Part 14

"Ei se asia siitä sen kummemmaksi tullut, suuttui vaan kun mikäkin." Isä seisahtui kuistin edessä. Poika liikkui vastahakoisesti ulos.

"No miksi ette mennyt maisterin puheille vielä?"

"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut", sanoi mennessään.

"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle tulemaan... Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.

"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.

III.

Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun uhattiin _väkivallalla_ häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!... Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden, joka kirkon-ikkunoita särkee! ... kerrassaan hävyttömyyteen menevää itsekkäisyyttä!

Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:

"Hm ... jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten asiain suhteen.

"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.

Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.

Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi... Koko olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se olisi huvia tuottanut.

Ja mikä oikeastaan vaivaa?

Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.

Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan... Nyt hän ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta...

Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan, että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin muista...

Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa. Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.

Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne, kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää tunteita.

Itsekkäisyys... Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan valtakunnan eduksi ... ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen...

Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen, joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.

Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.

Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.

Hän suuntasi heti askeleensa tulijaa kohti ja tervehti ystävällisesti. Rantanenkin heitti kohta kasvitarhan katselemisen ja lähti astumaan Anderssonin kera.

"Sinä olet lopettanut rippikoulusi tänään?" virkkoi Rantanen.

"Niin olen."

"Montako laskit parannuksen päälle?"

"Kaksi." Andersson katsahti epävarmasti Rantaseen, sillä hän alkoi aavistaa, että tämä taas kaivelee jotain. Rantanen ei ollutkaan täydellisen vakava, mutta siitä ei sentään saattanut päättää, josko hän juuri kysymyksessä olevalla asialla hymyili.

"Yhden panin kokonaan pois." Tuo ei herättänyt toisessa juuri mitään huomiota.

"Kuka se oli?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Tukkilan Iisakki."

"Noh?" Nyt katsoi Rantanen kysyväisesti kumppallinsa.

"Miksi Tukkilan Iikan?"

Anderssonissa hiukan niin kuin läiskähti toista laitaa vasten, kun Rantanen tuon asian niin kummaksi otti vasta sitten, kun kuuli että se Tukkilan Iikkaa koski.

"Mitä ihmettä siinä sitten on?" hän kysyi.

"Minä tunnen tuon pojan, kelpo poika, ainakin kaltaisiinsa nähden luku-mies."

Herrat kulkivat tuomen alatse, jonka oksat käytävän kohdalla hilppoivat päähän. Andersson seisahtui, taittoi valkeassa kukassa olevan oksan käteensä, antaen toisen sillä aikaa uteliaasti vastausta odottaa.

"Eikö muita syitä sitten voisi olla, joidenka johdosta olisi oikeus estää ripille pääsemästä?" Andersson nyt puolestaan katsoi toveriinsa, ikäänkuin ivaillaksensa tämän yksipuolisuutta.

"Tietysti," äänsi toinen kohta, "mutta minä nyt tulin vaan ajatelleeksi tuota koska se useammiten tapaa olla ripille pääsemisen esteenä. Hän varmaankin on tehnyt rikoksen?"

"Hän särki kirkon-ikkunan."

"Ehdollaanko?"

"Siltä se minusta ainakin näytti."

Mutta nyt luuli Andersson, että Rantanen ei käsitä häntä oikein, taikka rupeaa hän ainakin väittämään vastaan. Siitä syystä katsoi hän tarpeelliseksi alottaa alusta koko jutun ja selvittää syynsä perin pohjin. Hän kertoi tuon vilkkaasti, innostuen yhä enemmän kuta edemmäksi ehti, aina siihen saakka kun vanha Tukkila oli käynyt läänin-rovastilla uhkaamassa.

Kertomuksen kestäessä olivat he istuutuneet lehtimajaan ja sytyttäneet paperossit. Kun Anderssonin kertomus oli loppunut, rupesi hän odottamaan arvostelua. Ei hän itsekään sitä miksikään huomannut, että hän arvostelua odotti niin _suurella_ halulla.

