Part 13

Nytkin, kirkon käytävätä astellessaan, tuli hän tuota ajatelleeksi. Hän tiesi itse paraiten, että Matti Annanpoika ei omannut selvää käsitystä Herranehtoollisen merkityksestä ja tämä kuitenkin oli määrätty ehto. Tuo ajatus tuotti tuskaa. Ei hän enää saattanut ainoastaan hyvän tavan kannalta arvostella kapteinin ja rovastin kanssa tekemäänsä päätöstä Matin suhteen, sillä hänen mielestänsä tulisi Matti ihan varmaan syömään ja juomaan itsellensä tuomion ja kadotuksen ja hän itse, Andersson, on syypää jos laskee hänet siihen, vaikka tietää kuinka asia on.

"Matti Annanpoika ... mitä Herran nimessä pitää minun sinun kanssasi tekemän?"

Tuskallisesti värisevällä äänellä apulainen tämän äänsi... Onkohan pappi tällaisessa tapauksessa edesvastauksessa?...

Hän oli seisahtunut kuoriin ja sattumalta kävivät hänen silmänsä suureen alttari-tauluun, mikä kuvasi maailman Vapahtajaa sillä hetkellä kun Hän lausui: "Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa!"

Kristus-kuva oli tässä majesteetillinen, sen ryhti ja ulottava avoin syli niin vakuuttava, että se jo melkein voi tehdä herättävän vaikutuksen.

Andersson ensinnä katsoi kuvaa tavan vuoksi ... silmät jäivät vaan siihen, ehkäpä värivivahduksia tarkkaamaan. Mutta sitten kääntyi huomio itse kuvan luontoon. "Tulkaat minun tyköni." Hän jo ajatteli taiteilijaa, joka noin mestarillisesti oli osannut tulkita tuon tapauksen ... "kaikki jotka työtä teette..."

"Ah!" Hänen kätensä lensivät innokkaasti selän takaa eteen ja paukahtivat yhteen. Tämähän selvitti hänellekin tuskallisen kysymyksen!

Onhan Matti Annanpoika nöyrä!... Jumala tietää, hän voi olla mahdollisempi ehtoollisvieras kuin kukaan noista toisista. Kristus ei kutsu tässä oppineita, vaan _kaikkia_. Ei hän siis hylkää sitäkään, joka kelvottoman kasvatuksen kautta on jäänyt luvuntaitoa vaille.

"Ryövärinkin hän otti armoihinsa..."

Anderssonin tuska alkoi poistua. Hän saavutti iloa siitä, että sai laskea Matti Annanpojan ripille, luottaen Herran armoon, eikä tarvinnut käyttää tämän teon perusteena niitä syitä, jotka kapteinin ja rovastin kanssa yhdessä päätettiin päteviksi, mutta jotka hänelle tuottivat tuskaa ja epäilyttävää sydämmen kipua. Niitä käyttämällähän olisi Herran Pyhä tullut viskatuksi sikain eteen, vaan siitä syystä että olisi kunta vapautettu elättämästä yhtä lehtolasta! Mutta nyt. Hän tunsi Matti Annanpojan paljon nöyremmäksi monta muuta ... kenties hyvä-lukijoissa on kelvottomampia? On, varmaa on!... Vaan niiden kanssa ei Anderssonilla taas ollut mitään tekemistä, ei voinut estää heitä, sillä heidän puolestansa vastasi kirkkolaki. Mutta vaikka hän tunsikin tuossa suhteessa vapauttansa, näytti hänestä vähän kummalta ettei hänellä ollut oikeutta käyttää side-avainta hyvä-lukijain suhteen, jos heidän julkiset rikoksensa eivät olleet sitä laatua, että niistä myöskin lain mukaan voisi rangaista. Vaikka nuo kuinka olisivat tuollaisia jokapäiväisiä pikkusyntejä harjoittaneet eivätkä osoittaneet vähimmässäkään määrässä katumusta, ei hän olisi katsonut lain mukaan voivansa heitä ripiltä kieltää. Hän myönsi itsekseen, että _hän_ ei tulisi tuota valtaansa käyttämäänkään, mutta hyvän kurinpidon vuoksi olisi hän suonut vallan itsellänsä olevan. Olisihan sillä voinut peloittaa!

"Jospa saisikin pitää rippikoulua edes yhden vuoden!"

