Part 8

"Mitä heidän siihen tulee, itse mä hänen elätän", sanoi Jaakko ja äiti sanoi samaa. Mutta tyttö itse tuumi toisin, tahtoi kaikin mokomin päästä palvelemaan ... ei muka viitsi enään olla kyläläisten silmätikkuna.

Siitä se alkoi, eikä se monia päiviä puheena ollutkaan, ennen kuin vanhemmat jo antoivat luvan. Menköön, jos sopivan paikan saa, missä kristillisen mielensä säilyttää voi.

Pappilaanpa juuri satuttiin tarvitsemaan paimentyttöä ja Kuorasen Jaakon Mari sai siellä paikan. Tuosta ilostuivat vanhemmatkin: "Oikein Herra sen salli, että Mari pääsi sellaiseen paikkaan", siunasi äiti ja isäkin äännähti hyväksyvästi että samahan se oikeastaan onkin, jos lapsi on kotona tahi sellaisessa palvelus-paikassa. Niin tuli Mari pappilaan ja viihtyi siellä niin hyvin, että otti pestin pestin perään, viipyi siellä vuoden toisensa jälkeen, jotta pappila tuli hänelle oikein kuin kodiksi. Kun ikä ja kokemus kasvoi, kohosi hän kyökki- ja sisä-piiaksi. Oliko sitten enään puhettakaan palaamisesta talonpoikaisoloihin, raskaihin ja roskaisiin töihin!

Ja kun Mari toisinaan kävi kotona vanhoja katsomassa, niin oikein isänkin sydämen heltymään sai kertomalla pappilan väen hyvyydestä... Herran kiitos, että lapsi pääsi palvelemaan sellaiseen paikkaan!...

Tuossa kahdeksantoista ikäisenä hän rupesi kotona useammin puhumaan Aukusti-maisterista, miten se oli ystävällinen ja hauska, puhui Marillekin aivan kuin kaltaisillensa. Väliin oli oikein hullunkurisen hauskaa, ja kun Mari niistä kotona kertoi nauratti isää ja äitiä, että vanha mökki kajahteli raikkaista kikatuksista.

"Totisesti, lapsemme pidetään arvossa pappilassa."

* * * * *

Nuo suloiset metsiköt, jotka alkavat maatalojen kotinurkista, kuinka monta salaista juttua niillä olisikaan kerrottavana, jos joskus saisivat puhelahjan ja alkaisivat lörpötellä maailmalle kaikkia niitä asioita, joita nuoret huulet, rakkauden tuulten puhallellessa ovat siellä kuiskaelleet. Mutta puut ovat nuorten uskottuja, eivät hiisku maailmalle niin sanaakaan. Oman perheen kesken vaan jaarittelevat omalla kummallisella kielellään. Mikä sointu tuossa kielessä! ... kylläpähän sen ihmiset tuntevat. Siksipä ne niin usein käyvätkin sitä kuulemassa. Joko ilo sydäntä lennättää, tai suru sitä maahan painaa, niin tuo metsänkielen sointu vaikuttaa tarkoituksen mukaisesti: se rauhoittaa ja saa uneksimaan.

Sitä taivasta sitten, joka kaunisten tyttöin silmäin eteen avautuu, kun mättäälle istahtavat lupausten tekijöitä muistelemaan! Ja kun köyhä tyttö, joka vasta äsken lähti vanhempain leivättömästä mökistä, saa mielikuvaelmiinsa sulkea pappilan maisterin, niin ... eipä luultavasti ole olemassa inhimillistä tilaa, johon kuvaelmansa vaihettaisivat...

