäneensä jotakin, jota äiti pitäisi hyvin törkeänä. Hän ei tietänyt että perusajatus siinä jota hän sanoi, oli sama mitä äiti niin usein itse, ennen häntä oli ajatellut.

"Olet kyllä oikeassa", sanoi äiti vaan. "Nuoressa kirjallisuudessamme on jotakin painostavaa, kokoonkutistunutta. Puuttuu aurinkoa -- -- etkö sinä voi sitä meille antaa?"

Poika nauroi, mutta tuon naurun läpi kuulsi jotain muutakin ja ääni, jonka olisi pitänyt olla leikkisä ja ivahtava oli kaiuton ja epävarma hänen vastatessaan:

"Osvald anna minulle aurinko! Ei, siitä ei tule mitään. Mutta aurinko tullee kai kerran vielä, ennemmin tai myöhemmin. Odotellessa kirjoittelen teatteriarvosteluja ja sanomalehtikirjoituksia. Muserran niskat ajatukseltani saada aikaan jotain oiva työtä. On ikävää käyskennellä tuntien itsensä aina jotakin omaavaksi, voimatta sitä kumminkaan koskaan synnyttää."

Tuossa oli taas sama apeamielisyys, jonka äiti luuli kesällä karkoittuneen; näin hiiviskeli se jälleen näkyville.

"Ja sinun kappaleesi, joka on otettu näyteltäväksi", sanoi äiti äänellä, jonka koetti tehdä niin huvittavaksi kuin mahdollista.

"Kappaleeni", vastasi poika halveksivaisesti kohouttaen olkapäitään. "Ivaa! Ivaa vaan parketille! Pieni tyttölerpukka, joka työntää kieltänsä yleisölle. Siinä koko juttu. -- --"

Eräänä lokakuun päivänä kun William meni toimiston konttoriin oli siellä paikalliskirje hänelle. Hän avasi sen ja luki allekirjoituksen. A. Hagberg oli siinä. Ensi tuokiossa ei hän voinut saada selville, kuka tämä herra Hagberg oli, mutta seuraavassa sekunnissa tunsi hän hätkähdyksen rinnassansa, hän se oli.

Tyttö kirjoitti, että hän oli tullut Tukholmaan puhutellakseen lääkäriä. Kun se oli tehty, oli hän sijoittanut tädin kotiin, hotelliin, ja itse lähtenyt vaeltelemaan hämärän tullen. Hän oli ollut niin mielihyvissään, hän oli yksinänsä juonut suklaata kahvilassa Hallituskadun varrella ja lopuksi oli hän kahdeksan seudussa löytänyt itsensä vihellellen käymässä Kustaa Aadolfin toria pitkin. Nyt istui hän kotona, hotellissa, suloisessa sohvansa nurkassa poltellen pientä egyptiläistä sikariansa ja niin oli pistänyt päähän kirjoittaa herra Zimmermannille, että hän kumminkin tietäköön hänen olleen kaupungissa.

William ei tullut kotiin sinä aamupäivänä. Se kului hänen juostessansa hotellista hotelliin, kävellessänsä Norrbro'lla, Kuninkaallisessa puutarhassa, kaikkialla missä vaan voi toivoa tapaavansa etsittynsä. Lopuksi meni hän ja söi päivällisen puoleksi suutuksissaan, puoleksi iloissaan kirjeestä. Jo se vain että tytön päähän oli pistänyt kirjoittaa hänelle, osoitti...

Hän oli jo melkein unohtanut pienen kesäidyllinsä, kun tämä kirje tuli elvyttäen muistot jälleen. Oli tullut niin paljon väliin. Hedvig, Isabella ja Louise -- hän oli solunut vanhoihin suhteihinsa, pääkaupungin elämä oli pyörtänyt hänet jälleen aaltoihinsa. Nyt tunsi hän taas keskellä tämän jokapäiväisen elämänsä, kesämuistojen kaikua, joka heikkona sointuna kohottausi erilleen taustan yksitoikkoisesta kohinasta.