Siihen hän innostui; sittenhän voisi pappikin koettaa mitä hän voi vaikuttaa! Kun hän tuon ajatuksen sai, rupesi taas tuntumaan kovin kurjalta, että viiden viikon kouluuttamisen jälkeen piti antaa todistuksen tuolle kirjavalle, kovin kurittomalle laumalle, että he omasivat käsitteet...

Nyt kuului heleä kilinä toisesta päästä kirkkoa. Yksi ikkunan ruutu tuli sälisten lattiaan ja pieni kivi putosi kopahtaen erään istuimen nojalautaan ja vieri siitä lattiaan. Andersson säikähti hirveästi ja kavahti seisomaan istuimelta, mihin hän oli itsensä mietiskelemään unohtanut.

"Ikkuna rikki!"

Tuon hän kohta ymmärsi poikain syyksi, sillä kiven äänen hän kuuli ja näki sen vierivän käytävälle. Hän juoksi kirkosta ulos.

Lapset olivat kirkkotarhassa kokoontuneet yhteen kohti. Hätäinen sopottava kuiske ja siunaaminen salpautui kohta, ikäänkuin olisi viimeinen henkäys ulos lehattanut, kun pappi ilmestyi kirkonovelle ja tuiman silmäyksen loi odottavaan joukkoon.

"Kuka heitti kiven kirkkoon?"

Se oli merkkilaukaus. Kovin pelotti ja musersi tuo ankara ääni ja uhkaava silmä, se tuntui lapsista kuin sodanjumalan verenhimoiselta katseelta ja he melkein kyyristyivät maahan paetaksensa sen näkyviltä. Jonkun olisi ollut kysymykseen vastattava, mutta siitä ei tullut mitään; kunkin silmät vaan odottavina kääntyivät erästä poikaa kohti, joka katseli alas ja jalallaan silitti pehmeätä hiekkaa maassa.

Pappi näki tuon ja arvasi jo kuka oli syyllinen.

"Minä kysyn kuka särki kirkon ikkunan?" Tämä oli äskeistä voimakkaampi kysymys.

"Tukkilan Iikka."

Tuon virkkoi pieni, raihnaiselta näyttävä tyttö, papin silmiin uskollisen orjan tavoin katsoen. Koko joukko hiukan kohahti kun kääntyivät ääntä kohden, siitä Tukkilan Iikkaan, Iikasta pappiin ja taas Iikkaan. Viimemainittu ei juuri liikahtanut, katseli vaan sen saappaan kärkeä, jolla hiekkaa tasoitteli. Poskille ilmestyvä puna kumminkin ilmaisi, että hän tunsi tuota, ikäänkuin sähköistä painoa, joka laskeutui hänen päällensä kun toveritkin taas häneen katsoivat jotain odottaen. Jo vilkahtivat silmätkin pois maasta ja löysivät vilistäessään papin silmät kiinteästi häntä tutkimassa. Mutta jalallaan silitti hän yhä hiekkaa, se näkyikin olevan varsin tärkeä tehtävä, koska silmätkin taas samaa työtä katsomaan takertuivat.

"Tule minun kanssani kirkkoon", käski pappi.

Iikka ei liikahtanut, ainoastaan vikkelästi lurkautti vieressään oleviin poikiin, siitä taas maahan ja -- suu oli hymyssä, posket punaisina.

Hän itse, samoin kuin toisetkin, taisivat epäröidä, että Iikan mitta olisi nyt täysi.

Kun Andersson sai Iikkaa käsketyksi mukaansa, lähti hän itse edellä. Kääntyi muutaman askeleen päässä katsomaan, että tuleeko se poika.

"Mitä, etkö sinä aijo totella minua?"

Tämä kysymys helähti hyvin kiukkuiselta, se tuntui kovalta, kiinteältä ikään kuin koronkiskurin ääni. Jo se veti Iikan kuin itsestään ulos rivistä, mutta siinä samassa tarttui papin käsi kaulustaan ja sysäsi poikaa kappaleen matkaa edelle. Iikka alkoi laapustella vakavasti ja pisti kädet housuntaskuihin. Ei näyttänyt olevan kiirettä kirkkoon. Rappusille ehdittyä liikkuminen muuttui vieläkin vakavammaksi. Anderssonin luonto nousi ja sormien päät koskivat pivoon ... olisiko turkata tuohon nenälleen sen nahjuksen! kielellä pyöri jo kova, ankara sana, mutta se puserrettiin takaisin ja sen sijaan kuului jotakuinkin äreästi:

"Joutuin, nahjus!" ja samalla hiukan varoen töytäys selkään.

