Part 5

He näyttivät huolestuneilta nähdessään minut siinä käsivarsi kaatunutta pylvästä vasten kaivoon katselemassa. Ilmeisesti pidettiin näiden aukkojen huomaamista huonoihin tapoihin kuuluvana; sillä kun minä viittasin kaivoon koettaen muodostaa sitä koskevan kysymyksen heidän kielellään, niin he osottivat yhä selvemmin vastenmielisyyttään ja kääntyivät pois. Mutta minun tulitikkuni herättivät heissä mielenkiintoa, ja raapaisin niillä valkeata heidän huvikseen. Koetin taas udella heiltä tietoja kaivosta, mutta jälleen epäonnistuin. Niinpä sitten jätin heidät aikoen mennä Weenan luo koetellakseni, mitä tietoja häneltä saisin.

Mutta mielessäni tapahtui jo vallankumous; arvailuni ja vaikutelmani olivat jo soljumaisillaan uudeksi suunnitelmaksi. Minulla oli nyt hallussani avain näiden kaivojen merkitykseen, ilmanvaihtotorneihin ja aavesalaisuuteen, puhumattakaan pronssiporteista ja aikakoneen katoamisesta! Ja hyvin epämääräisenä kangasti katseelleni sen taloudellisen kysymyksen ratkaisu, joka oli minua hämmentänyt.

Tällainen oli uusi käsitykseni: Tämä toinen ihmislaji asui ilmeisesti maan alla. Kolme erikoisseikkaa saattoi minut ajattelemaan, että sen harvinainen esiintyminen maan päällä oli kauvan kestäneen maanalaisen elämän tulos. Ensiksikin useimmilla, enimmäkseen pimeydessä elävillä eläimillä on yhteistä vaalennut väri -- esimerkkinä mainittakoon valkoinen kala Kentuckyn maanalaisissa onkaloissa. Toiseksi tuollaiset suuret silmät, jotka saattavat heijastaa valoa, ovat yöeläimillä -- kuten pöllöllä ja kissalla -- yhteinen piirre. Ja loppujen lopuksi osotti tuo ilmeinen hämmentyminen päivänpaisteessa, nopea, mutta hapuileva ja kömpelö pakeneminen tummiin varjoihin ja omituinen pään asento valossa verkkokalvon äärimäistä herkkyyttä.

Jalkaini alla maan sisässä oli varmaankin suunnaton joukko tunneleita, ja nämä tunnelit olivat tuon uuden ihmisrodun asuntona. Tuuletustorvien ja kaivojen olemassaolo mäen rinteillä -- itse asiassa kaikkialla, paitsi jokilaaksossa -- osotti tuon tunneliverkon laajuutta. Mikä siis olisi luonnollisempi otaksuma kuin että juuri tässä keinotekoisessa alamaailmassa suoritettiin ne työt, joita päivänvalossa elävän rodun mukavuus vaati. Tämä käsitys oli niin todennäköinen, että hyväksyin sen heti paikalla, ja ryhdyin nyt pohtimaan kysymystä, _miten_ tämä ihmisrodun pirstoutuminen oli tapahtunut. Rohkenen väittää teidän jo aavistavan teoriani muodon, vaikka, mitä itseeni tulee, tunsin hyvin pian sen olevan sangen kaukana totuudesta.

Ensiksikin, oman aikamme kysymyksistä lähtien, oli minusta päivän selvää, että nykyisen, kapitalistin ja työmiehen välillä vallitsevan aivan tilapäisen ja yhteiskunnallisen erotuksen laajeneminen antoi avaimen koko asemaan. Epäilemättä tämä tuntuu teistä kylläkin eriskummalliselta ja vallan uskomattomaltakin, ja kuitenkin on nytkin jo olemassa siihen suuntaan viittaavia asianhaaroja. Pyritään esimerkiksi käyttämään maanalaista tilaa vähemmän koristeellisiin sivistystarkotuksiin; niinpä on olemassa Lontoon maanalainen rautatie, uusia sähkörautateitä, tunneleita, maanalaisia työpajoja ja ravintoloita -- ja nämä kasvavat ja karttuvat. Arvelin, että tämä pyrkimys ilmeisesti oli voimistunut siinä määrin, että teollisuus vähitellen oli menettänyt syntymisoikeutensa yläilmoissa. Tarkotan, että se oli laskeutunut aina syvemmälle suurempiin ja yhä suurempiin maanalaisiin tehtaisiin, viettäen yhä enenevän osan ajastaan siellä, kunnes lopuksi...! Eikö jo nykyäänkin itälontoolainen työmies elä sellaisissa keinotekoisissa oloissa, että hän käytännössä elää aivan erotettuna maan luonnollisesta kamarasta?