Tuotakin onnellista pappilan Maria! Ensinnäkin siitä syystä, että hän oli todella kauniimpi kuin useat pitäjään herrasväen tyttäret, toiseksi siitä, että Aukusti-maisteri oli sen vannoen vakuuttanut ja kolmanneksi siksi, että ensi jouluna saisi Kuorasen matalaan mökkiin viedä verrattoman ilonsanoman: Tyttärenne on kihloissa Aukusti-pastorin kanssa. Ne syntyivät, nuo kuvaelmat silloin kuin kevät vielä teki valmistuksiansa, muun muassa puhkoi vasta hiirenkorvia pappilan lähellä olevan puiston koivujen alastomista oksista. Ihmeellistä, miten sopivasti ne sattuivatkin: Marin toivelmat saivat ruveta kasvamaan rinnan koivunlehtien kanssa! Mutta ne pääsevät vaan niin pieniksi kokonaisuudessaankin nuo koivunlehdet, ja jo syksyllä lakastuvat. Vaan Marin onni ja toivelmat?... Syksystä on jouluun enään vaan aikaa muutama mitätön viikko. Oh, se voi tapahtua, että jo lehtien varistessa voi tuon uutisen Kuorasen mökkiin viedä. Joudu vaan aika pian, joudu, sinä ihana toivottu syksy! ... ei rakkaudensyksy, vaan sen oikea lumoava julkinen aamunkoitto!...

Muutamia kellastuneita lehtiä makasi jo pappilan puiston poluilla, ilmoittaen sille, joka allapäin ja pahoilla mielin kulki, että syksy todella alkaa jo olla kädessä. Niitäkö lie tuossa Marikin tarkastellut, kun erästä puiston etäisimpää kujaa myöten pimeän hämärtäessä ehtoolla astuskeli. Mutta mitä merkitsee tuo levoton liike, tuo alinomainen tirkisteleminen polkua pitkin kotiin päin, ja tuo silmäin kamala loisto ja leukaperäin kummallinen kulmikkaisuus? Ennen, näetten, oli poskien ympyrä niin viehättävä, että se kätki kerrassaan kaikki kasvojen särmäiset kulmat.

Vihdoin hän näki jonkun tulevan polkua pitkin. Se näky vaikutti, että hänen ruumistaan joku sisällinen tunne hiukan puistatti.

"Tulithan kuitenkin!" huudahti tyttö itkun sekaisella äänellä ja astui tulijaa kohden.

Tulija oli mies, ja raukeeva hymy huulilla hän astui kädet ojennettuina Mariaa kohden ja aikoi nähtävästi syleillä. Tyttö vältti.

"Ei", sanoi hän.

"Noo?"

"Ei", uudisti Mari jyrkästi.

"Mutta miksi ei?" Mies aikoi nauraen tehdä tuon tempun väkivaltaisesti.

"Ei nyt", uudisti tyttö jyrkästi ja väistyi yhä. Mies jäi oudostellen paikoilleen.

"Minulla on sinulle jotain sanottavaa", alotti Mari, mutta henki tukki kurkun, että täytyi vähäsen odottaa ennen kuin voi jatkaa:

"Sinä et ole enään muutamiin aikoihin tahtonut tavata minua?..." Se oli todellisen tuskan tulkki, se ääni jolla tuo kysymys ilmoille pyrki.

"No sinä tiedät itse olevan syyn siinä", vastasi mies koettaen tavoitella mitä luonnollisinta äänen painoa, "siinä että ... että minua on pidetty silmällä. Mikä sinua vaivaa kun noin vapiset?" Mutta hänenkin äänensä jo vavahteli. Kylläpä tuo Mari katsoikin läpitunkevasti ja kantelevasti...

"Sano minulle totuus, Aukusti! Narrasitko sinä minua vaan, kun lupasit minut ottaa?..."

Ylioppilas ei joutunut juuri entistä enemmän hämille, näyttipä, että hän oli jotain tuollaista osannut aavistaakin.

"Älä nyt tuommoisia muistele", hän virkkoi, "rakastuneitten välillä puhutaan aina yhtä ja toista, jolla ei todellisuudessa ole oikeastaan mitään merkitystä. Ymmärräthän, etten minä ylioppilaana ollessani voi käydä naimisiin."

"Oi Jeesus, miksi valehtelit Aukusti?" Hän heittäysi vieressään olevalle kivelle ja oikein takoi otsaansa siihen valittaen, ei otsan, vaan sydämen kivusta.

