Part 9
Kuinka äärettömät ovatkaan menot tähän aikaan, verrattuina vaari vainajan aikaisin! Sitä paitsi kuuluvat pellot entis-aikaan kasvaneen niin ihmeen hyvin ja siitäpä sitä koitui kasallekin. Mutta nyt jo nekin, mitkä vaarivainaja kuokitti, ovat palaneet loppuun, kuluneet ja kovettuneet, että ovat kitsaat kuin kuiva passeerivuota.
Pitäiskö sitä sitten isäntäparan pitää häpeänänsä, jos asiat alakäteenkin menisivät tällaisten olosuhteiden vallitessa? Eihän toki, hän on viaton kuin lapsi. Hän koettaa henki happamissa rääpiä vaarivainajan maita ja hämmästyttää tuhlaavaa perhettään sekä muuta yhteiskuntaa joskus sellaisella urostyöllä, että raivauttaa suonkylkeen puolen-, välistäpä kokonaisen tynnyrinalankin uutta peltoa, ja sen tehtyä pitää naapureille ja kylänsä miehille puheita siitä, miten raskasta ja kannattamatonta suon pelloksi raivaaminen nykyaikana on. Mutta hän ei tahdo ristissä käsin istua, vaan raataa kuin karhu. Sitten seuraa kotiväelle säästäväisyyden esitelmiä, josta itse Rikhardi-vaari olisi voinut ylpeillä.
Näin ollen, se on suorastaan vihapuhetta, jos joku rappiotilan syyn panee isännän selkään, eikä se ole paremmin osattu, jos emäntä-kultia sellaisella syytöksellä rasitetaan. Sillä useammiten ovat nämät kaksi persoonaa yksi liha ja yksi veri, joka ominaisuus esiytyy paraiten siinä, että emäntä huopaa aina isäntää, kuin tämä puhuu palvelioille ja päivämiehille maanviljelijän ahtaasta tilasta.
Mutta nyt juuri viime aikoina on Rutakkalaan eksynyt muutamia aikakauden hengen pilaamia miehiä, jotka vähässä ajassa saattavat johdattaa koko kylän perikadon partaalle. He saattavat poistaa monet esi-isäin kunnianarvoiset tavat ja sitten jättää isännät omin neuvoinsa tulevaisuutta kohti haparoimaan. Auttakoon ja taluttakoon sitten ken voi, kun ei enään noita muinaisuuden kunnianarvoisia osviittoja ole opastamassa ja tietä viittomassa! Tulee oikeastaan surku noita Rutakkalan entisyyden kannattajia.
Mutta nuo tulokkaat, heitä kohtaan ei juuri helleimmät tunteet herää, sillä he oikeastaan näyttävät tarkoituksella pyrkivän konkurssiin. Ovat näetten tuhlanneet suuria rahasummia uusiin maanviljelys-koneisiin ja uskaltaneet kääntää vaari-vainajain tallaamia pyhiä nurmikkoja nurin närin, riiviöt. Ja sitten oikein rintapeltoja, jotka historian takaisesta muinaisuudesta ovat pitäneet talon leipä- ja puurovärkkien kasvamisesta uskollisesti huolta, kylväneet itikan rehulla!
Vakavammat ihmiset siunasivat itsensä Herralle ja pesivät kätensä siitä rikoksesta, että jumalanviljan kasvupaikat saastutettiin.
Mutta sitten oli nuorempia isäntiä, jotka eivät asiaa juuri synnillisyyden kannalta katsoneet, vaan takanapäin naureskelivat partaansa sen haaksirikon suloista esimakua maistellen, joka noille yrittelijöille oli tulossa. Aurat heitä oikeastaan heti ensi näkemästä miellyttivät, mutta hinta oli niin kallis, että pani pään tutisemaan. Sopii siis hiukan odottaa, kunnes tuossa rupeavat vasarat paukkumaan, niin saa huokealla.