Rikkaitten yksinomainen pyrkimys -- joka epäilemättä johtuu heidän yhä hienostuvasta kasvatuksestaan ja laajenevasta juovasta heidän ja köyhälistön raa'an voiman välillä johtaa jo toiseltapuolen melkoisten maa-alueitten valtaamiseen heitä varten. Puolet Lontoon ympäristön kenties kauneinta maaseutua esimerkiksi on täten julistettu rauhoitetuksi alueeksi. Ja tämä sama laajeneva juopa mikä rikkaiden taholta johtuu korkeamman sivistysprosessin pitkäikäisyydestä ja sen tuottamista kulungeista, samoinkuin lisääntyneistä keinoista ja houkutuksista hienostuneitten tapojen saavuttamiseksi tekee yhä harvinaisemmaksi tuon eri luokkien välisen vuorovaikutuksen ja ristinaimisella saavutetun kohoamisen, mikä nykyään vielä hidastuttaa eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvien ihmisten toisistaan erkaantumista. Niinpä lopuksi asuvat maan pinnalla huvia, mukavuutta ja kauneutta tavottelevat omistajat, maan alla taas kaikki osattomat, työmiehet, jotka vähitellen mukautuvat työoloihinsa. Kun he kerran siellä olivat, tuli heidän, epäilemättä maksaa veroa, eikä niin pientäkään, luoliensa ilmanvaihdosta, ja jos he kieltäytyivät sitä tekemästä, niin he kuolivat nälkään tai tukehtuivat ilman puutteeseen maksamattomien verojensa vuoksi. Niiden heistä, joilla oli taipumusta tyytymättömään ja kapinalliseen mielenlaatuun, täytyi kuolla; ja lopuksi, tasapainotilan säilyessä, eloonjääneet mukautuivat helposti maanalaiseen elämäänsä ja olivat tavallaan yhtä onnellisia kuin ylämaailman ihmiset omissa oloissaan. Hienostunut kauneus ja kelmeä kalpeus seurasivat aivan itsestään, niin päättelin.

Uneksimani ihmiskunnan suuri voitto muutti muotoa ajatuksissani. Se ei ollutkaan sellainen siveellisen kasvatuksen ja yhteistoiminnan voitto, jota olin mielessäni kuvitellut. Sen sijasta näin todellisen ylimystön, jonka aseena oli huippuunsa kehitetty tiede, ja joka vei nykypäivien teollisuusjärjestelmää johdonmukaiseen päätökseen. Se ei ollut voittanut vain luontoa, vaan sen lisäksi lähimäisensäkin. Näin, huomatkaa, ajattelin silloin. Minulla ei ollut mitään sopivaa Utopiakirja-opasta. Selitykseni saattaa olla varsin väärä, mutta arvelen sen kuitenkin olevan erittäin todennäköisen.

Mutta näinkin olettaen tuo vihdoinkin saavutettu täydellinen sivistys oli varmaankin jo kauvan sitten sivuuttanut huippukohtansa ja nyt suuresti rappeutunut. Ylämaailman asukkaiden ylen turvattu elämä oli vienyt heidät hitaasti tapahtuvaan huononemiseen, yleiseen ko'on, voiman ja älyn kutistumiseen. Sen saatoin jo aivan selvästi havaita. En vielä tietänyt, miten maanalaisen väen oli käynyt, mutta niistä havainnoista päättäen, joita olin tehnyt morlokeista -- täten, sivumennen sanoen, näitä olentoja nimitettiin -- saatoin päätellä, että ihmistyypin muutos heidän keskuudessaan oli vielä paljoa perusteellisempi kuin tuon tuntemani kauniin eloi-rodun keskuudessa.