Ylioppilas astui lähemmäksi lohduttamaan. Aikoi ottaa kädestä ja ruveta kauniisti puhelemaan.

"Älähän nyt rakas Mari..."

"Rakas!" Tyttö löi tarjotun käden pois.

"Ajattelehan toki, minä olen papin poika ja ... ja..." Aukusti sekautui sanoista. Kukapa saattaisikaan puhua järjestykseen, kun sillä lailla katsotaan! Mutta kun tyttö peitti käsillä silmänsä ja rupesi valittamaan, saattoi hän taas jatkaa.

"Niin, minä rakastin sinua ja innoissani sanoin tuon sanan, jonka nyt noin olet sydämmellesi laskenut. Mutta semmoista tapahtuu varsin usein nuorten, ja semminkin ylioppilaitten elämässä. Unohda pois ja valitse itsellesi sulhanen kaltaisistasi, joilta voit vaatia pysyvän uskollisuuden."

Ylioppilas mielestänsä sai asian tällä niin luonnolliselle tolalle, että Marin tuska jo näytti melkein lapselliselta ja ainakin kokonaan itsekkäältä.

"Voi mitä sinä puhut!"

Aukusti naurahti, näytti mielestänsä jo tuhmalta tuo ruikutus.

"Lakkaa nyt jo tuossa", hän sanoi melkein niin kuin lapselle, jota kielletään leikkimästä. Hän aikoi lähteä pois. Mari sai yht'äkkiä oikein luonnottoman reippauden. Hän riensi ja otti Aukustin takin hiasta kiini.

"Sinäkö kehoitat minua valitsemaan toista ja vaatimaan tältä pysyvää rakkautta?" kysyi Mari. Ääni oli kummallisen terävä.

"Niin", sanoi Aukusti yksinkertaisesti luullen, että puhe otetaan hyvinkin huomioon. "Sellaista se on maailman meno, ei aina tulla naimisiin menneeksi sen kanssa, johon ensimäisenä rakastutaan. Anna vaan olla, niin kyllä se ohi menee."

Marin katse oli kovettunut.

"Aiotko sinä papiksi?" kysyi hän.

"Mitä se sinuun koskee? (Aukusti katseli ihmetellen, että mitä se nyt utelee.) Aion", sanoi hän vihdoin.

"Kehoitatko papiksi tultuasikin vielä minun kaltaisiani vaatimaan uskollisuutta mieheltä?"

Nyt rupesi Aukusti kummastelemaan.

"Mitä sinä nyt?..."

"Minä kysyn vaan, vaaditko sinä, että se nainen, jonka kerran itseesi laillisena vaimona vihität, on puhdas?"

"Tietysti!" sanoi Aukusti röyhkeästi.

"Oletko sinä itse puhdas, viaton?"

Ylioppilaan suu meni ivanauruun.

"Se on asia, jota ei sinun tarvitse huolehtia", hän sanoi ylpeästi.

"Vai niin!" huusi Maria räikeästi. Raivoisasti, mutta melkein kuulumattomiin sortuvalla äänellä hän tuskan perästä jatkoi:

"Minä olen raskaana ja ... ja sinun on syy!"

Nyt tapahtui Aukustin kasvoissa muutos, joka suloisesti hiveli Marin koston himoa.

"Raskaana?"

Maria pyrki naurattamaan ... ei iloista vaan vimmattua, kostosta nauttivaa.

"Mari! sinä kauheasti peloitat minua. Sano, ettei se ole totta." Hänen äänensä oli nöyrä, rukoileva.

Asema oli vaihtunut: Mari oli kylmä ja kova, mies vapiseva ja tuskainen.

"Ja jos ei sanani olisi totta, olisimmeko sitten siveellisesti puhtaita?"

"Siveellisesti puhtaita! Se ei kuulu tähän. Mutta sano, puhutko tosiaankin totta?"

"Totta, niin totta kuin..."