Rantanen katsoi miettien pilviin.

"Mitä arvelet siitä, tunnustatko tekoni oikeutetuksi?"

Andersson lausui tuon vapaalla äänellä, jonka piti tulkitseman, ettei hän ollut asiasta ollenkaan kahden vaiheella, mutta antaa kuitenkin luvan toisellekin arvostella tekoansa.

Rantanen katsoi Anderssonin silmiin ja nauroi.

"Sinä et milloinkaan ole tunnustanut minun auktoriteetiani kirkollisissa asioissa. Mitä merkitystä sillä sitten on, että minä tässä rupeaisin sinun tekojasi arvostelemaan."

"Noo, jos ei muuta, niin voimmehan taas kerran väitellä." Hän oli jo jokseenkin tasoittunut, sillä sanan vaihto toisen kanssa, vaikkapa se tapahtuikin juuri tuosta ikävästä asiasta, teki olemisen suotuisammaksi.

"Koska niin tahdot, niin saatan sanoa sinulle, että teit väärin siinä kun et laskenut tuota poikaa ripille," sanoi Rantanen nauraen.

Andersson oli odottanut tuollaista vastausta. Mutta ollen täysin vakuutettu siitä, ettei Rantanen voisi tuoda päteviä todistuksia väitteilleen, kysyi hän keveästi hymyillen:

"Miksi niin?"

"Ensiksikin siitä syystä, että tuon ikkunan särkeminen ei ollenkaan todista, että poika olisi muita paatuneempi, kun ei kukaan voi todistaa, että hän olisi sen tehnyt ehdollaan."

"Niinpä kyllä, mutta hän on useassa muussa tilaisuudessa osoittanut tavatonta vallattomuutta."

"Ei se ainakaan todista mitään, sillä monasti on vallattomilla pojilla paljon tunteellisempi sydän kuin noilla toisilla, jotka käyvät kuin tervassa."

Andersson naurahti innokkaasti:

"Luulempa", hän sanoi, "että minulla tämän pojan suhteen on suurempi kokemus kuin sinulla." Sitten hän kertoi uudestaan tuosta miten ylpeästi ja nöyrtymättä poika kirkosta lähti. "Minä väitän, että siinä pojassa on tavallista suuremmassa määrässä paatumuksen vaikutusta," hän lopetti.

"Myönnän kyllä, että hänen käytöksensä tuossa tapauksessa osoitti paatumusta, mutta sinähän häntä suorastaan loukkasit, kun väitit hänen ehdollaan särkeneen kirkon-ikkunan. Jota rehellisempi luonto pojalla on, sitä syvemmin voi hän syytöksestäsi loukkautua." Rantanen puhui vakuuttaen.

"Sinä otaksut tuollaisen pojan omatakeisuuden liian korkeaksi," sanoi Andersson hieman päätä ravistaen, mutta selvään osoittaen epäröimistä siitä millä itseänsä puollustaisi. "Voipi olla," hän jatkoi, "että etevälahjainen _koulupoika_ loukkautuu, jos opettaja jossain suhteessa huomattavan mielivaltaisesti hänen suhteensa menettelee. Mutta tuollaisessa _kansanlapsessa_ ei omanarvon tunto voi olla siksi kehittynyt että hän, esimerkiksi jonkun papin tekoa edes ymmärtäisi kurottautua arvostelemaan muka oikeuden mittakaavan mukaan. Kun tällaiset pojat uppiniskaisuutta osoittavat, tapahtuu se minun käsittääkseni yksinomaan laimiinlyödyn kasvatuksen ja ilkeyden perusteella. Jos siinä on omanarvon tuntoa, niin ei se ole inhimillistä, vaan pikemmin tuollaista järjetöntä ylpeyttä. Sitä paitsi on luullakseni kansassa yleinen kunnioitus pappeja kohtaan siksi valtaava, että tuollaisten nulikkain mieleenkään ei voine johtua, että pappi joskus toimissaan tekisi väärin."