Sitten heräsi pulmallisia kysymyksiä. Miksi olivat morlokit vieneet minun aikakoneeni? Olin nimittäin varma siitä, että juuri he olivat sen ottaneet. No, jos taas eloit olivat valtiaita, eivätkö he voisi palauttaa minulle konettani? Ja miksi he niin hirveästi pelkäsivät pimeää?

Minä ryhdyin, kuten olen kertonut, kyselemään Weenalta tästä alamaailmasta, mutta siinä taas petyin. Aluksi hän ei ollut ymmärtävillään kysymyksiäni ja sitten hän kieltäytyi niihin vastaamasta. Hän värisi ikäänkuin keskusteluaihe olisi ollut hänelle sietämätön. Ja kun kenties hieman kovakouraisesti pakotin häntä, niin hän puhkesi kyyneleihin. Ne olivat omien kyynelteni ohella ainoat, jolta tuona kultaisena aikana jouduin näkemään. Silloin heitin äkkiä morlokit sikseen ja koetin vain karkottaa nuo ihmisperinnön merkit Weenan silmistä. Ja pianpa hän taas hymyili ja taputti käsiään minun juhlallisesti raapaistessani valkeata tulitikulla!

IX.

Morlokit.

Teistä voi tuntua ihmeelliseltä, että kului kokonaista kaksi päivää, ennenkuin saatoin käyttää äsken löytämääni avainta, jonka avulla ilmeisesti pääsisin tarkotusteni perille. Tunsin kummasti kavahtavani noita kalpeita olioita. Niillä oli juuri sellaisten matojen ja muiden eläinten puoleksi haalistunut väli, joita säilytetään spriissä eläintieteellisessä museossa. Ja koskettaessa ne tuntuivat ilkeän kylmiltä. Ehkäpä tuo kavahtamiseni suuressa määrin johtui ylämaailman asukkaiden aikaansaamasta vaikutuksesta, joiden morlokki-inhoa nyt aloin käsittää.

Nukuin huonosti seuraavan yön. Terveyteni oli ehkä hiukan häiriytynyt. Minua vaivasi hämmennys ja epäilys. Kerran tai kahdesti tunsin tavatonta pelkoa, jolle en voinut keksiä mitään pätevää syytä. Muistan hiipineeni hiljaa suureen saliin, missä pikku ihmiset nukkuivat kuutamossa -- Weenakin oli heidän joukossaan sinä yönä -- ja tyyntyneeni heidän läheisyydessään. Silloin muistin, että muutaman päivän kuluttua kuu olisi viimeisellä neljänneksellänsä ja yöt pimenisivät, ja silloin nuo alhaalla asuvat epämiellyttävät olennot, nuo valkoiset apinat, nuo uudet vahinkoeläimet, jotka olivat tulleet entisten sijalle, alkaisivat yhä useammin tulla ilmoille.

Kumpanakin päivänä olin levoton kuin se, joka koettaa päästä täyttämästä ehdotonta velvollisuutta. Olin varma siitä, että aikakone löytyisi vain siten, että rohkeasti tunkeutuisin näihin maanalaisiin salaisuuksiin. Mutta niitäpä juuri pelkäsin. Olisi ollut aivan toista, jos minulla vain olisi ollut toveri! Mutta olin niin kovin yksinäinen, ja minua kauhisti kaivon pimeyteen laskeutuminen. En tiedä ymmärrättekö tunnettani, mutta en koskaan tuntenut olevani turvattuna takaapäin.

Tämä levottomuus ja turvattomuudentunne ne kenties ajoivatkin minua yhä kauvemmas tutkimusretkilläni. Kulkiessani lounaaseen päin sitä ylänkömaata kohti, jota nykyään sanotaan Combe Woodiksi, huomasin etäällä yhdeksännentoista vuosisadan Bansteadin suunnalla suuren viheriäisen rakennuksen, joka laadultaan erosi kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli suurempi suurintakin tuntemistani palatseista tai raunioista; julkisivu oli itämaista tyyliä, ja pinta kiilsi erään kiinalaisen porsliinilajin tapaan ja oli väriltään sinertävänvihreä kuten se.