Seuraavana päivänä näki hän erään hotellin matkustajailmoitusten joukossa tädin nimen. Hän meni sinne, mutta naiset olivat juuri edellisenä iltana palanneet takaisin Skooneen.

Kun hän tuli kotiin epäonnistuneelta löytöretkeltään, istuutui hän kirjettä vastaamaan.

Tukholmassa 23 p. lokakuuta.

Neiti Alma Hagberg.

Tepäs olette hieno, pieni neitonen!

Ellen tietäisi, että te perin juurin olette itseenne yhtä harmistunut, kuin minä olen teihin, niin tahtoisi varmaan ääni kirjeessäni käydä vieläkin nuhtelevammaksi. Mutta nyt kuultakoon vain rivien välitse hillityn lempeä surumielisyys siitä, että olette riistänyt yhden työpäivän minulta.

Koko lauantaipäivä kului kolkutusjahdissa jalon metsäotuksen perässä: Vaaniskelin kaikki Kustaa Aadolfin torin läheisyydessä olevat hotellit, vaan ei missään oltu nähty pikku neitiä, josta tahdoin saada selkoa. Germaania hotellissa näytti alussa lupaavalta. Siellä asui skoonelainen neiti tätineen -- nimeä ei ovenvartija voinut muistaa. Minkänäköinen hän on -- tyttö? Vaalea tai tumma? -- Vaalea. (Hyvä!) -- Pieni -- -- (no niin) laiha -- -- -- (!?!) -- -- keski-ikäinen -- -- -- (pötkin tieheni).

Rosenbadissa oli yksinäinen malmöläisneiti, nimeltä Haglund. Pyysin saada häntä nähdä, mutta arveltiin että siihen ei voitu myöntyä. Hän sitä paitsi oli tumma, sanottiin. Luikin edelleen. -- --

Pikku neitien, jotka tulevat suuriin kaupunkeihin ei pitäisi vaatia, että heihin tulisi olla niin rakastunut, että pitemmittä asioitten ilmaisuitta voisi aavistaa, missä he oleskelevat. Sen sijaan, että olisin istunut ja kirjoittanut juoksentelin kaikkialla, Kuninkaallisessa puutarhassa ja Norrbro'lla pikku neitosia pilkistelemässä. Turmelin päivälliseni juomalla kupin suklaata Bergissä ja polttelin pientä sikaria, vain hermostumisesta. Iltasella menin teatteriin katselemaan pikku neitosia; vaan kaikki turhaan.

Pikku neidit, jotka tulevat Tukholmaan ja aikovat viipyä vaan muutamia päiviä, älkööt luulkokaan tapaavansa ystäviänsä kaduilla. Pikku neitien tulisi ottaa kaupunginlähetti, kirjoittaa parisen sanaa paperilapulle ja lähettää toimitukseen ja saada sieltä osoite ja niin edelleen, heti paikalla.

Eikä näin. "Istun hotellissa..." Ettekö silloin yhtä hyvin voinut kirjoittaa: istun -- -- hotellissa, siinä näet nimi, hotellin nimi, terveen järjen ja epänaisellisen logiikan nimessä. -- --

Ja tahdotteko nyt kuulla jotakin kappaleestani -- "milloin sitä näytellään j.n.e.", kuten te niin näppärästi suvaitsette siitä lausua -- niin istuutukaa ja antakaa minun tarkemmin tietää Tukholmassa olostanne kuinka monta kertaa te tietämättänne kulitte akkunoideni ohitse (oikealla kädellä Rauhankatua ylösmennessä) ja muuta pientä ja hyvää, joka voi sielutieteellisesti ja sielunleikkelytieteellisesti huvittaa ystäväänne

William Zimmermannia.

Viikon perästä sai hän vastaukseksi jotensakin vähäsisältöisen, vinorivisen, hutiloimalla ja vakaantumattomalla käsialalla kirjoitetun pikku kirjeen. Tyttö kertoi olleensa edellisenä iltana tanssiaisissa ja siitä syystä tunsi itsensä niin tylsäksi, ettei voinut keksiä muuta sen parempaa kuin kirjoittaa herra Zimmermannille. Hän kertoi olostaan Tukholmassa ja uudisti jälleen juttunsa viheltelystä Kustaa Aadolfin torilla, jota hän tuntui pitävän suurena urhotyönä. Hän koetti läpeensä saada saman notkean, huolettoman kaiun kirjeesensä kuin Williaminkin kirjeessä, vaan hänen puuttuva muodonhallitsemiskykynsä esti sen onnistumasta..