Pappi itse avasi Iikalle kirkon oven ja sulki sen jälleen. Taas synnytti ovi räikeätä pauketta ja sitä seurasi kumea kaiku. Se kuului hyvin tuolle joukolle, joka ulkona jännitti korvakalvojaan ja kiihkeydellä odotti kaiun loppua, kuullaksensa siellä syntyvää keskustelua, jonka otaksuivat papin puolelta tulevan niin kova-ääniseksi että kuuluisi heille asti. Odotus oli kuitenkin turha. Uteliaisuus pakoitti toisia hiipimään likelle seinää, mutta seuraus ei ollut sen parempi, kuului ainoastaan muutamia katkonaisia ääniä.

Joukossa rupesi syntymään taas vilkkautta ja sähinää. Alettiin laskea arveluita siitä, mitä tuolla sisällä tapahtuu.

"Saattepa nähdä, niin Iikka pannaan pois."

"Ei tuollaisesta", toinen arveli, "sehän olisi vahinko." Sitten alkoi väittely. Se jatkui pidätetyillä äänillä vähän aikaa, mutta paisui kohta kovemmaksi, kunnes taasen hiljeni Pappilan Huugon toiselta puolen kirkkotarhaa astuessa heidän luoksensa.

"Mikä täällä tapahtui?" hän kysyi.

Kohta oli useampia valmiina kertomaan.

"Jassoo." Hugo jatkoi matkaansa edemmäksi hiukan hymyillen.

"Kovalle nyt panee Iikan", virkkoi taas joku.

"Mutta hän on niin hyvä lukemaan, ettei häntä silti pois pantane", jatkoi toinen. Vaan samassa kuului kirkon ovi avautuvan, ensin kuului pitkä, ilkeä saranain kitinä, sitten räiskäys ja kirkon synnyttämä kumea kaiku.

... Hss... Maisteri tulee käskemään sisään... He alkoivat astella rappusia kohden, sillä muutenkin oli jo saatu olla ulkona lähes puoli tuntia yli ajan. Mutta kirkon eteisestä rappusille ilmestyikin Tukkilan Iikka, kirjat kainalossa. Poika katsahti sivumennen joukkoon, tuossa kun asteli alas. Ei hän ollut enää punainen, mutta suupieleen koetti hän väkivallalla vääntää hymyä, kun melkein selkänsä taakse virkkoi toisille: "Hyvästi nyt!"

Joku koetti pidätetyllä äänellä huutaa ja kysyä Iikalta, kuinka siellä kävi, mutta Iikka ei seisahtunut, eikä ruvennut vastaamaan. Suoraan vaan asteli vakavana pois ja vielä kirkon veräjästä katsahti toverijoukkoon ... näki että ne kaikki katsoivat häneen. --

"Herra isä! hän on pantu pois."

Mutta ne jotka tuota kuiskivat hämmästyivät oman äänensä korkeutta ja pelkäsivät, että se ehkä oli rikollista sanoa noin ja mahtoi kuulua apulaiselle joka oli hiljaa tullut kirkon ovesta ja avoimin päin nyt seisoi rappusilla katsellen joukkoa siksi, kun näki että kaikki hänen huomasivat. Toisessa tilaisuudessa olisi hänen suunsa tuosta havannosta ehkä hiukan hymyilemään langennut, mutta nyt ei se sitä tehnyt.

"Tulkaa sisään", Ääni oli syvä, se ilmaisi, että hän oli juuri tehnyt teon, joka antoi paljon miettimisen aihetta. Hän palasi kirkkoon takaisin. Lapset seurasivat, ei kilvassa rappusille rynnäten, vaan hiljaa, vakavina, peräkkäin: askeleet olivat raskaat ja silmistä loisti kauhu ja epäilys.

... Herra J--la! kuinka monta nyt mahdetaan pannakkaan pois?

Ei nyt pojat kirkon ovea paukuttaneet, kukin piti velvollisuutenansa estää sitä kiinni räjähtämästä, ettei pauke ja rähinä lisäisi papin vihaa. Kun jo kaikki toiset olivat sisään menneet tuli vasta toiselta puolen kirkkotarhaa Huugo. Miten hauskan, reippaan ja iloisen näköinen hän oli!... Huulet vinkuivat hiljaa ja sorea sauva liehui viuhuen ilmassa. Kolmannelle rappuselle hän maasta kiepsahti; hyppy oli reipas ja vapaa, koko käytös tulkitsi tunnetta vapaasta elämisoikeudesta.