Rakennuksen ulkomuodon erilaisuus viittasi käytännönkin erilaisuuteen, ja minua halutti tunkeutua eteenpäin sitä tutkistelemaan. Mutta päivä kallistui iltaan, ja olin huomannut tuon rakennuksen vasta pitkän, väsyttävän kiertokulun perästä. Niinpä päätin säästää seikkailun seuraavaan päivään ja palasin Weenan luo saamaan häneltä tervetuliaistoivotuksen ja hyväilyjä.

Mutta seuraavana aamuna käsitin varsin selvästi, että uteliaisuuteni vihreän porsliinipalatsin suhteen oli pientä itsepetosta. sillä siten koetin vielä toisenakin päivänä välttää kammoamaani kokemusta. Päätin siis laskeutua kaivoon vitkastelematta ja lähdin aikaisin aamulla graniitti- ja aluminiumiraunioitten lähellä sijaitsevalle kaivolle.

Pikku Weena seurasi mukanani. Hän kulki hyppien vierelläni kaivolle saakka, mutta nähdessään minun kumartuvan kaivon aukon yli ja katselevan alas, hän näytti oudon levottomalta. "Hyvästi nyt, pikku Weena", sanoin suudellen häntä. Ja laskettuani hänet maahan aloin kaivonkannen yli kopeloida astuimia. Myönnän tehneeni sen melko nopeasti, sillä pelkäsin rohkeuteni loppuvan. Aluksi Weena hämmästyneenä katseli minuun. Sitten hän päästi kovin surkean huudahduksen ja juosten luokseni alkoi nykiä minua pienin käsinensä. Luulenpa hänen vastarintansa vain kiihottaneen minua toimintaan. Ravistin hänet kimpustani kenties hieman kovakouraisesti ja seuraavassa tuokiossa olin jo kaivon kirnussa.

Näin Weenan tuskaiset kasvot kaivonkannelta ja hymyilin häntä tyynnyttääkseni. Sitten tarkastelin epävakaisia koukkuja, joihin tartuin. Minun oli nyt kavuttava kenties kaksisataa engl. kyynärää alas korkeata ilmatorvea myöten. Laskeutuminen tapahtui kaivon seinämistä esiin työntyvien metallitankojen avulla, mutta kun nämä olivat laitetut minua paljon pienemmän ja kevyemmän olennon tarpeita silmällä pitäen, niin alaslaskeutuminen uuvutti minut nopeasti ja tuotti suonenvetoa. Eikä siinä kyllin! Yksi tangoista taipui äkkiä painoni alla ja oli viskata minut alhaalla vallitsevaan pimeyteen.

Hetkisen riipuin toisesta kädestäni ja tuon kokemuksen perästä en enää uskaltanut pysähtyä levähtämään. Huolimatta siitä, että käsivarteni ja selkäni pian tuntuivat tuskallisen kipeiltä, kapusin yhä alaspäin niin nopein liikkein kuin mahdollista. Vilkaistessani ylöspäin näin kaivon aukon pienen sinisen kiekon tapaisena, ja siinä kimmelsi tähti; pikku Weenan pää näkyi pyöreänä tummana pallona. Alhaalta kuului koneen jyskyttävä ääni entistään kovempana ja masentavampana. Ylhäällä olevasta aukosta tulevaa valoa lukuunottamatta vallitsi kaikkialla synkkä pimeys, ja katsahtaessani ylös jälleen Weenan pää oli kadonnut.

Tunsin lohdutonta tuskaa. Ajattelin hiukan koettaa kiivetä ylös jälleen ja jättää alamaailma sikseen. Mutta tätä harkitessanikin laskeuduin herkeämättä. Lopulta erotin suureksi huojennuksekseni hämärästi jalan päässä oikealla pienen aukon seinämässä. Heilautin itseni siihen ja huomasin sen kapean, vaakasuoran tunnelin suuksi, johon voisin asettua lepäämään, ja jo oli aikakin. Käsivarsiani pakotti, selkääni kouristi, ja vapisin pitkällisestä putoamisen pelosta. Sen lisäksi oli tuo keskeymätön pimeys rasittanut silmiäni. Ilma oli täynnä koneitten sätkytystä ja surinaa, niiden pumputessa ilmaa torvea myöten alas.