Vaan odottaminen alkoi käydä muutamille pitkäksi. Riivatun kauan ne kestivätkin, nuo yrittelijät. Kyllähän sen jokainen tunsi ja tiesi, että niin niiden lopulta kuitenkin täytyy käydä, mutta olivat osalta niin uteliaita, että kaupunkimatkoilla jo katselivat auroja ja kuulustelivat hintaa. Siitä seurasi, että johonkuhun meni jo ylpeyden henki: ostivat auran, veivät upeillen päällimmäisenä kuormansa päällä kotiinsa, kävivät koettelemassa eivätkä katuneet kauppaansa.
Mutta talvi on aina talvi, osaa kyllä tarkkaan kuluttaa kesän ansiot. Mitäpä aurakaan noin äkin jaksaa sitä kohtaa parantaa, vaikkapa uskoisi sen ihmeitä tekevän. Työväen palkat pysyvät korkeina, räätäliä ja suutaria täytyy hirveän paljon pitää, kauppias ottaa tavaroista ilkeän voiton, pitää laittaa aittaan uusi katto ja ostaa siihen naulat; pahimmaksi katkesi kelikin keväällä juuri silloin, kun oli aikomus saada kotiin sahapuita kaupunki-lankkuja varten. Polttopuitakin olivat akat polttaneet niin ihmeesti. Sitten oli sen lisäksi vielä kunnanvero, vaivaisjyväin maksu ja ruununvero... Totisesti alkoi tämä mietityttää...
"Akka, älä pane voita perunavadin syrjään! ... köyhtyy sitä tässä muutenkin."
Ja nuo palvelijat, torpparit ja itselliset, kuinka helkkarin pulskat päivät juuri samaan aikaan! Palvelijain kun ei tarvitse muuta kuin syödä ja palkkaa odottaa, torpparit elävät ruhtinaallisesti, jopa siihen määrään, että muutamat koristavat hevoskoninsa seljan nasta-mäkivöillä. Itselliset, nuo miekkoset, jotka kaiket talvet vaan joutilaina jollittelevat, josko toisinaan puukuorman metsästä käyvät varastamassa.
Mitä ihmettä ne mahtavat syödä?
Se oli kysymys, jota talolliset harkitsivat, saamatta siitä kuitenkaan sen selvempää, kuin että jotakin he mahtavat syödä, ja kun kerran tuohon päätökseen tultiin, niin mikään ei estänyt ajattelemasta, että on se mökkiläisen elämä sentään siunatun hyvä tähänaikaan. Kävivät niiden kakarat kyllä toisinaan kerjäämässäkin, mutta muutamain isäntäin ja emäntäin mielestä oli se jonkullainen yritys vanhanpäivän varan kokoomiseksi. Muutamat!... Silloin kuin talokkaat kärsivät huonon ajan tähden, rupeaisivat itselleen rikkauksia kokoilemaan!
Mutta tuo rikas käsityöläisten luokka. Kuinka suuria rikkauksia mahtoivatkaan koota, kun niin suuria palkkoja ottivat? Moni talollinen olisi melkein vaihtanut taloa ja virkaa, jahka vaan tuon siunatun opin olisi voinut saada mukana. Toiset jo siihen määrään suuttuivat tuohon rikastumiseen, että ostivat ompelukoneita itselleen, ja emännät, jotka rehellisesti puhuen aina ovat näppärämpiä kuin isännät koettivat tehdä isännille takkeja, y.m. Mutta seuraus oli niin päinvastainen toiveille, että koneet lopulta jäivät yksinomaan tyttärien haltuun paitain ja nenäliinain tikkausta varten. Isäntäin täytyi taas harmissaan pyytää räätäleitä, kun he katsoivat suorastaan häpeäksi nykyajan miehinä esiytyä akkain ompelemissa takeissa. Sepä taas tuntui kukkarossa ja saattoi kynsäsemään korvan taustaa. "Mikä ihme tässä lopulta tullee?" Tämän alakuloisuuden ohessa katosi halu aurankin käyttämiseen. Mitäpä siitä apua lähtee, kun ei ole edes lantaa mitä panna noille uutispelloille!