Huh... Hän itsekin sävähti kun niin välinpitämättömästi antoi kirkonoven räjähtää. Mutta ei hän apulaiseen katsonut -- jos olisi sen tehnyt, olisi epäilemättä huomannut, että tällä oli palanen poskilihaa hampaiden välissä, Tuo olisi tuottanut Huugolle hauskuutta siihen määrin, että varmaan olisi unohtanut kävellä varpaillaan, joten hän nyt tunnollisesti teki, pyrkiessään erityiseen penkkiinsä, jossa ei ketään muita istunut. Vasta siihen ehdittyään katsahti hän Anderssoniin ja äkkäsi tämän poskipäiden hehkuvan... Jaha, kannattaapa tänä päivänä tosiaankin istua kirkossa kuulemassa mitä hän sanoo _noille_!

Huugo käänsi päätänsä, ... mitähän ne nyt tekevät nuo? Ennen tavallisesti kuului tavaton lukemisen lopotus, nyt katsovat töllöttävät he Anderssoniin kuin kuvakaappiin!

Tuo havainto teki Huugoon ikävän vaikutuksen... Mitä hittoa he tuolla tavalla? Silmä kääntyi taas apulaiseen. Pelkäävätköhän ne _tuota_ miestä noin?

Ja sitten häntä suututti tuo Anderssonin synkeys ja äänettömyys. Miksi ei hän edes puhunut? Ja Huugon tosiaankin tuli paha olla.

Tuolla vaan Andersson kirjaan tähtäsi synkeänä kuin yö ja antoi muiden peloissaan kärsiä. Vihdoin näkyi kuitenkin tuohon väsyvän, koska kärsimättömästi pani kirjan pois ja rupesi astuskelemaan käytävällä. Tuo tapaus teki helpottavan vaikutuksen kaikkiin kirkossa oleviin. Silmät, ja niiden mukana osittain ajatukset, pääsivät kahleistaan ja liitelivät, kuten vapautettu viheriävarpunen, tietämättä oikein mihin. Siihen olikin hyvä tilaisuus, koska pappi nyt seisoi liikkumattomana alttaritaulua katsellen.

Kului siten noin 5 minuuttia ja linnut saivat palata häkkeihinsä: apulainen palasi kiirein askelin alttarin luota ja asettui paikallensa pienen pöydän taakse.

"Miksi Kristuksen piti olla Jumala ja ihminen?"

Tämä oli ensimmäinen kysymys, ääni oli lempeä, sointuva, se tuntui ikäänkuin helähtelevän ajatuksen johdosta, johon tuo kysymys johti.

"Vastaa sinä Pattinen", hän jatkoi.

Syntyi hiukan kohinaa kun kaikkein piti välttämättä katsoa Pattista. "Hss"! Tämäkin tuli papilta hyväntahtoisesti.

Pattinen luki kappaleen kuin vettä valaen.

"Harvempaan, harvempaan", muistutti Andersson hymyillen, kun Pattinen sellaista vauhtia riensi. Sitä katsomaan kääntyi Huugokin. Hän näki muutakin uutta ei vaan Pattisen suhteen: ei missään enää noita tuomitun katseita ... kaikkialla vaan pidätettyä sisällistä riemua osoittavia kasvoja. Hyvin se osasikin tuo Pattinen, ei erehtynyt kertaakaan, päästi kun avatusta ovesta. Se poika saa olla varma pääsystään, niin ajattelivat kaikki ja hymyilivät sydämmissään, kun näkivät papin hyvälle tuulelle joutuneen... Ansio on Pattisen, kiitoksia Pattinen! sinä olet kunnon poika, lasket niin että pappi hurmautuu... Sinä vaikutat pappiin, autat taidollasi muitakin ripille pääsemään, sinä kelpo Pattinen!