En tiedä miten kauvan siinä makasin. Heräsin pehmeän käden kosketukseen kasvoillani. Syösten seisaalleni pimeydessä sieppasin tulitikkuni ja raapaistuani kiireesti valkeata näin kolmen kumaraisen, valkean olennon, jotka olivat samanlaisia kuin raunioissa näkemäni, nopeasti väistyvän valon tieltä. Syystä että he elivät läpitunkemattomassa pimeydessä, kuten minusta näytti, heidän silmänsä olivat tavattoman suuret ja herkät, pohjattomassa syvyydessä elävien kalojen silmäteräin tapaiset, heijastaen valoa samalla lailla. Uskon varmasti heidän nähneen minut tuossa sateettomassa pimeydessä, missä he eivät lainkaan näyttäneet pelkäävän minua. Mutta niin pian kuin raapaisin valkeata heitä nähdäkseni, he pakenivat vimmatusti kadoten pimeihin kouruihin ja käytäviin, joista käsin heidän silmänsä oudosti välkähtelivät minuun tuijottaen.

Yritin kutsua heitä, mutta heidän kielensä erosi nähtävästi ylämaailman asukkaiden puhetavasta; olin ehdottomasti jätetty omien heikkojen ponnistusteni varaan ja jälleen sai paon ajatus voiton tutkimushalustani. Silloin sanoin itselleni: "Olet täällä nyt sitä varten", ja tunnustellessani tietä tunnelia pitkin huomasin koneiden jyskeen yhä kasvavan. Pian senjälkeen seinät katosivat ympäriltäni ja minä saavuin suurelle aukiolle; sytytettyäni uuden tulitikun huomasin astuneeni laajaan holvimaiseen luolaan, joka ulottui synkeään pimeyteen valopiirini taa. Näin siitä sen verran kuin tulitikun palaessa ennättää nähdä.

Muistoni sieltä ovat pakostakin epävarmat. Suuria, mahtavien koneiden näköisiä haamuja astui näkyviin hämärästä luoden eriskummaisia mustia varjoja, joista himmeät aavemaiset morlokit etsivät suojaa huikaisevalta valolta. Ilma oli täällä, sivumennen sanoen, hyvin ummehtunutta ja painostavaa, ja siinä tuntui vasta vuodatetun veren hieno huuru. Jonkun matkan päässä keskikäytävää alaspäin oli pieni, valkeasta metallista tehty, aterian tapaisella katettu pöytä. Morlokit siis ainakin olivat lihansyöjiä! Jo silloinkin muistan ihmetellen miettineeni, mikä suuri eläin oli mahtanut vielä olla elossa, josta oli saatu tuollainen punainen paisti. Kaikki oli hyvin epäselvää: tuo tukahduttava lemu, suuret, tarkotuksettomat haamut, ilettävä, varjoissa piileskelevä olento, joka vain vartosi pimeyttä lähetäkseen minua jälleen! Sitten tulitikku paloi loppuun polttaen sormiani, ja putosi, punaisen luikertelevan karren vielä hehkuessa.

Sittemmin olen ajatellut, kuinka erikoisen huonoissa varusteissa olin lähtenyt tällaiselle retkelle. Aikakoneellani matkaan lähtiessäni olin olettanut, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varmasti meitä äärettömän paljon edellä kaikissa varusteissa. Olin tullut aseitta, lääkkeittä, tupakkavehkeittä -- väliin kaipasin tupakkaa hirmuisesti! -- vieläpä riittämättömin tulitikuin. Jospa vain olisin tullut ajatelleeksi kodakia! Sekunnissa olisin voinut saada vilauksen alamaailmasta ja tutkistella kuvaa tilaisuuden tullen. Mutta asiain ollessa nykyisellä tolallaan seisoin siinä varustettuna vain luonnon minulle lahjoittamin asein -- käsin, jaloin ja hampain; nämä omistin ja lisäksi vielä neljä jälellä olevaa vaaratonta tulitikkua.