William luki kirjeen hiukan hymyillen. Mutta häntä hyvin halutti jatkaa edelleen tuttavuutta, jonka vuoksi hän ei voinut olla pitkittämättä kirjevaihtoa. Hän istuutui heti kirjoituspöytänsä ääreen ja vastasi:

Tukholma marrask. 4 p.

Neiti Alma Hagberg!

En ole ollut tanssiaisissa, mutta tunnen itseni kumminkin tylsäksi ja tyhjäksi -- "Sellaista voi tapahtua parhaimmallekin", sanoi pitkäsaarelainen, ja niin on käynyt minun. Olen kirjoittanut pari tuntia erästä sanomalehtikirjoitusta, eikä se nyt enää tahdo sujua, mutta kello ei ole enempää kuin kolme ja on liian aikaista syödä päivällistä.

Tämä kaikki ei ole selitykseksi, miksi oikeastaan kirjoitan teille. Sen kaikessa tapauksessa olisin tehnyt. Minua haluttaisi tulla teitä tuntemaan. En luule teidän olevan minkään erinomaisen lahjakkaan pikku neidin -- luulenpa melkein sen enemmän olevan luulottelua. Mutta on sielutieteellisesti huvittavaa nähdä taistelu teidän puoleltanne tuon kuvittelun ylläpitämiseksi -- -- -- ja kaikki tämä ei ole totta, kuten kaikki totuudet nykyaikana. Siksi ei teidän tarvitse tästä suuttua.

Kirjeenne ei ollut kovinkaan sisältörikas, mutta kaikessa tapauksessa sielutieteellisesti huvittava, siksi että voipi lukea rivien välistä pikku neiti Hagbergin ihastuksen siitä, että hän on saattanut ryhtyä johonkin niin sopimattomaan kuin käydä vihellellen hämärissä pitkin Kustaa Aadolfin toria, mutta neiti Alma Hagberg on vapaamielinen ja emansipeerattu -- hänhän taitaa puuhaella pikkuneitos-novellikokoelman julkaisua, olen kuullut -- mutta häntä ei ujostuta sittenkään, vaan päinvastoin kertoo hän erehdyttämättömästi veikistellen käyneensä vihellellen iltasella -- voi hirmuisuutta!

Näen teidän käyskentelevän toria pitkin ja kuulen teidän viheltävän hiljaa, melkeinpä tuskin kuultavasti, sydämellisesti mielihyvissänne, että käytte vihellellen Kustaa Aadolfin torilla.

Teidän mielestänne se näyttää joltakin, ja te olette aivan rakastunut siihen tauluun, jonka toimitatte.

Niin olen minäkin sitäpaitse -- tietysti säädyllisesti ja maltillisesti, kuten ajanmukainen nuorimies nykyään rakastuu (en kumminkaan _teihin_, vaan tuohon tauluun, jossa _te olette mukana_).

Tukholma 9 p. marrask.

Neiti Alma Hagberg!

Ihanteellinen? -- olkoon menneeksi! Mutta idiootti? -- Ei!

Mutta te olette sairas, älkäämme siis väitelkö. Minulla on kiire ja ehdin vaan parisen riviä. Toivon tällä kirjalla voivani lyhentää ja sulostuttaa muutamia hetkiänne sairasvuoteella.

Mitä tuohon erinomaiseen epäonnistumiseen tulee, niin luulen teidän erehtyneen. Siihenkin on kappale aivan liian huono.

Kun te tällä kertaa tulette kaupunkiin, niin toivon, että teette minulle sen ilon ja itsellenne sen palveluksen, että ilmoitatte minulle missä otatte asunnon, tahi esim. milloin tulette.

W. Z.

P.S. Maanantaina annetaan kappale ensi kerran.