Rantanen oli hiljaisena kuunnellut Anderssonia ja lyhyen äänettömyyden perästä kääntyi hän puheessaan hiukan toisaalle.

"Onko tuon Leinin vaikutuksesta taas joku poika päässyt ripille?" hän kysyi.

"Leinin vaikutuksesta? Mitä sinä sillä tarkoitat? Kyllä on yksi hänen luonansa palveleva poika, joka ennen on kahdesti ollut koettamassa, nyt laskettu ripille. Mutta Leinin _vaikutuksesta_, mitä se tarkoittaa?"

Rantanen nauroi.

"Tietäähän sen koko pitäjään ihmiset, että joka ei muuten pääse ripille, hän menköön kapteinille palvelukseen, kyllä pääsee."

"Kuule, mikä se juttu on?" Apulainen rypisti otsanahkaansa ja osoitti suurta uteliaisuutta. Toinen nauroi vielä.

"Eikö Lein ole sitten käynyt sinua kehoittamassa laskemaan tuota poikaa ripille?"

Andersson joutui nähtävästi levottomaksi.

"Kyllä oli," hän virkkoi, "mutta luuletko, että joku voisi ystävyys-suhteiden, taikka jonkun muun vallan nojalla pakoittaa minua tekemään toisin, kuin tiedän oikeaksi?" Hän osoitti katseillaan olevansa valmis loukkautumaan jos toinen uskaltaisi tuota väittää.

"Enhän minä sitä nyt erittäin tahdo inttää," sanoi Rantanen laiskasti.

"Niin kuin sanoin," jatkoi Andersson, "puhui Lein kyllä minulle tuon pojan ripille laskemisesta, mutta se ei olisi siihen vaikuttanut mitään, jollei minulla olisi itselläni ollut siihen periaatteelliset syyt."

"Mahdollista kyllä, että sinulla oli siinä siveelliset syyt. Mutta nyt on asia sellainen, että kauan aikaa on ollut tapana, että sellaiset jukuripäät, jotka eivät mitenkään muuten pääse ripille, menevät kapteini Leinille palvelukseen mahapalkoilla ja tämä taas heille toimittaa siitä hyvästä ripillepääsyn."

"Mutta mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?" keskeytti Andersson kiihkeästi. "Minä tosin en voi tietää mitkä syyt ennen ovat vaikuttaneet, mutta itsestäni ovat tässä persoonalliset vaikuttimet olleet kaukana." Hän katsoi vakuuttavasti ja lujasti Rantaseen.

"Olkoon niin, mutta kansa ei nyt, enempää kuin ennenkään, ota uskoaksensa, että kapteinin suhteen eivät persoonalliset vaikuttimet olisi kysymyksessä. Minä olen vakuutettu, että tuo poika itsekin, josta nyt on puhe, uskoo täydellisesti, että se on tapahtunut kapteinin myötävaikutuksella. Muuten on tuo kansan kesken täydellisenä vakuutuksena."

"Olkoon mitä onkin!" huudahti Andersson. "Eihän se ole minun syyni, että tekojani väärin tuomitaan ja arvostellaan."

Rantanen varisti tuhan pois paperossinsa päästä ja näytti ikään kuin miettivän vastausta. Andersson lävisti häntä katseillaan.

"Ei suinkaan muuten," virkkoi edellinen vihdoin, "kuin siinä, että tällaisten tapausten kautta papiston arvo kansan silmissä vähenee. Katsos nyt, kun sinä panit pois Tukkilan pojan niin pienestä rikoksesta, jota tuskin kukaan katsoo edes synniksi, ja poika kuitenkin oli tietojen puolesta hyvin varustettu, niin kukaan ei ajattelekaan muuta kuin että teit tuon vihassa. Kun toiselta puolen taas laskit ripille yhden 'kapteinin pojan', niin ennakkoluulo on kansassa siksi valtaava, että he uskovat sinun tehneesi tuon persoonallisista syistä. Kyllä kansa jo tuntee ja käsittää kristinopin ydintä siihen määrään, että se osaa arvostella tällaisia tapauksia. Ja jos kansassa kerran kehittyy vakuutus, että papisto itse sakramenttioikeuksien käyttämisessä menettelee mielivaltaisesti, niin, -- sinä käsität mitä tuosta seuraa."