Sitten istuttiin talvikaudet uuninpankolla, katseltiin kuinka rengit söivät monta silakkaa ja tyhjensivät päälle emännän harikkohulikan, piiat kävellä tepsuttivat pieksukengissä, kun ei enään karvaiset kelvanneet; tiet pysyivät kinoksista puhtaina toisinaan useampia viikkoja ja lumiauran ajajat saivat suorastaan ilmaiseksi rahaa.
"Olisi pitänyt edes sitä tienistiä ottaa!"
Mutta sekin oli mennyttä siksi talveksi.
Siinä uuninpankolla hautui monena päivänä ja monissa aivoissa ajatuksia, että minkähänlainen laitos se meijeri olisi? Siitä oli juteltu niin monellaista, kehuttu ja laitettu. Kyllähän se olisi uskaliasta ruveta sellaiseenkin yritykseen, mutta jotain sitä tässä sentään täytyisi tehdä. Asiasta puhuivat isännät keskenänsä ja emännät keskenänsä, sekä väliin kaikki yhdessä.
Sieltä päin, missä meijereitä oli jo olemassa, toivat kulkuakat paljon kummia juttuja. Kuuluivat niissä myrkkyä panevan maitoon ja olipa tehonnutkin, koskapa vasikat olivat kuolleet sitä juotuaan, ihmisten vatsat olivat tulleet kipeiksi ja paljon renkejä ja piikoja mennyt sentähden pois taloloista ja jättäneet isännät ja emännät yksikseen ahneutensa hedelmiä nauttimaan.
Ne olivat arveluttavia juttuja ne ja monasti jo emännät tuumivat isännille:
"Eiköhän me kirnuta vanhalla lailla, taitaapa se Jumala huolen pitää tästälähin, niin kuin tähänkin asti."
Isännistä toiset hymähtelivät myöntäväisesti ja toiset tenäsivät vastaan.
Mutta kuitenkin se joka päivä rupesi olemaan jutun ja ajatuksen aiheena. Asia kehittyi itsestänsä niin pitkälle, että eräänä talvi-iltana yhteisen päätöksen mukaan kokonnuttiin Pajuniemen Hermannin taloon keskustelemaan meijerin rakentamisesta. Ei asia tässä kokouksessa vielä kuitenkaan järin pitkälle päässyt, vaikka jauruttiin kello 5-9. Päätettiin kokoutua uudestaan, vaikka toiset kyllä arvelivat, että kyllä se perhana soita on parempi, jotta annetaan akkain kirnuta vanhalla tavalla.
Vaan toisessa kokouksessa jo kirjoitettiin pöytäkirja ja muutamia osakkeita otettiin.
Kun toiset, nimittäin ne, jotka jo olivat pillinsä pussiin pistäneet ja päättäneet antaa akkain kirnuta vanhalla tavalla, kuulivat, että ne toiset todellakin ovat ruvenneet meijeri-puuhiin, niin jo alkoivat uudestaan tuumiskella asiaa ja lähtivät kylälle likemmin kuulustelemaan. Palattuaan sieltä kotiin, sanoivat emännille:
"Mutta kuules akka, mitähän jos mekin ottaisimme osan siihen meijeriin?"
Emännät seisauttivat ahkeraan hyrräävän rukin pyörän, oikaisivat vartaloitansa, panivat kädet sirosti lanteille ja katsoivat luottavaisesti kukin ukkonsa puoleen.
"No en minä tiedä, hyvä ystävä", he tavallisesti sanoivat, "ei tuossa nyt taitaisi tuhatta tapata, jos ei sataa voittaakaan. Tee kuinka tahdot, sinäpä tuon paraiten ymmärrät."