Pappi oli äskeisen jälkeen ensinnä rauhoittunut jaloa Kristus-kuvaa katsellessaan, sillä hän sai ymmärrykseensä ettei Tukkilan Iikka ollut raskautettu eikä siis kaivannut virvoitusta. Tekonsa hänen suhteensa näytti siis ihan oikealta! Jo muutenkin äsken vallinneen syvän huolen perästä tuli ilo rajattomana, ylitse vuotavana, se uhkui suusta ja silmistä ja vaikutti sähköisesti lapsiin. Heille kävi samoin, ihastuivat rajattomasti, kun näkivät papinkin niin tehneen. Anderssonille ei ollut vastenmielistä nähdä lapsia iloisina ja tyytyväisinä, se vaan vakuutti häntä itseä siinä. Tuo tunne tuuditti rauhaisaan ihanteiden maailmaan, se hurmasi ottamaan asioita ihan siltä kannalta kun ne silmissä näyttivät. Ja siitä seurasi koululaisille lopultakin sangen suosiollinen loppututkinto.

II.

Saman päivän ehtoona seisoi vanha talonpoika rovastin eteisessä, outona sohlien rovastin kamarin oven lukkoa, kunnes vihdoin aukesi ja hän kurkisti sisään. Ei ketään näkynyt siellä. Astui sisään, rykäsi ja alkoi kuunnella josko joku alkaisi liikkua lähihuoneissa. Mutta kun ei mitään kuulunut ryähti hän uudestaan ja rupesi odottamaan. Vihdoin täytyi palata eteiseen koputtelemaan, jos sieltä paremmin kuuluisi. Eteisestä hän pojallensa virkkoi, tuolle koulusta eroitetulle Tukkilan Iikalle, joka kuistissa odotti, ettei koko pappilassa näy olevan ketään. Mutta jo vihdoinkin oli liikehtiminen huomattu sisällä, sillä eräs tyttö tuli jostain ovesta kurkistamaan. Tukkila palasi eteiseen ja kumarsi.

"Ketä te etsitte?"

"Rovastia olisi pitänyt saada tavata." Tukkila astui likemmäksi ajatellen, että rovasti olisi samassa huoneessa jossa reitikin.

"No olkaa sitten niin hyvä ja odottakaa vähän aikaa, pappa tulee kohta konttoriin."

"Noo." Tukkila rupesi seisolemaan ja katselemaan eteistä kaikin puolin. Siinä oli päällystakkeja nauloissa, miesten ja naisten hattuja ja sitten sauvoja ja sateenvarjoja tuossa.

Tukkila meni tuntelemaan tuota mukavaa renkkua, jossa keppejä ja sateenvarjoja seisoi pistettynä.

"Sepä on mukava, eikä olekaan ollut miehellä tylsä puukko, joka sen on veistänyt." Hän koetti onko raskas.

"Kas perhana, no mutta mikähän siinä niin paljon painaa!" Kohta sai hän kuitenkin ymmärrykseensä, että se on joko takkia, tahi vaskea.

"Mahtaa vaan olla tuokin kallis kalu!" Käski sitten Iikankin tulla katsomaan ja sanoi ihmettelevänsä, että tuollaista konetta vaan eteisessä pidetään. Oli siinä muutakin merkillistä, esimerkiksi nuo naisten hatut.

"Saakuri kun ovat koreita ja ruusatuita", tuumi ukko hymyillen ja koetti omaan päähänsä, josta Iikka tirskahti nauramaan.

Noin puoli tuntia oli kulunut siitä kun tyttö oli päänsä ovenraosta pistänyt, niin rovastin konttorista kuului askeleita ja ovi lykättiin raolleen merkiksi, että sai tulla sisään.

Isä meni, poika jäi porstuaan. "Mitäs sille Tukkilalle nyt kuuluu?" alkoi rovasti kysellä kun oli tervehdystempuista suoriuduttu. Tukkila kävi vakavaksi.

"Noo, sen pojan tähden tulin tänne katsomaan." Hän näkyi ikään kuin miettivän muutaman silmänräpäyksen ennen kuin jatkoi:

"Oliko se ikkunan särkeminen nyt niin ankara rikos, että sen tähden piti oikein ripiltä kieltää?" Tukkilan ääni värähteli, sillä hän ajatteli että jos sattuu tyhmästi sanomaan, niin rovasti suuttuu, eikä sitten auta mikään keino. "Eikö herra rovasti nyt sitä armahtaisi kun..."

Siihen loppui Tukkilan puhe.