Minua pelotti eteenpäin tunkeutuminen tämän koneiston keskellä pimeässä, ja vasta viimeisessä valonvälähdyksessä olin huomannut tulitikkuvarastoni huvenneen noin vähiin. Tähän hetkeen saakka ei ollut kertaakaan pälkähtänyt päähäni, että niitä olisi tarvis säästää, ja olin tuhlannut lähes puolen laatikkoa hämmästyttääkseni ylämaailman asukkaita, joille tuli oli uutuus.

Nyt, kuten sanoin, minulla oli vain neljä tulitikkua jälellä, ja siinä pimeässä seistessäni kosketti käsi omaani, hintelät sormet kulkivat kopeloiden kasvojeni yli, ja tunsin erittäin vastenmielistä hajua. Luulin kuulevani noiden pelottavien pikku olentojen hengityksen ympärilläni. Tunsin kädessäni olevaa tulitikkulaatikkoa hiljaa vedettävän pois, toisten käsien takaapäin nykiessä vaatteitani. Tunto siitä, että nuo näkymättömät olennot tutkivat minua, oli kuvaamattoman vastenmielinen. Totesin pimeässä hyvin elävästi tietämättömyyteni heidän ajatus- ja toimintatavoistaan.

Huusin heille voimaini takaa. He riensivät pois, mutta sitten saatoin taas tuntea heidän lähestyvän minua. He tarttuivat minuun jo rohkeammin kuiskien toisillensa kummallisin äännähdyksin. Minua värisytti kovasti, ja huusin jälleen aika soinnuttomasti. Tällä kertaa he eivät säikähtäneetkään niin vakavasti ja luokseni palatessaan he päästelivät omituisia naurunäännähdyksiä. Myönnän olleeni hirmuisesti peloissani. Päätin sytyttää uuden tulitikun ja paeta sen valon turvin. Tein sen ja suurentaen tulen tuikkua taskusta löytämälläni paperipalasella suoritin peräytymismatkani kaitaan tunneliin. Mutta töin tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo valoni sammui, ja pimeydessä kuulin morlokkien kulkevan jäljissäni kahisten kuin tuuli lehdikössä ja sadepisarain tavoin rapsutellen.

Silmänräpäyksessä monet kädet tarrautuivat kiinni minuun, enkä erehtynyt uskossani, että he yrittivät raahata minut takaisin. Taas raapaisin valkeata ja heilutin tulitikkua heidän valon huikaisemien silmiensä edessä. Tuskinpa voitte mielessänne kuvailla, kuinka ilettävän epäinhimillisiltä he näyttivät -- kalpeine leuattomine kasvoineen ja suurine luomettomine. punaharmaine silmineen! -- kun siinä tuijottivat sokaistuina ja hämmennyksissään. Mutta enpä pysähtynyt töllistelemään, sen voin vakuuttaa. Peräydyin jälleen, ja kun toinenkin tikkuni oli sammunut, raapaisin kolmannen. Se oli lähes loppuun palanut saapuessani ilmatorven suulle. Laskeuduin pitkäkseni, sillä suuren pumpun jyskytys alhaalla huimasi päätäni. Syrjittäin kopeloin sitten esiin työntyviä koukkuja, kun takaapäin tartuttiin jalkoihini ja minua temmottiin rajusti taaksepäin.

Sytytin viimeisen tulitikkuni ... se sammui nopeasti. Mutta käteni oli nyt kiipeämistangolla, ja rajusti potkaisten vapauduin morlokkien otteista ja kiipesin nopeasti ilmatorvea ylös heidän jäädessään alas tuijottamaan ja vilkuttamaan minulle silmää; vain yksi pieni lurjus seurasi minua jonkun matkaa ja oli vähällä saada kenkäni saaliikseen.