Ja sitten ukot mielihyvissään akkainsa luottamuksesta, hamuilivat päivällis-ateriaksi, mitä siinä hopussa sattuivat kaapista löytämään, kun ei joudettu keittoa odottamaan, panivat toisen takin päällensä, lisäsivät tupakoita massiinaa, vaihtoivat vaillinaisen tulitikkulaatikon kokonaiseen, sytyttivät piiput matkaksi palamaan ja kävelivät levollisesti osakkeita ottamaan.
Kun sieltä kotiin astelivat varustettuna uudella annoksella meijerin tuottavaisuus-kuvitelmia, kyselivät kotiin päästyä emänniltä, kuinka paljon keskimäärin lehmät päivässä antavat maitoa. Ei sitä ollut niin vähän. Tuleepa, kun tuleekin tuosta sievä tulolähde!
"Kuuleppas emäntä, pistä nyt siinä pikkasen kahvia."
Emännät muistivat kihlaus-aikaa...
On se sentään tuo meidän äijä hyvä mies!... Rukiit narisivat pehmeästi kahvimyllyn silmässä...
"Rukiitako sinä jauhat, Maija?"
"Rukiitapa hyvinkin, mies kulta, sanoithan itse, ettei kahvia saa panna pannuun kuin pyhä-aamuina."
"Pane nyt sentään oikeita kahvia, eipä se tahdo oikein maistua hyvälle tuo ruiskahvi, suuruksen maku on siinä niin pistävä."
"Niin ja päänkipua ei se lievitä yhtään ... onkin tuossa ollut niin pääni kipeä, että joutaakin saada oikeata kahvia. Mutta kuules hyvä mies, sun pitää pyytää räätäliä, että hän panee uuden päällisen tuohon turkkiisi, on oikein paha nähdä sinun sillä enään metsään menevän."
* * * * *
Siinä se seisoo Rutakkalan meijeri kaikkein nähtävänä ja toivoa herättävänä. Oikein tahtoi ikävä tulla, kun ei pikemmin valmistunut. Mutta sitten kun se valmistui, ylpeilivät miehet siitä ja katsoivat perään, että akat kaikki maidon sinne lähettivät.
Jopa sait matkapassin, köyhyyden tauti!...
Paljon kokoontuikin Rutakkalasta maitoa siihen aikaan... Mahtoivat kilpailla emännät, kenellä enin olisi vietäväksi meijeriin. Mutta pian kyllästyivät kilpailuun ja asettuivat tavalliseen menoon. Muutamat emännät rupesivat katsomaan tarkoin asian perään, että kannattaako sitä oikeastaan noin rajusti meijeriin viedä. Rupesivat laskemaan, ja ihmeellistä, -- meijeriin vienti tuotti suoranaista tappiota!
"Niin se on, totta totisesti", sanoivat isännille. Muutamat isännät aavistivat akkain jutussa salajuonen piilevän eivätkä uskoneet ensinkään, toiset rupesivat aprikoimaan. Asiat menivät siinä suhteessa niin pitkälle että meijerin välistä täytyi ruveta kirnuamaan vettä, jos kirnuta tahtoi. Muutaman kuukauden päästä puhuttiin isollaisesta tappiosta, jota koko liike oli tuottanut. Mentiin kysymään isännöitsiältä.
"Niin tappiota on tullut, miksi ette tuoneet maitoa?" sanoi tämä.
Sitten kynsästiin päätä.
"Hm, vai niin... No se meidän akka sanoo, että parempaan puoleen tulee, kun kotona tekee voita, eikäpä tuota lienekään maitoa tähän aikaan."
"Täytyy laittaa maitoa, niin kyllä meijeri kannattaa", kehui isännöitsijä, "tuovatpa sinne muutamat maitoa, kannattaapa niiden."
Niin, ne nuo muutamat, ne olivat vaan niitä, joita odotettiin konkurssiin.
Isännät menivät kotiinsa, kertoivat emännille, että ne ja ne kuuluvat hyötyvän meijeristä kovin.