"Jumal'auta! älä sano niin."

"Kasvoistanikin sinä näet, että se on totta."

Aukusti katsahti tarkemmin niihin ja vaikka oli jo hämärä, erotti hän kuitenkin. Hän kirosi ja ähkäsi sitten: "Minun maineeni!..."

"Ja minun."

Aukusti asteli tuskitellen sinne tänne. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi ja sanoi erinomaisen innokkaasti:

"Sinun täytyy saattaa sikiö olemattomaksi!"

Mari vetäytyi edemmäksi, kauhistuen ääntä ja katsetta.

"Sinun täytyy ottaa rohtoja!" kihisi mies ja läheni Maria.

"Älä tule", kielsi Mari jyrkästi ja jatkoi sitten: "Lapsi jo kasvaa."

"Mutta sinun täytyy saattaa se olemattomaksi, vaikka millä keinoin! Minun tähteni... Ajatteles, kun tulee tiedoksi, että minä..."

"Että sinä olet isä." Mari naurahti ilkeästi.

"Niin", sähisi Aukusti.

"Olisiko asia silloin sinulle pahempi? Minulle se on yhdentekevä."

Tämä kävi niin nuorukaisen luonnolle, että hän kiroten huusi: "Minä tapan sinut!"

"Tee se, niin ei minun tarvitse tappaa sikiötäni, johon kehoitat minua."

Nuorukainen alkoi taas astuskella polulla. Mari ei näkynyt suostuvan. Uusia keinoja oli tarvis. Taas juolahti mieleen joku keino. Hän oikein juoksi Marin luo.

"Kuule, Amerikkaan täytyy sinun mennä!"

"Sinuako häpeästä pelastaakseni?"

"Vaikkapa niin, mutta myöskin itseäsi. Kun tapaus siellä menee ohitse, niin voit tulla takaisin. Ajattele tarkoin: tämä on oman tulevaisuutesi ehto."

"Sikiöni surmaaminenko?"

"No, ei niin tarvitse sanoa, sinä voit antaa sikiön vaan mennä."

"Eikö se olisi ihmismurha! Sano nyt sinä, pappi."

Nuorimies taas vimmastui.

"Älä nyt ole olevinasi kovin viisas. Puhtaimmassakin ihmiselämässä voi olla tapauksia, jolloin inhimillisen siveyden lain täytyy murtua." Aukusti pyörähti kantapäällään.

"Kuule!" huusi Mari. "Eikö Jumala rankaise lapsenmurhasta kun siihen on pakoittamassa nuoren papin maineen säilyttäminen?"

Iva koski tarkoitettuun kohtaan ja ylioppilaan täytyi vetää muutamia henkäyksiä ennen kuin keksi sopivan vastauksen.

"Tarpeetonta on sinun minua ivaella, sillä se ei minuun pysty. Sano, lupaatko lähteä Amerikkaan, ja sinulla on huomenna matkarahat?"

"Minä _en_ lähde."

"Sinun täytyy! ... minun tähteni, itsesi tähden... Tuon kolmannen täytyy kadota muiden tietämättä. Tule sitten takaisin, jos tahdot."

Mari kääntyi inhoten pois.

"Herra Jumala", hän äännähti, "ja tuokin aikoo papiksi!"

Hammasta purren alkoi Aukusti astuskella polulla... Sanoisikohan tuolle, että otan hänet vaimokseni, kun hän on ensin käynyt Amerikassa?... Mutta hän ei usko!...

"Kirottu olkoon se päivä, jona tuo taloomme tuli!" hän ohimennen ääneensä vaikeroitsi.

"Miksi? Minäkö tulin sinua viettelemään? Minäkö tunkeilin sinun seuraasi?"

Aukusti vaan voihkasi, eikä vastannut mitään. Mari jatkoi:

"Olin puhdas ja viaton tullessani pappilaan; vanhempani juuri sitä varten panivatkin minut sinne, että säilyisin paremmin maailman viettelyksiltä. Mutta voi!..." hän purskahti itkemään. "He erehtyivät, suuresti erehtyivät... Teillä lankesin ja tulin ... portoksi, ja sinä yksin olet syypää, juuri sinä!"