Rantasen paperossi oli sammunut, hän sytytti sen uudelleen ja Anderssonkin kurkisti samasta valkeata omaansa. "Sinä teet kuitenkin minua kohtaan väärän syytöksen siinä, mikä koskee tuota Tukkilan poikaa", äänsi Andersson nähtävästi aikeessa jatkaa. Mutta toinen keskeytti:

"Ajatteleppas, jos tuon ikkunan olisi rikkonut Huugo, mitä olisit siinä tapauksessa tehnyt?" Hänen suunsa oli viattomassa hymyssä, tuossa kun jäi odottamaan Anderssonin vastausta. Toisen poskipäät kävivät punaisiksi ja hän epäröi ennen kuin löysi sopivaa:

"Niin no", sanoi hän vihdoin, "kyllähän siinä olisi ollut vaikea valita."

"Mutta ripiltä et olisi häntä kuitenkaan kieltänyt," jatkoi toinen.

"Kenties ei." Andersson koetti naurahtaa.

"Mutta katsotko nyt kristinopin mukaiseksi rangaista yhtä rikoksesta, josta et mahdollisesti jotain toista voisi rangaista?" kysyi Rantanen.

"En ensinkään. Mutta enhän minä ole sanonut, etten olisi Huugoa rangaissut yhtähyvin kuin tuota toistakin, jos valtani siihen ulettuisi. Vaan koska ei se siihen uletu, en myöskään pidä omalletunnolleni rasituksena sitä, vaikka täytyisikin jättää hänet rankaisematta." Andersson luuli jo voittaneensa, mutta toinen oli sitkeä ja kiusallinen.

"Sinä siis laskisit Huugon ripille, vaikka olisit vakuutettu, että hän kirkon-ikkunan särkemisellä on tehnyt itsensä siihen kelvottomaksi. Etkö sinä siinä tapauksessa olisi häntä auttamassa kelvottomasti nauttimaan Herran pöydästä?"

"Sanoin jo, ettei minun valtani ulotu häneen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? En minä katso itseäni vastuunalaiseksi sellaisten oppilaiden teoista, joiden ylitse ei minulla ole valtaa." Andersson nyt jo selvään osoitti loukkautuneensa.

Toinen yhä hymyili.

"Mutta mikä sinulta on ryöstänyt vallan Huugon suhteen?" Tämä lausuttiin painolla ja Andersson tajusi täydelleen sen merkityksen. Hänen ei tullut vastattua, ainoastaan nöyrän, anteeksi pyytävän katseen hän toveriinsa vilautti. Kun ei vastausta ruvennut kuulumaan, virkkoi Rantanen:

"Pidätkö siis tämän Tukkilan pojan mahdottomampana kasteenliitoa uudistamaan kuin Huugon? Kaiketi sinä muistat tuon tapauksen aamulla, kun me Huugon kanssa korttia löimme?" Hän katsoi suoraan apulaisen silmiin. Tämä väisti, nousi mitään vastaamatta ja astui muutaman kerran edestakaisin lehtimajassa.

"Sinä et voi aavistaa veli, miten raskas on papin tehtävä, kun se lankee omille niskoille", hän vihdoin virkkoi seisahtaen Rantasen eteen ja hänen silmäyksensä kertoi sisällisestä tuskasta.

"Minä aavistan kyllä, että se on kovin suuren edesvastauksen alainen."