"Niin, no tottahan, niillä on karjaa ja heiniä!"
Niin, niin se oli, totta tosiaankin, isännätkin huomasivat, istuivat penkille ja rupesivat aprikoimaan, mistä päästä tässä alkaisi, että saataisiin meidänkin taloon karjaa ja heiniä.
"Älä käryytä niitä kahvia, akka, aina, kelpaavat nuo rukiitkin näin arkina."
... Ho'hoi, tuossa on poika mieheksi tulossa, ryhtyköön hän aikoinaan uusiin mullistuksiin, jos tahtoo...
Päät tutisivat, näytti olevan vuosien ja kovin vaivalloisen työn takana suuremmat heinävarat ja lehmälaumat. Mielet kävivät apeiksi ja pistipä vähän vihaksikin, että nuo muutamat olivat aikoinaan jo ehtineet haalia karjaa ja rehua... Puhuppa vielä meijerin tappiosta isännöitsijä! Puhui hän taas jonkun ajan päästä ja arveli, että jos ei enempää tule vastakaan maitoa, tulee tappiota yhä.
"Ei tule enempää, ainakaan meiltä."
"Eikä meiltä, itse kun kirnutaan niin kannattaa paremmin."
"Jaa, niin se on!"
Niin, näettekös, isot heinäpatruunat, kyllä sitä meilläkin maitoa on, mutta viljellään kotona tarkemmin, eikä tyhmyyksissään tuoda meijeriin tuhlattavaksi...
"Pannaan istumaan koko värkki ja myydään pois, jos on ostajaa."
"Älkää miehet tyhmyyksiä... Hankkikaa vaan heiniä ja karjaa niin kyllä meijeri kannattaa!"
"Hoh, velikullat, ettäkö te saisitte rikastua?... Viisaitapa olisitte, mutta ei anneta narrata. On sitä tässä muillakin elämän kokemusta..."
"Pannaan vaan miehet nyt meijeri istumaan!"
"Pannaan kun pannaankin ja myydään pois, jos on ostajaa!" -- --
Hä, hä, hä, lehmi-patruunat! Siinä se nyt seisoo meijeri lukittuna. Mihin nyt panette maitonne? ... hä, hä... Ostakaa meijeri itsellenne jos jaksatte, eli jos me myymme teille; -- --
-- Ho'hoi, kasva poikaseni, veny pian isoksi, että isä ja äiti pääsevät pihatupaan syytingille ja sinä saat vartuttaa itseäsi näihin tämän ajan viljelys-tapoihin, jos mielit... "Oletko nähnyt Kalle, minkälainen heinä siinä Pajuniemen Hermannin Rintaniityssä on?"
"Hyvä on, isä, oikein miestä rintaan, apilata ja timoteeta."
"Hm, parin vuoden päästä annan talon sulle, saat sitten koettaa sinäkin. Minä tuota en enään jaksa semmoisiin ... täytyy tällä tavalla mennä minun aikani."
Pyhä vala.
Kas, miten uhkeana ja vankkana se seisoi tuossa mäenrinteessä tuo uusi kansakoulurakennus! Olisipa se ollut joku käsittävä olento ja osannut aavistaa, kuinka ristiriitaisin tuntein hänen synnyttäjänsä katselivat miten kerros kerroksen päälle kohosi, kunnes siitä vihdoin muodostui vankallainen rakennus rajapyykki entisyyden ja tulevaisuuden käännekohdalle, olisipa se tämän käsittänyt, niin olisi varmaankin hiukan epäillyt oikeuttansa asettua määrätylle paikalleen...
Kyllä tosin tuntui, kun sitä noin syrjästä katseli, että tunsi se itsekin asemansa ja tehtävänsä. Sen suuret ikkuna-silmät näyttivät ikään kuin voitollisesti ilkkuvan vastustuspuolueen voimattomia vihanpurkauksia. Se tunsi lepäävänsä vahvalla perustuksella ja tarkoin saumatulla kivijalalla ja vakavasti arvelevan: "Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan!"