"Älä huuda niin, taikka minä..."

"Minä huudan nyt, niin että kaikuu, sillä en tiedä saanenko enään monta tilaisuutta sinulle puhua. Minä luotin ja uskoin sinuun siitä syystä, että olit papin poika ja jo melkein itsekin pappi. Luulin, ettei se voi olla perkeleellinen petturi joka aikoo Jumalan seurakunnan paimeneksi. Kuulin sinun niin kauniisti saarnaavan ja varoittavan perkeleen ja maailman viettelyksistä... Sinä itse nyt soimaat minua, joka tulin teille juuri turvaa etsien!..."

Nyt käytti Aukusti miehen erinomaista etuoikeutta, hän peitti kädellänsä tytön suun. Kamppailua kesti hetkisen, kunnes mies taas kokeeksi uskalsi hellittää. Eikä Mari enään huutanut, hän alkoi vaan itkeä nyhkyttää. Oltiin vähän aikaa hiljaa.

"Kuule", virkkoi Aukusti nyt lempeällä rukoilevalla äänellä taas, "ajattele asiaa, äläkä saata minun ja omaa tulevaisuuttasi onnettomaksi nyt, kun vielä voidaan asiaa auttaa. Vanhan rakkautemme nimessä, minä oikein rukoilen..."

"Niin senkö rakkautemme, jonka viattoman hedelmänkin tahtoisit murhata?"

"Älä puhu siitä! Minä sanoin äsken, mitä hätä suuhuni toi. Mutta kuitenkin kun tarkemmin asiaa ajattelet, niin sinun tulevaisuudellesi ei ole miksikään eduksi, jos tämä minun syynäni ilmi tuleekin. Sinun kaltaisiasi on monta samaan tilaan joutunut ja joutuu vastakin. Lähde tosiaankin Amerikkaan, se olisi tässä meille kumpasellekin suureksi eduksi."

Tyttö näkyi miettivän. Aukustin mielessä välähti toivon säde.

"Matkarahoja saat kyllä", ehätti hän muistuttamaan.

"Jos menenkin, niin en ainakaan sinun tähtesi", virkkoi Mari vihdoin.

Nuorimies oikein riemastui. "No kun vaan menet", oli hän vähällä sanoa, mutta hillitsi itsensä. Hän ymmärsi voittaneensa.

"Mieti asiaa huomiseen", hän sanoi. "Etu ehdotuksestani on sinulle suurempi kuin minulle."

Hän lähti kävelemään pois päin.

"Älä mene!" kielsi tyttö.

Ylioppilas ei vastannut eikä seisahtunut liioin. "Taipuu", hän itsekseen puhui.

"Älä mene!"

Mutta toinen meni vaan.

"Älä mene!" Loppupuolessa sortui ääni itkuksi ja sitä riitti kauan ja katkeraa...

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Aukusti-maisteri Helsinkiin. Palvelijat ihmettelivät, mikä kiire sille nuorelle herralle tuli, kun ei eilen ehtoolla vielä mitään puhuttu lähdöstä. Muutakin omituista siinä oli: rovasti ei tullut ollenkaan pihalle jäähyväisille ja muulloin oli hän siinä seisonut muiden muassa lähtöhommia katselemassa, kun nuoriherra oli Helsinkiin valmistaunut; talon tytär oli ihmeen tuiskea, mikä lie häntäkin suututtanut? Ja rouva oli kuin kipeä, oikein puhui valittavalla äänellä ja käveli huonosti; nuoriherrakin lähti kuin vihoissaan. Sanalla sanoen, joku seikka täytyi olla hullusti palvelijain mielestä.

Koko päivän oli talossa olo niin outoa ja raskasta. Tuo Marikin, mikä häntäkin vaivaa? Palvelijat kuiskasivat toisillensa, iskivät silmää ja sanoivat: "Suu poikki!" Heissä heräsi aavistuksia.