Rantanen nousi ja alkoi astua Anderssonin rinnalla. Vähän aikaa oltiin vaiti, kunnes Andersson taas sanoi:

"Minä en ymmärrä mitä minun oikein pitää tekemän tuon Tukkilan pojan kanssa."

"En minä osaa neuvoa antaa, mutta minusta nähden on kuitenkin parasta että teet vakuutuksesi mukaan."

"Olisiko tuo paikallaan laskea häntä silloin Ehtoolliselle, kuin tulee muitakin, jotka olen luvun parantamisen päälle luvannut ja saavat tulla ripille täysikasvuisten joukossa?"

Rantasesta näytti tuo pula niin luonnolliselta, että velvollisuuden mukaan täytyi siihen osaa ottaa.

"Sitä en minä sinun sijassasi tekisi", hän lausui. "Ajatteles, kun lapset lasketaan uudistamaan kasteensa liittoa, edellytetään tietysti, että he silloin tuntevat ihania, riemullisia tunteita siitä taivaallisesta onnesta, jonka osallisuuteen saarnaat heitä laskevasi. Voidaksensa kokonaan antautua näiden tunteiden valtaan, olisi johdonmukaista, että jokainen yhteiskunnan jäsen, mutta ennen kaikkia pappi, koettaisi poistaa heiltä sellaisia aiheita, jotka voivat häiritseviä tunteita herättää. Kun nyt pappi tuomitsee osan lapsista oikeudettomiksi ikäistensä kanssa astua Herran pöytään, mutta antaa heidän mennä ikäisempäin ihmisten kanssa, niin siitä luonnollisesti seuraa, että heidän sydäntänsä kalvaa syvä häpeän tunne. Josko tuo korvaa heissä muut puutteet ja tekee heidät mahdolliseksi, sitä ei minun järkeni ainakaan käsitä. Siksi toiseksi, eihän ateria ole silloin halpa-arvoisempi, kun siitä ijäkkäämmät ihmiset nauttivat? Ainakaan ei minusta ole ollenkaan tarkoituksen mukaista, että joku tuomitaan häpeärangaistukseen Herran pöytään."

Andersson oli tarkkaavaisena kuullellut ja toisinaan, ikäänkuin ahmien silmillään, ottanut vastaan toisen suusta tulevia sanoja.

"Kyllä siinä on perusteita", täytyi hänen tunnustaa.

"Niin minäkin luulen", sanoi Rantanen, "ja mikä vielä myöskin pakoittaa varovaisesti menettelemään, on se että _kansa jo käsittää tuollaisia seikkoja_. Mitä enemmän papit menettelevät tavaksi tulleiden perusteiden mukaan, sitä enemmän he menettävät kansan luottamusta sanoihinsa. Tämän seikan huomaa ihan selvään siitä, että lahkolaisopit saavat kaikkialla niin suurta kannatusta. Minusta nähden voisi papisto vähällä vaivalla tukevasti kannattaa valtion kirkkoa, jos vaan tahtoisivat poistaa käytännöstä omia väärinkäytöksiään. -- Ei, mutta nyt minun täytyy lähteä, koska jo näyttää olevan myöhäinen." Hän pisti kättä Anderssonille ja jätti hyvästi.

Viime mainittu jäi vielä puutarhaan ja käydessään katsahti silloin tällöin pois menevän jälkeen. Ensi askeleilla Rantasen poistuessa, tuntui ikään kuin helpottavalta, kun jäi vapaus saada yksin ajatella. Mutta kohta palasi jonkullainen ikävä, kun ajatuksissa esiytyi kysymyksiä, joita tuo pois menevä oli sinne johdattanut.

Tuolla hän jo meni, Rantanen, näkyi jollekulle pihan puolelle tervehtivän.