Se oli keväinen aika, kun tuo koulurakennus vastapuhjenneiden koivunlehtien, kukkasien ja virkeästi vihertävän nurmikon kanssa yht'aikaa kasvoi ja valmistui ensimäistä kevät-ahavaa imemään valkeaksi pälkityille kyljilleen.
* * * * *
Oli paisteinen kirkas päivä. Lastut ja jätteet koulukartanolla oli lakaistu ja haravoitu kasoihin ja rappusten edusta tuoreilla kuusen havuilla koristettu.
Sisältä, koulusalista oli kaikki työkalut ja roskat pois korjattu, seinille oli ripustettu tuoksuvia köynnöksiä ja uusi kateeteri ympäröity kuusilla. Muutamia henkilöitä puuhaili siellä paikkoja järjestellen. Katolla tangon nenässä liehui lippu -- tuulen väräytellessä se viittoi ja kuulutti ympärillä oleviin kyliin, että täällä oli jotain tekeillä.
Ihmisiä liikkui ja hyöri pellollaan kyntämässä, äestämässä sekä ohria ja perunoita kylvämässä. Joskus kun perunain heittelijät oikaisivat selkänsä, kun kyntäjä ajoi auran maahan ja antoi hevosen huoattaa, silloin menivät silmät kuin itsestään tuonne mäen törmälle, missä ennen vaan hiukan koivuviidakkoa kivien välissä kasvoi. Saattoipa se katsojissa monellaisia ajatuksia herättää!
Muinais-aikana, silloinkin kun Liekolahden ukko oli kouluiässä, koulutti Sakari-vainaja vaan Liekolahden piha-tuvassa. Oli sekin aika!
Sitä muisteli ukko tuossa kun odotteli että perunansiemenen nakkelijat vaon täyteen ehtisivät ja hän saisi ruunan kanssa taas viiltää uuden ja suoran.
Siellä Sakari-vainajan koulussa oli ollut elämää. Toisinaan oli opettaja ollut kovallainen, oikein ahkera paju-patukan käyttäjä. Mutta oppimaan oli saanut, muutamat hyvästikin, niin että arvo-asemiinkin olivat niillä tiedoillaan elämänsä varrella päässeet.
"Hävittävät ne itsensä tähän aikaan," rupesi ukko sanomaan, kun vaolle lähti. Siitäpä toisten korvat pystyhyn nousivat. Millähän hävittävätkään itsensä?
"Soo ruskea! Ei talonpojan lapset tarvitse tuollaisia kouluja, ei totisesti. Eipä niitä ole ennenkään tarvittu, niin mitä paremmin nyt... No mitä sinä siinä!"
"Totta puhuu vaari," sanoi eräs mäen eukko. "Mitähän nyt rikasten olisi lukua, mutta kun köyhätkin sinne panevat niin... Parempi olisi, jos tekisivät vellituvan siitä."
Nuori isäntä, joka myöskin muiden mukana perunoita vakoon heitteli, hymyili.
"Ei oppi ojaan kaada," hän sanoi, vaikk'ei erityisellä innolla. Mitäpä hyödyttäisi ukon kanssa väitellä!
Vaan mökin akka oli vielä kiivaampi kun ukko, rupesi oikein kiukun tiestä huutamaan.
"Noo, mutta ei sitä sellaista oppia köyhät tarvitse kuin kansakoulussa annetaan! Mitä köyhäin kakarat..."
"Olettekohan ollut edes kertaakaan tutkinnossa kuulemassa, miten hauskalta tuntuu, kun lapsilla on niin paljon tietoa?" kysyi nuori isäntä.
"En ole, ja koskapa köyhällä on aikaa sellaisiin."
"Onko isäkään ollut?"