Päivällä sai rouva kuiskatuksi Marin kanssansa kahdenkesken vintti-kamariin. Tyttöä vapisutti, mutta meni hän kuitenkin. Rouva itki siellä jo hänen mennessään. Mikäpäs siinä auttoi, Marin täytyi itkeä myös.

"Minä tiedän kaikki", sanoi rouva jotenkin ankarasti, kun oli saanut itkunsa hiukan loppumaan. Mari ei puhunut mitään, koetti vaan saada itseänsä hillityksi hänkin.

"Hän sanoi sinulle ehdottaneensa jotain", sanoi rouva. "Oletko aikonut suostua?"

Tytön itku seisahtui, henkeä salpasi... Tarkoittikohan rouva Amerikkaan menoa, vai lapsenmurhaa?...

Maria rupesi hirvittämään, niin että teki mieli juosta ulos. Mutta sitten rupesi rouva puhumaan. Nuhteli ensin ja jopa sanoi Maria rakkaaksi lapseksensakin, siinä kun ltkein voivotteli kahdenpuolista hirveätä häpeätä.

Kyllä Marilla oli esteitä Amerikkaan menolle ja erittäinkin, kun tuli puhe isästä ja äidistä, niin se pani itkemään siksi toivottomasti, että rouvankin täytyi nyhkyttää. "Eivät koskaan laskisi Amerikkaan, vaikka miten olisi asiat", sanoi Mari.

Mutta rouva selitti asian monipuolisemmin ja teroitti erittäin niitä silmin nähtäviä etuja, joita Marilla olisi lähdöstä ja totta puhuen Marin vanhemmillekin.

Ja Mari myöntyikin vihdoin.

"Myöskin on sitä parempi, mitä pikemmin ehdit matkaan."

"Niin taitaa olla."

Rouva katseli hellästi tyttöä.

"Mari raukka", hän huokasi.

Tyttö alkoi itkeä.

"Älä itke, se tuntuu minusta kahta raskaammalta vielä", valitti rouva. Ja Mari koetti lakata, ettei vaan enään lisäisi hyvän rouvan tuskaa.

Kohtapa saatettiinkin palata käytännöllisiin asioihin, kun vaan itkut hiukan herkisivät.

"Mutta sinun lähtösi ei saisi herättää mitään erityistä huomiota, etteivät pahat kielet sovittaisi sitä yhteen poikamme lähdön kanssa. Eiköhän olisi parasta määrätä sinun lähtösi kolmen viikon päähän?"

Mari suostui.

Mitäpäs siinä sitten muuta enään oli tekemistä vinttikamarissa ja molemmat saattoivat lähteä askareillensa.

* * * * *

Kun Mari ilmoitti vanhemmillensa lähtötuumastansa hämmästyivät nämät kovin. "Mitä teet Amerikassa?... Elät kai sinä täälläkin." "Kun tyttöjä menee muitakin niin paljon", selitti Mari. Äiti varsinkin oli vastaan, menipä vielä pappilaan ja pyysi rouvankin maalaamaan tyttöparalle Amerikka niin mustaksi kuin osaisi. Rouva kehui koittaneensa, mutta hassuksi näkyi tyttö tulleen; on paras antaa mennä, sittenpähän näkee...

Pitäjäällä ei pitkille ehditty Marin lähdöstä puhuakaan ennen kuin hän jo oli mennyt.

"Vai on hänkin mennyt", sanottiin sitten.

"Miksikähän Marikin meni, hyvä paikka kun oli?" Akat rupesivat laskemaan arveluitansa yhteen. He ovatkin kummallisen teräväsilmäistä väkeä, jos jotain erinomaista huomaavat, iskevät silmää ja sanovat toisillensa, mutta eivät koko maailmalle. Nyt olivatkin arvelut tavallista paremmin tuttujen kesken säilytettäviä, koska täytyi Aukusti-maisterinkin nimi sekoittaa, heidän mielestään hiukan roskaiseen juttuun. Kyllä siitä hiukan humistiin vähän aikaa, mutta parin viikon kuluttua oli koko seikka melkein unohdettu.