"Hjaa," sanoi rovasti painavasti ja jatkoi sitten päätä hiukan ravistaen: "Se on kokonaan maisterin asia, näettekös, sillä hän, joka on pitänyt rippikoulun, hän myöskin päättää ketä lasketaan ripille; eihän sitä toinen voisikaan tehdä. Ja kaikessa tapauksessa, tuskinpa tuota poikanne asiaa voi auttaa."

"No mutta eikös nyt rovasti sentään voisi, jos ... sillähän on hyvät lukumerkit sillä poikapahalla?"

"Jaa, mutta nähkääs, hyvä Tukkila, myöskin käytös täytyy tulla kysymykseen tällaisessa paikassa," sanoi rovasti hymyillen.

"Liekö tuo meidän poika sentään ollut muita pahempi... Onnettomuudeksi sattui vaan vahinko hänen kohdallensa."

Rovastin katse hiukan synkistyi. Eikö nyt pappi osaisi ihan naulanpäähän, kun koulujunnuja arvostelee!...

Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:

"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan..." (Eipä uskaltanut jatkaa.)

"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.

Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.

"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on laskettu."

"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.

"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."

"Ei! mitäs minä hänestä..." Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)

Tukkila nousi taas lähteäkseen:

"Minä menen läänin-rovastin tykö ... tuota... (Nyt tuntui olevan sydän suussa.) Sittenpä on kumma, jos ei nyt enää lukemallakaan ripille pääse." Hän hapuili lakin käteensä ja tarttui avaimeen,

"No siellä ei _sinulla_ ole mitään tehtävää!" virkkoi rovasti kiivaasti ja ylenkatseellisesti. Sitten hän jatkoi vielä ikään kuin pakoituksesta:

"Kasvattaisit lapsesi sen mukaan, ettei meikäläisillä olisi syytä ryhtyä kurinpitoon. Vai luuletko sen olevan meille, papeille, hauskaa."

Mutta Tukkilan kivinen luonto ei mukautunut surkuttelemaan.

"Kasvattanut olen häntä mielestäni kunnialla Jumalan ja ihmisten edessä", hän sanoi ja ääni rupesi sortumaan omien tunteiden liikutuksesta. "Jos hänestä konna tulee, ei se ole minun syyni, sillä en minä ole ymmärtänyt paremmin kasvattaa. Mutta lienevät ne nuo parempainkin ihmisten lapset sellaisiin rikoksiin syypäitä, kun kivien heittelemiseen, eikä siitä ole vielä ennen häpeärangaistukseen tuomittu." Ääntä ei enää lopulta värittäneet hellemmät liikutukset, vaan siinä tuntui jo tylyä kovuutta. Hän avasi jo oven, mennäkseen ulos jäähyväisittä mutta kun rovasti rupesi puhumaan, niin jäi vielä odottamaan.

"Sinä puhut hävyttömästi asiasta, jota et vähääkään ymmärrä!" Rovastin ääni ilmaisi kiukkua ja tuntui siltä, kuin olisi hän ollut valmis vielä selvemmin lausumaan ajatuksensa, mutta ei tullut suuhun sopivia sanoja. Hän nousi kiivaasti ja astui toiseen huoneesen.

"Niin, missä se maisteri asuu?" huusi Tukkila rovastin perään. Tämä ei kohta vastannut, oli nähtävästi kahden vaiheilla, josko hänen olisi pakko vastata, tahi ei. Huusihan kuitenkin toisesta huoneesta:

"Siellä se on huoneessaan!"

"Niin, enpä minä tiedä missä hänen huoneensa..."

"Vintissä." Samassa tuli rovasti takaisin konttooriin, ennen kuin Tukkila ehti mennä.

"Te todellakin taidatte arvella, että me papit harjoitamme vaan mielivaltaamme tuossa ripille laskemisessa... Ette edes häpeä sellaisia ajatuksia vielä julkisuudessa esiin tuoda!"

Tukkila oli jo taas vähän laimentunut, niin että taipui anteeksi pyytämään.

"Minä pyydän anteeksi", hän sanoi, "jos minä tyhmyydessäni olen väärin puhunut. Mutta kun se poika on käynyt kansakoulunkin läpi, niin ajattelin että olisi tuo nyt saanut yhdellä yrittämällä ripille päästä."

Rovastin suu meni hymyyn ... (kaikkeapa ajatteletkin, rakas ystävä!)