"Enkä olekaan,", ukko välinpitämättömästi murahti. Olispa siinäkin, kun sellaisissa olisi tässä kuleskeltu, näkyi hän ajattelevan. Pojassa heräsi iloinen ajatus:
"Ettekö lähde nyt, kun saadaan tämä pelto kylvöön? Koululla on tutkinto tänäpäivänä ja sitten tulevat pitämään jotain juhlaa tuohon uuteen koulurakennukseen. Lähtekääpäs mukaan isä!"
Nuorimies katseli isäänsä innostuneena. Vanhus silmäili koulutalolle päin ja tuohon lippuun, joka siellä varressa hiljakseen tuulen mukaan lekutti.
"Mitäpähän tuolla tekisin," hän virkahti ja lähti uudelle vaolle pojan kiihkeästi häntä silmillään seuratessa.
"Vaikka ette mitään tekisikään, mutta muuten vaan!" Tämä huudahdus oli kehoittavaa innostusta täynnä.
Vanhuksen katse meni taas sattumalta lippuun.
"Ehdittäneekö tästä edes," hän jo epäröiden sanoi ja katseli kuinka leveällä vielä oli kylvämätöntä peltoa.
Ahah, ukko jo ajattelee lähteä, jos ei vaan ole mitään esteitä. Onpa noilla sini-valkeilla lipuilla kummallinen vetovoima: lekuttavat niin että saavat kuusikymmentalviaan sydämmenkin innosta läpättämään.
"Hoo, miks'ei ehdittäisi! Ja jos ei muuten, niin minä kutsun Erkin kotohaasta vakoamaan, kyllä nuo toiset ehtivät nakella."
"Mitäpä tuolla sentään teen, vanha jo olen ... ei minuun enään koulutiedot pysty", saneli ukko, kenties pojan innostuksella hymyillen.
"Koulutiedotko pysty!" matki ja nauroi toinen. "Vaikkapa ne nyt eivät pystykään, niin kuulemaan ja näkemään, muuten vaan."
Jo, jo rupesi myöntymään.
"Noo, saattaisihan tuonne nyt..." hän sanoi, suu hymyssä ja äänellä, jonka piti tulkita vastahakoisuutta. Mutta itse asiassa oli hän voitettu. Isäntä toimitti rengin perunoita vakoamaan ja lähti ukon kanssa pois.
* * * * *
Tuossa 2 aikoina päivällä oli hyvin tyyni; liputkin uuden koulurakennuksen katolla lojuivat pitkin vartta, ikään kuin uneen vaipuneena. Mutta sitten ilmestyi kylätielle ihmisjono, etumaisena kansakoulunopettaja ja poikaoppilaat, sitten tytöt ja vihdoin lasten vanhempia ja muuta yleisöä vakava, juhlallinen joukko. Rupesi jo heille koulukartano mäen nystyrän takaa näkymään, lippu ensimmäisenä. Tuulen puuskaus kulki ohitse, se hehautti lippua kerran, kaksi, ja autteli sitä riemulliseen mielen osoitukseen.
Juhlakulkue saapui koululle. Intoillen astuivat pojat rappusille ja ikään kuin sisäänsä ahmivat koulutalon tuoresta kuusipuiden tuoksua.
Saapuvat vähitellen kaikki sisään. Lapset asetetaan piiriin kateeterin ympärille, muu väki sujottautuu edemmäksi seisoskelemaan. Opettaja ottaa äänen raudastaan, antaa lapsille merkin ja ulkomuistista veisataan virsi. Virren loputtua astuu kateeterille pappi, pitää puheen opista ja sivistyksestä, lämpimän ja innokkaan.
Yleisö kuuntelee hiljaa, hiiskumatta. Papin lopetettua keräysivät pojat uudestaan opettajan ympärille, asettuivat vakavina ja juhlallisina piiriin ja tähdäten tarkoin opettajansa kasvoihin odottivat he merkin antoa.
Hiljaa hymisivät opettajan mukana ensinnä alkuäänen. Pojat näyttivät tuossa niin juhlallisilta, että oikein pakkasi naurattamaan mielihyvän tunnosta, kun nuo juuttaat ja alituiset kiusankappaleet kaikkialla saattavat olla noin vakavia...