P.P.S. Ette tarvitse ensi kirjeessä kunnioittaa minua kirjoittamalla Te ja Teille (suurilla kirjaimilla). Olen tyytyväinen vähempäänkin. Tehän kirjoitatte jumala (pienellä j:llä) te, joka olette jakobiini.

P.P.P.S. Tämähän on kuin ystävättären kirje.

Äidin ja Williamin väli oli muuttumatoin. Hän kävi joka päivä äidin luona, mutta luottavaisuutta puuttui. Keskustelu kävi kankeasti ja äidin täytyi pitääksensä sitä vireillä alati ja lakkaamatta kertoa itsestänsä. Tämä vaivasi häntä, mutta se oli ainoa keino tehdä heidän yhdessäolonsa siedettäväksi.

William ei tuntunut koskaan välittävän josko puhuttiin tai vaiettiin, ja hän auttoi harvoin keskustelua, lukuunottamatta silloin tällöin lausumiansa muistutuksia, joidenka kylmä ivallisuus koski äitiin.

Kerta toisensa perästä päätti äiti lakata latelemasta näitä avomielisiä kuvauksia omasta elämästään. Mutta aina viime hetkellä, kun hiljaisuus uhkasi käydä kovin painostavaksi, valtasi hänet omituinen tuskan tunne, joka sai hänet hillitsemättömästi turvautumaan siihen aineesen, joka vaan ensiksi päähän pälkähti, useimmiten omasta menneisyydestään.

Eräänä päivänä kun William tuntui olevan jotenkin hyvällä tuulella, päätti äiti sanoa hänelle suoraan, ja hän ottikin puheeksi heti poikansa ovesta astuttua.

"Tänään aijon näytellä William Zimmermannia", alkoi hän leikillisesti. "Äänetönnä ja mukaantumatonna."

"Noo, miksi niin?"

"Siksi että olen väsynyt alituiseen itsestäni puhumiseen. Ja nyt voi jo olla sinun vuorosi."

"Mutta kun se nyt ei ole minun luontoni mukaista."

"Luulet kenties sen kuuluvan minun luontooni, mutta kumminkin olen tehnyt niin päivä päivän perästä, että..."

"Antaisit minulle hyvän esimerkin", keskeytti poika. "Eikö niin?"

"Kaikessa tapauksessa ei enää olisi liika aikaista, jos jättäisit pois minua kohden jotain vaiteliaisuudestasi."

"En sitä voi" -- hän katsoi äitiä suoraan vasten kasvoja, vahingoniloisena. "Mutta sinullahan on tilaisuus tutkia minua."

"Mitä tarkoitat?" äännähti äiti ikäänkuin henkeä vetämättä.

"Tarkoitan, että kaikki se mitä olet pumpunnut herra Hedströmiltä, tarvitseisi tulla täydennetyksi omilla havainnoillasi", sanoi hän kylmästi ja tuolla inhottavalla ivalla, joka tuntuikin olevan loistokohta hänen kovin yksipuolisessa näyttelytaidossaan. Tässä ivahymyilyssään oli hän kehittynyt kieltämättä mestaruuteen saakka, ja hänen vastauksensa olikin erittäin pisteliäs.

Seurasi pitkä vaitiolo.

Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.

"Kuinka voit olla niin ilkeä?" sanoi hän hiljaa, tuskin sai hän sen sanotuksi.

"Ahaa! Olenko hämmästyttänyt sinua! Et luullut minun voivan katsella lävitsesi!" puhkesi hän lausumaan voitonriemuissaan.

Äiti ja poika katsoivat toisiansa silmiin kotvan aikaa; äiti lukeaksensa pojan ajatukset, poika värähyttämättä vähääkään kasvojensa ilmettä, yhäti ylönkatseellisen pilkallisena.

Seurasi taas pitkä vaitiolo. Äiti tunsi itsensä kovin alakuloiseksi voidaksensa vastata. Kaikki mitä hän oli tehnyt, koko vuoden työ oli nyt sirpaleina hänen jaloissaan. Hän ei tiennyt vihako vai suru oli valtavampi; viha väärästä syytöksestä, vaiko tuska nähdessänsä itseänsä pilkattavan juuri sillä, mikä oli kauneinta ja hienointa hänen sielunelämässänsä.