* * * * *

Kuinka moni suomalainen noissa Amerikan kaivoskaupungeissa iltasin uneksien katseleekaan tuikkivia tähtiä ja muistelee kotimaatansa! Ja tytöt, nuo meidän kielosemme, miksi menevätkin sinne lakastumaan? ... häpeätänsäkö peittääksensä? Kun siellä lakastuu, kuolee kohta, kun täällä taittuu, voi jälleen herätä eloon. Noita öitä Amerikan kaivosseuduilla, sitä elämää ja sitä ilmaa!... Sanovat kyllä ne, jotka ovat kokeneet, että kun siihen tottuu, ei pidä tuota kaikkea enään niin pahana. Aivan niin. Se on epäilemättä hyvin terveellinen ja käytännöllinen tottumus...

Mutta eivät siihen kaikki totu, eikä tottunut Pappilan Marikaan. Pakosta vaan oli ruvennut keittäjäksi eräälle miesjoukolle. Oli hän siellä jo ollut noin seitsemän kuukautta, kun hän eräänä pimeänä iltana pyrki kaupungista vieressä olevaan metsään päin. Jotain koria kantoi hän käsissään, kulku oli vaikeata ja raskasta.

"Jeesus ... kestänköhän edes sinne kortteeriin", huokasi hän ponnistellessaan. Mutta jo täytyi ruveta lepäämään. Ilma oli kylmä ja lunta paksulta. Kun hän pysähtyi, ei enään jaksanutkaan nousta. Siinä syntyi hirveä kamppailu...

Vähän aikaa jälkeen päin saapui paikalle muudan suomalainen mies. Hän näki ihmisen makaavan siinä tunnotonna, kenties kuolleena. Mies lähestyi.

"Herra Jeesus! ... emäntämme ja..." hän huudahti.

Mies oli niin hirmustuneena siitä mitä tuossa näki, että oli vähällä maahan vaipua. Mutta kohta käsitti hän, että pikainen toiminta olisi tarpeen. Hän huomasi, että Marin suoni löi, siispä mahdollisesti voisi vielä pelastua, mutta se toinen... Myöhemmin heräsi Mari omassa kortteerissa, tointui vielä hiukkasen elämälle.

"Missä on lapseni?" kysyi hän kun tuli hiukan järjille. Miehet, jotka häntä hoitelivat, pudistelivat surullisesta päitänsä.

"Lapseni?"

"Kuollut", kuiskasi joku korvaan.

Sitten sekausi Mari taas, eikä enään selvinnytkään. Miesten ponnistukset kävivät turhiksi, Mari ei elänyt vuorokauttakaan.

* * * * *

Samaan aikaan vihittiin papiksi Aukusti ja määrättiin apulaiseksi erääsen maaseurakuntaan. Ensin kuitenkin hän täydensi onnensa, meni morsiamensa luo, joka tällä kertaa oli hänen arvoisestansa säädystä, ja solmi avioliiton kultaiset siteet. Morsian oli niin onnellinen kuin sai omata tuon herttaisen Aukustin ihan yksin ... ja Aukusti oli onnellinen ja kertoi yhtämittaa, ettei hän ennen ollutkaan rakastanut ketään ... ei todella ketään... Ja Marin vanha äiti, hän itki kotona ja odotti kirjeitä. Kävi toisinaan murheellisen sydämensä purkamassa pappilan rouvallekin. Rouva ensiaikoina lohdutteli, mutta katsoi sitten sydämensä vaatimuksesta tarpeelliseksi ilmoittaa muijalle suuren epäilyksensä siitä, että Mari, nuorena ja kauniina tyttönä, tuskin olisi voinut kestää pahassa maailmassa esiytyviä viekotuksia. Yksinkertainen mummo sai kuitenkin sen vähitellen päähänsä, että viettelys oli mahdollisesti jo tapahtunut täällä kotona, pappilassa. Kun hän tämän ajatuksensa kerran, katkerasti itkien ilmoitti pappilan rouvalle, kadotti tämä mielensä tasapainon. Muori sai ankaran painavat nuhteet... Olisikin epäillyt renkejä syypääksi, mutta nuortaherraa...