"Mutta miksi en noita kaikkia ole ennen noin ajatellut!" Andersson virkahti. Toveri katosi näkyvistä puiden varjoon pappilan kujassa ja apulainen henkäsi raskaasti. Tuntuipa olevan kova halu, melkein jo jalatkin vetivät sinnepäin, rientämään Rantasen perään saadaksensa hänet edes muutamissa suhteissa tunnustamaan, että "ei se ole niin vaarallista." Käsi sivasi otsasta alkaen alaspäin, pitkin kasvoja, sormet puristivat ja kulkivat jokaisen loman kautta, kunnes vihdoin ehtivät leukaan, typistyivät siitä nilkomaan harvakarvaista partaa, jonka ympärille tiviisti, ahnaasti sulkeutuivat. Käsi nykäsi siitä liian kovasti, pää nuljahti hiukan eteenpäin ja suu aukesi, mutta sulkeutui jälleen tiviisen suppuun... Mutta jo heijastaa silmistä vapauden iloinen välähdys, käsi erkanee parrasta ja heilahtaa vakuuttavasti... Epätasainen astunta taukoo ja sielussa tuntuu suloinen lepo... Ei askeltakaan tässä huumauksessa, ettei vaan tuo tunne jälelle jäisi... Takaperin melkein tekee mieli astua, koska se tuntuu sinne päin vetävän...

Nyt se kuitenkin jätti, pakeni. Hän tunsi taas seisovansa alastomana äskeisten aatosten keskellä, niiden rasittamana. Suloinen huumaus oli vaan ollut ajatusten sekaannuksen hedelmä, jonkullainen unelma, avo-silmin nähty. Se oli syntynyt muutamasta sielussa ohitse kiitävästä hattarasta, joka oli siihen määrään miellyttävä, että unohti sen rinnalla kaikki muut ... tuota kun lähti koko olentonsa yhdistetyillä voimilla tavoittelemaan.

Siinä hän seisoi itse jälellä, raskas paino ja pettymys kumppalina.

Ilta-aurinko lähetti viimeisiä säteitään puutarhaan; ne pilkistelivät vaan sieltä täältä isojen puiden lehtien välitse ja heijastivat ylhäältäpäin kuuleata punertavaa valoa, kuin kaukaisesta tulipalosta. Puiden varjot käytäväin kohdalla olivat salaperäiset, säteet pilkistelivät lehväin raoista, ikään kuin jostain hienosta aineesta muodostuneina soittoina, tätä tummuutta valaisemaan.

Haaveksimisen tilaisuus oli tuossa jokaisena kesäiltana, kun aurinko kauniisti laski. Andersson oli siinä monasti uneksinut avosilmin, ajatellut itseänsä kappalaisena, ehkäpä kirkkoherrana ... ja sitten omaa pappilaa ja sen puutarhaa ja Sandraa ja... Nytkin hän oli uneksinut, mutta todellisuus ryösti kohta sen onnen.

Ei hän ollut juuri ahkera tupakoitsija, mutta nyt sytytteli paperossin toisensa perään, käveli kun jonnekin joutuakseen ja rypisteli otsaansa...

Rovasti tuli puutarhaan, katseli ihaellen ensinnä ympärillensä ja takertui vihdoin erityisesti tarkastelemaan erästä kasvipenkkiä.

"Aadolf!" hän huusi tarkastellen yhä penkkiä ja näytti siltä, että hän olisi jotain sen johdosta jutellut Anderssonille.

"Aadolf!" Rovasti katsoi apulaiseen päin ja arveli luultavasti että hänen huutonsa olisi pitänyt kuuluman. Mutta asianomainen ei huomannut sitä.

"Mikähän hänellä nyt..." Rovasti loi tutkivan katseen vielä sinnepäin ja lähti sitten astumaan toisaalle. --

"Niin ... niin..." Andersson seisahtuu ja mutisee itsekseen: "Sen minä teen!" Nähtävästi oli mies saanut päähänsä jotain hauskaa, koska pudistelihe ikään kuin haittaavia ajatuksia voitollisena päähänsä heittääksensä. Kohta oli katsekin toisellainen: se tulkitsi vapautusta ikävästä huolesta.