"Ja sinä itse", sanoi hän lopuksi. "Oletko myöskin tullut tutkiaksesi minua?"

"Tietystikin! Voitko todellakin uskoa, että nuori mies, jolla on tosi aikomus tulla kirjailijaksi, tulisi joka päivä yhtä uskollisesti, ellei hänellä olisi tarkoituksena tutkia?"

Hämmästyen pysähtyi äiti ihmettelemään tätä ihmistä, joka oli hänen poikansa, ja jolla tuntui olevan vaan pää -- sydäntä ei lainkaan.

"Olen erehtynyt suhteesi." -- Se sanottiin hiljaa ja surumielisesti.

"Niin äidit aina tekevät. Olet ihaellut liiaksi. Oppiessasi lähemmin tuntemaan, olet tullut huomaamaan toivoneesi aivan liian paljon. Totuus paljastuisi kumminkin kerran, ennen tai myöhemmin. On hyvä, että siitä on jo päästy."

"Niin, niin. Kenties!"

"Aivan varmaan. Ihmiset nyt kumminkaan eivät kestä lähempää tarkastelua. Ne menettävät aina."

"Eivät kaikki", huomautti äiti laimeasti. "En minä."

"No -- minä kumminkin."

"En ole tutkinut sinua kyllikseni, josko se on totta."

"Niin. Voit uskoa kyllä sanaani. Minä olen suunnaton narri." -- --

Hetkisen kuluttua valitti William että talossa, missä hän asui, yläkerrassa hänen huoneensa päällä soitettiin pianoa, jotta hän ei voinut rauhassa tehdä työtä.

"Tuumiskelen muuttaa maalle. Aijon asettua asumaan johonkin talonpoikaistaloon, puolen peninkulman päähän kaupungista."

"Siihen et kauan tyytyisi."

"Miks'en? Viihdyn parhaiten yksinäni. En ole seurankipeä!"

"Entä päivälliskävelyt Kuninkaallisessa puutarhassa?"

"Sellaiset ovat vaan tottumuksia, joita ei ole vaikea voittaa."

"Mutta iltasin? Onhan hauska, koko päivän työtä tehtyänsä puhella jonkun kanssa."

"No kenties joskus. Minun täytyy tietysti tulla kaupunkiin, kun annetaan jotain uutta teatterissa. Mutta muutoin en kaipaa kaupunginelämää."

"Kyllä se vähän yksinäiseksi käy ajan pitkään."

"Yksinäisyys onkin iloni. Olen oikea Ibseniläinen peikko. Itsessäni on minulle kyllin!"

Hän istui vielä hetken äidin luona, mutta keskustelu kävi kankeasti vaitioloineen, jotka äidin mielestä olivat niin sietämättömän pitkiä ja jotka pakoittivat hänen alati hapuilemaan uusia aineita, kunnes hän lopulta jonkunmoisessa epätoivossaan alkoi puhua taas itsestään. Hän kuuli kyllä kuinka ulkoläksyltä ja yksitoikkoiselta se kuului, mutta hän ei voinut löytää muuta sanottavaa. Mitäpä hän ei olisikaan antanut, jos hänellä vaan olisi ollut kykyä kulettaa keskustelua pojan omalle alueelle! Muiden ihmisten seurassa oli se hänelle niin helppoa, mutta poikansa seurassa oli aivan toisin.

Kun William oli mennyt, vaelteli äiti edes takaisin laattialla kiihtyneessä mielentilassaan. Hänen sisällänsä poltti, mutta hän taisteli mielenliikutustansa vastaan, joka tuntui kasvavan kasvamistaan, niin että jännitys kävi yhä suuremmaksi, kuin höyrypannussa paineen lisääntyessä.