"Kansakouluko sitten on omiansa kasvattamaan lapsia kelvollisiksi Herran pöytään", hän virkkoi. "Ei sitä tee mikään kansakoulu, sillä siellä pikemmin kristillisyyden itu kuolee."

"Taitaapa niinkin olla... No niin ne sanovat että niissä korkeasti oppineissa on paljon sellaisia, jotka eivät usko Jumalaa olevankaan, mutta ei se meidän poika sellainen..."

"Älä nyt tyhmyyksiä! Minä sanoin, että ei kansakoulu tee ihmistä kelvolliseksi Herran pöytään. Sen tekee yksin _nöyryytys_, kasvatus Jumalan mielen jälkeen. Tunteeko Tukkila sen tehneensä?"

Kysymys lausuttiin painolla ja se lankesi tarkoituksen mukaisesti Tukkilan sydämelle.

"Eihän sitä, Jumala paratkoon, meikäläiset osaa Jumalan tahdon mukaan itsekään elää, mitä sitten lapsia kasvattaa... Rovasti tuota osannee..."

"Mitä? Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Niin, en minä mitään, sanon vaan että rovasti tuota osannee paraiten Jumalan mielen jälkeen kasvattaa, kun on Jumalan mies. En minä sillä mitään muuta."

Mutta rovasti arveli tuossa piilevän jotain kiusallisia piikkejä ja piti tarpeellisena ottaa siitä selon.

"Olenko minä sanonut, että minä _osaan ja voin_ sen jälkeen kasvattaa? Ei sitä ihminen voi omasta voimastaan, mutta minä olen _koettanut_ Herran avulla. Vai onko sinulla jotain muistuttamista lapsiani vastaan?"

Vastaamatta suoraan rovastin viime kysymykseen, piti Tukkila vaan lujasti kiinni kysymyksen pääytimestä ja sanoi:

"_Koettanut_ tuota olen minäkin, mutta turhaksi näkyy käyneen, kun poikani oli pahin joukosta, koska kuuluu nyt ripille lasketun tuo Leinin renkikin."

"Se on tapahtunut kasvatusopillisista syistä, joita et sinä kykene käsittämään."

"Enkä kykenekään, mutta se on vaan kumma, että kun niitä sellaisia on, jotka eivät muuten pääse ripille, niin kyllä pääsevät, kun menevät hänelle palvelukseen."

"No hän tietysti ohjaa ja kasvattaa heitä." (... Mitähän ihmettä tuo mies kaivelee?)

Tukkilan suu meni nauruun. Hänen mielestänsä oli rovastin lausunto niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä pitäjäläiset ymmärsivät tuosta kapteinin kasvatustavasta, että oikein väkipakolla pyrki ilmoille ilveillen:

"Sellaistako se on se kasvatus Jumalan mielen jälkeen?" Tukkila nauraa hytkähti. Mutta hän hämmästyi itsekin kohta rohkeuttaan ja koetti parannella lausettaan hyväksitekevillä liikkeillä. Vaan kiukkuisella ihmettelevällä äänellä virkkoi rovasti:

"Millä oikeudella sinä olet tullut tällaista käräjää pitämään minun huoneeseni? ... verratonta hävyttömyyttä. Parasta kun menee heti ulos."

"No ei siitä nyt tarvitsisi suuttua, ei se ole niin vähäinen asia, jonka vuoksi minä tullut olen. Ja kun rovasti sanoi, että kapteeni kasvattaa renkejänsä, niin oliko se nyt niin väärin, että minä kysyin, josko oikeaan päin kasvattaminen on sellaista?" Tukkila puhui kovalla äänellä, ikään kuin olis ollut siihen oikeus.

"Minä olen osoittanut sinulle ovea ja osoitan vieläkin, tuossa se on!" Nyt ymmärsi Tukkila sen, sillä rovasti osoitti ovea kiihkeillä ruumiin liikkeillä.

Ovessa mennessään puheli Tukkila itsekseen:

"Sepä nyt on merkillistä, oikein hel..." Hän pani jo oven peräänsä kiini -- "vetin moista, kun ei saisi enää asiastansakaan puhua."

Iikka odotti portailla. Kun isä vihdoin tuli, katsahti hän syrjittäin poikaan ja vasta ohi mentyään virkkoi nurjasti:

"Aijotko jäädä siihen seisomaan, vai?"

"Mitä se rovasti sanoi?" kysyi poika ja astui askeleen seurataksensa isää.