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" -- -- -- -- --
Se kajahti reippaasti, voimakkaasti. Juhlallisuus tarttui kaikkiin läsnäoleviin, jännitettynä, vakavana kuunteli kukin ja tarkkasi poika-naskaleja, jotka vannoivat:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa! Sinuun koskea ei vieras valta saa. Sinua suojelemme, vaaroiss' varjelemme, Ollos huoleton, poikas valveill' on!"
Kummallista. Ensinnä pyrki ihmisiltä nauru, kun ajattelivat, että nuo pojat noin osaavat teeskennellä vakavuutta. Mutta laulun kestäessä menivät monet kädet itsestään ristiin ja sen loputtuakin jäi moni silmä, jossa kyynel kimalsi, tuijottamaan punottaviin poikiin. Ei kukaan sitä enään ajatellut teeskentelyksi ... ne lauloivat niin koko sydämensä innolla, että muutamain 9-10 vuotisten nulikkain olivat kädet nyrkissä ja olkapäät kohoilivat innosta... Nuo pojat olivat laulaessaan niin naurettavan mahtavia, että kuulijoille tuppasi sydän suuhun, teki siellä kurkussa niin kummallisen käänteen, että alkuperäinen nauru muuttui lämpimiksi kyynelhelmiksi ja teki oikein mieli mennä suutelemaan heitä järjestään, ihan jokaista erikseen...
Joku taas astui pitämään puhetta. Ei se saanut oikein huomiota puoleensa, kaikkein silmät vaan seurasivat poikia ja ajatukset askartelivat niissä. Ne olivat vieneet kaikkein sydämet, mikä sitten olisi enään kehoittanut mitään puheita kuulemaan, kun sydän oli jo pois annettu!
Puhe loppui vihdoin.
"Antakaa poikain nyt vielä laulaa!" kuului ääni ihmisjoukosta ja sitä seurasi yleinen hyväksymisen mutina.
Ja pojat lauloivat ensinnä pari muuta laulua, mutta sitten taas:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" -- -- -- -- --
Vanhemmat, naapurit, isoisät ja isoäidit, pappilan herrasväki ja opettaja y.m. kuuntelivat valaa. Sen kaiku tunkesi hyminänä sydämen syvimpiin sokkuloihin ja teki olon juuri kun turvallisemmaksi, vakavammaksi. Ääni tuntui jäävän sinne säilyyn, ikävinä hetkinä, jos isänmaan kohtalo joskus sattuisi itkettämään, taas esiin otettavaksi. Se oli siellä niin tarkkana jäljennöksenä, että vanhatkin kuulivat sisässään laulavan:
"Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa!" -- -- -- -- --
Samalla kuvastui mieleen joukko pikku poikasia, jotka uljaasti, innokkaasti, kädet nyrkissä ja posket punottavina huusivat, niin että jokaisen äänen piti erikseen kuuluman.
* * * * *
Kun laulun loputtua oli rukous pidetty, lähti Liekolahden ukko muiden muassa pois. Akat ja ukot rupesivat kilvan ylistämään laulua.
"Kaunistapa oli", sanoi Liekkolahden ukkokin muiden väliin, mutta katsahti samassa ikään kuin hätäisesti ympärilleen, että mahtoiko poika tuota kuulla. Ei hän sitä olisi tahtonut näet. Mutta poika kuuli sen ja ymmärsi samassa, että vaikutus isässä kestäisi koko lopun elämäikää. Vanhoihin jää kaikki, mikä kerran jää, niin sitkeästi, ettei eroakaan.
Sillä "isänmaallisella laululla" on kumma vaikutus: kun se lausutaan oikeassa paikassa ja oikein sattuvasti, voi se vanhoja nuorentaa ja vaivaisistakin sankareita saada.
III.
Harjoittelia.