Jos ei hänen onnistuisi houkutella poika esille kuorestansa, olisi kaikki särkynyttä. Hänen täytyi voittaa hänen luottamuksensa, tahi sitten vetäytyä takasin; on aivan hyödytöntä tämä alinomainen itsensä näytteille asettaminen. William tulisi vaan näkemään hänen heikot puolensa niinkuin näkee sisäpuolen nurin vedetystä sormikkaasta, aavistamattakaan oikeata puolta. Kenties hän päällepäätteeksi pitäisi häntä puhehaluisena vanhana eukkona. Ei, pois kaikki ilvenäytelmät! Miks'ei hän uskaltaisi näyttäytyä sellaisena kuin oli? Hän tiesi kyllä, että hän kumminkin pohjaltaan oli suora, kelpo luonne.

Miksi olikaan hän hänen seurassaan niin hirvittävän ujo ja arkatunteinen? Se kävi vaan kiusalliseksi hänelle itselleen ja pojalle, eikä ollut ketään, joka olisi hänen hyväkseen lukenut hänen arkatuntoisuuttaan. Miksi olikin hän niin sairaloisen arka pelätessään haavoittavansa hänen tunteitaan, oliko poikansa koskaan huolinut hänen tunteistaan. Mitä raukkamaista pelkoa tämä olikaan, miks'ei hän voinut antaa itsekkäisyytensä käydä raa'aksi ja karkeaksi kuin muutkin? Uhrautuminen muiden edestä ei totta tosiaan ollut niinkään suuri ilo.

Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.

Mutta hän ei voinut päästä siitä, eikä hän tahtonutkaan siitä päästä.

KYMMENES LUKU.

William Zimmermannin pikku kappale näyteltiin eräänä marraskuun iltana.

Päivällisen jälestä oli hän, kuten tapansa oli, käynyt äidin luona. Hän oli hyvällä tuulella eikä tuntunut olevan vähintäkään levoton.

"Etkö ole peloissasi?" kysyi äiti.

"En, saat nähdä se tulee onnistumaan. Se on kyllin huono kelvatakseen yleisölle, eikä kumminkaan niin huono että se ilettäisi."

He menivät yhdessä teatteriin. Äidillä oli paikka parketilla; Williamilla oli paikka erotetussa loogissa, kun hänen omaa kappalettansa näyteltiin. Katsottiin tekijälle aivan sopimattomaksi asettautua teatterisalonkiin kaikkein katseltavaksi. Williamia muutoin olisi haluttanut murtaa tämä perintötapa, sillä hänessä ei ollut merkkiäkään pelkokuumeesta. Pelle Wahlberg ja Hedström kävivät tervehtimässä häntä hänen vankilassaan, juuri ennen esiripun nousua.

Pelle oli ylen hullunkurisella päällä.

"Onko sinulla siisti puku ylläsi, vai kuin? --" Hän tarttui Williamin takin liepeesen. "No hyvä on, sinunhan täytyy näyttämölle kumartelemaan. Totisesti tulet sinne! Etkö aijo tulla!"

"En. Saat nähdä että se ei tule tapahtumaan!" vakuutti William varmasti.

"Lyönpä vetoa! Mitä? Pullo schampanjata?"

"Olkoon menneeksi. Mutta sinä menetät."

"Se on minun asiani. Ravintolassa jälestä sitte?"

"Niin, ja kättä päälle."

Pääosaa esitti eräs yleisön lemmikki ja hän hämmästyttikin kaikkia notkealla vallattomuudellaan ja katupoikamaisilla kasvonsa kujeilla. Loistolla ja ihastuksella tarjoili hän koko tyttöveijarivarastonsa ja saikin yleisön aivan haltioihinsa; ja kun hän lopuksi toi esille kappaleen suuren kepposen, pitkän nenän, pulppusi ihastus yli kaikkien rajojen. Esiripun laskettua seurasi loppumatoin käsienpaukutus. Ja kun näyttelijät olivat saaneet suodun osansa, kuultiin tekijää esille huudettavan.

William hymyili. Hän oli vakaasti päättänyt olla näyttäytymättä, mennä näyttämölle esittämään itsensä tämän pikku jutun tekijäksi, olisi hänestä tuntunut niin pikkumaisen turhamaiselta ja siihen hän ei tuntenut vähintäkään viekotusta. Hän nautti vaan kuullessansa voimakkaat esillehuudot -- hän oli selvästi eroittanut Pellen äänen, joka oli huutanut itsensä käheäksi innoissaan. Niin huutakoon vaan! Schampanjan saa hän kumminkin maksaa!