Ja rouva oikein mustui kiukusta. Muorin täytyi pyytää anteeksi. Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta kun rouva monen monituiseen kertaan uudisti ihmettelynsä siitä hävyttömyydestä, jota oli saanut akan puolelta kokea siitä hyvästä, mitä Marille oli pappilassa tehty, niin jo muori nöyrtyi oikein rukoilemaan ja rouva lupasi anteeksi antaa.

Vaan jälkeenpäin itki muori vielä monta monituista kertaa ja kätki kaikki poveensa, eikä koskaan enään mennyt asiasta puhumaan pappilan rouvalle. Sillä hänessä yhä vaistomaisesti vallitsi kummallinen vakuutus, vakuutus, jonka ilmaiseminen oli saattanut rouvan mielen pois tasapainosta.

Nuo Rutakkalan hyvät isännät.

Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Rutakkalan kylästä, jossa ennen muinoin tultiin niin hyvin toimeen, mutta jossa nykyaikana useat isännät kynsivät korvansa taustaa ja älähtävät kipeästi, kun joku mökkiläinen uskaltaa puhua maanviljelijäin hyvistä toimeentulon ehdoista.

Mutta nuo useat Rutakkalan miehet ovat sentään hyvin kelpomiehiä: riitelevät vastaan kuntakokouksissa, vahvistavat puumerkillä nimikirjoituksensa ja vastustavat jyrkästi tyttökoulua; niinikään vihaavat he uusia aatteita ja pelkäävät lukukinkeriä; kunnioittavat erinomaisesti esi-isäinsä peri-aatteita, mutta näkevät mielellänsä, että niiden persoonalliset muistuttajat pihatuvista (missä ne ilmaiseksi talon pieniä viljavaroja nakertavat) kootaan isäinsä tykö; nauravat naapurin sanomalehti-tilauksille ja ennustavat ihmeellisellä vakuutuksella tämän edessä olevata konkurssia.

Ja joka oikein puolueettomasti ottaa asiaa harkitaksensa ja tutustuaksensa isäntäin mielipiteisiin, niin täytyykin myöntää, että heillä on sangen vakaville perusteille rakennetut periaatteet. Eivät he turhaan ikävöitse menneitä aikoja, sillä silloin se eläminen sentään maksoi vaivan. Renkejä saatiin palkatuksi 15-20 riksillä ja vuosivärkeillä eli parseleilla, joihin kuului valkoiset hurstihousut ja pusrokki, sekä isännän vanha saapaspari. Piikain palkka oli 8-12 riksiä, palanen käsityömaata ja Kynttelistä Vappuun tehdä itsellensä (s.o. omia käsitöitänsä). Päivämiehille ei suorastaan tarvinnut maksaa paljon muuta kuin ruoka-aterian ja jos kessuja antoi piippuun, sai isäntä jo mainetta.

Kuitenkin niin ihmeen hyvin silloin kaikki tulivat toimeen! Rengit ne melkein järjestään joivat palkkansa viinassa, jota keitti oman talon vaari ja muori möi. Rahat eivät siinä tapauksessa menneet ollenkaan pois talosta. Kaikki pysyi "isänmaassa", sanan ahtaimmassa merkityksessä.

Toisin on nyt laita -- -- paratkoon! Palvelijain palkat nielevät talon pienet tulot. Antavatko he palkastaan penniäkään omaan taloon? Mitä vielä, ei niin kunetta. Kaikki menee kauppiaille paperosseihin ja ulkomaan kräämään niin tyyni, että oikein hävettää sanoa. Sitten seuraavat omat pojat ja tyttäret perässä ja kulettavat samaa tietä loput tuloja.