Mutta samassa temmastiin ovi auki. Teatterinjohtaja ilmestyi vihastuksissansa, henki kurkussa.

"Herra Zimmermann! Herra! Eikö herra kuule? Yleisö huutaa -- piru vie!"

"Kuulen kyllä, antaapa heidän huutaa."

Teatterin johtaja hämmästyi. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen hänen kokemusaikanaan. Herra, joka ei huolinut esillehuudoista! Tämä tuntui hänen näyttelijä-aivoilleen aivan käsittämättömälle.

"No niin, mitä temppuja nämät ovat. Tulkaa! Herrahan on hassu!"

Hän tarttui Williamin käsivarteen ja veti hänet mukanaan, eipä suinkaan erittäin lempeällä tavalla. Hän oli vihastunut, tunsi itsensä loukatuksi, ikäänkuin olisi hänen pyhimpiä tunteitaan haavoitettu. Olla välittämättä esillehuudoista, tämä oli melkein samaa kuin sanoa papille, ettei usko Jumalaan.

William seurasi mukana nauraen hänen harmistukselleen, samalla turhaan koettaen irroittautua hänen tanakasta tartunnastaan. Ja ennenkuin hän ehti aavistaakaan löysi tekijä itsensä näyttämölle survaistuna; aivan tietämättään oli hän käynyt häpeävän näköiseksi, astui hiljaa muutaman askelen eteenpäin ja kumarsi. Juuri kun esirippu laskeusi, luuli hän eräässä loogissa nähneensä kalvakat naiskasvot, jotka hän tunsi. Sydämensä sytkähti.

Hän oli koko viime ajan tuuditellut itseänsä uskomaan, että neiti Hagberg olisi teatterissa ensikerran kappaletta esitettäessä, ja nyt muuttui se hänelle varmuudeksi.

Hän se oli.

Kun William väliajalla tuli salonkiin -- tarkastelivat kaikki ihmiset häntä, mutta se ei haitannut häntä ensinkään -- paikka oli tyhjä. William istui äidin viereen ja puheli hänen kanssaan; äiti huomasi miten hajamielinen hän oli, mutta luuli kumminkin kappaleen tavattoman menestyksen siihen syyksi, eikä pannut siihen sen enempää huomiota. Niin yht'äkkiään näki hän pojan kasvojen hermostuneesti vavahtavan, -- hän seisoi kääntyneenä äitiin päin ja katseli ylös salonkiin. Kalpea nainen oli tullut sisälle jälleen; se ei ollut hän.

Turhaan haeskeli William kiikarillansa kaikkialta sekä oikealta että vasemmalta salongista. Siitä vaaleasta päästä, jonka hän oli kuvitellut sieltä löytävänsä, ei näkynyt vivahdustakaan.

Hän seisoi ja etsiskeli kunnes taas tuli pimeä ja esirippu nousi; hän etsiskeli seuraavatkin väliajat, mutta yhtä turhaan.

Koko illan oli hän harvasanainen ja hermostunut. Äiti ihmetteli mikä oli syynä hänen nähtävään mielensä epäsointuun ja Pelle Wahlberg mehevällä kielellään alkoi pitää hänelle pitempää nuhdesaarnaa ravintolassa.

"Mikä sinua vaivaa pöppö? Kaikki on onnistunut niin hävittömän hyvin ja sittenkin olet hapan kuin mehunsa menettänyt tupakanpuru. En ole huutanut ääntäni käheäksi sinun tähtesi, vaan sentähden että olisit hitusenkin hauska tänä iltana -- -- ja niin istua töllötät sitte kuin ventomielinen rotta! Etkä välitä muista vähääkään! Parempi tuuli nyt; ukkonuhjus!"

Kuinka oli, hälveni vähä kerrassaan alakuloisuus ja ilta loppui rattoisaan mielialaan.