Kiipeäminen tuntui loputtoman pitkältä, ja viimeisen kahden- tai kolmenkymmenen jalan matkalla kauhea pahoinvointi yllätti minut. Äärimäisin ponnistuksin pitelin kiinni. Viimeisten harvojen kyynäröiden matkalla taistelin hirveästi pyörrytystä vastaan. Useita kertoja päätäni huimasi ja tunsin putoavani. Lopuksi kuitenkin jollakin tavoin kapusin kaivonkannelle ja kompuroin tuosta turmion kidasta huikaisevaan päivänpaisteeseen. Lankesin kasvoilleni. Multakin tuoksui suloiselta ja puhtaalta. Muistan Weenan suudelleen käsiäni ja korviani ja kuulin eloien ääniä. Sitten menetin joksikin aikaa tajuntani.

X.

Yön saapuessa.

Nyt näytti siltä kuin todella olisin ollut entistäkin huonommassa asemassa. Tähän asti, lukuunottamatta öisen tuskani hetkiä koneeni kadottua, olin tuntenut paon ylläpitävää toivoa, mutta nämä uudet huomioni saivat tuon toivon horjumaan. Tähän asti olin pitänyt esteinäni vain pikku väen lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti -- jonkinlainen epäinhimillinen ja ilkeä. Vaistomaisesti inhosin heitä. Ennen olin tuntenut samaa mitä kuoppaan pudonnut mies tuntenee: huolehdin vain siitä, miten kuopasta pääsisin. Nyt olin kuin ansaan joutunut eläin, jonka vihollinen pian yllättäisi.

Pelkäämäni vihollinen kai hämmästyttää teitä. Pelkäsin uuden kuun pimeyttä. Weena oli sen saanut päähäni joillakin aluksi käsittämättömillä huomautuksillaan pimeistä öistä. Eipä nyt ollut kovinkaan vaikeata arvata, mitä nuo tulevat pimeät yöt merkitsivät. Oli alakuun aika, ja yöt pitenivät ja pimenivät. Ja nyt minä edes jossain määrin käsitin syyn pienten ylämaailman ihmisten pimeyden pelkoon.

Arvailin mielessäni sinne tänne, mitä rumia konnantöitä morlokit tekisivät uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siitä, että otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan väärä. He lienevät kerran olleet suosittua ylimystöä ja morlokit heidän koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan uutta suhdetta kohti, olivat sen ehkä jo saavuttaneetkin. Eloit olivat kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkkään tyhjänpäiväisyyteen. Äänettömästä suostumuksesta he yhä omistivat maanpinnan, koskapa morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien ajan, oli lopuksi päivänpaisteinen maanpinta käynyt sietämättömäksi. Ja morlokit valmistivat heidän vaatteensa, niin päättelin, ja auttoivat heitä hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehkäpä vanhaan totuttuun palvelemistapaan. He tekivät sitä samoinkuin hevonen seistessään kuopii maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen, koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet heille veriin.

Mutta vanha järjestelmä oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heidän kintereillänsä. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksepäin ihminen oli sysännyt veljensä pois mukavasta päivänpaisteisesta elämästä. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo olivat eloit alkaneet opetella uudelleen erästä vanhaa läksyä: he rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yhtäkkiä vilahti mieleeni muisto alamaailmassa näkemästäni lihasta. Omituista, miten se väipähti mieleeni; ei ikäänkuin mietelmäini vuon nostattamana kuplana, vaan puikahtaen esiin melkein kuin ulkoapäin tullut kysymys. Koetin palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli epämääräinen tunne jostakin tutunomaisesta, mutta mistä, sitä en silloin voinut sanoa.

Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaperäisen pelkonsa yllättäminä, minä toki olin toista tekoa! Minähän saavuin tästä meidän aikakaudestamme, tästä ihmisrodun kypsästä keväästä, jolloin pelko ei herpaise ja salaperäisyys on kadottanut kauhunsa. Minä kyllä puolustautuisin. Enempää vitkastelematta päätin hankkia itselleni aseita ja turvapaikan, missä nukkua. Tällainen pakopaikka turvanani voisin kyllä katsoa tätä outoa maailmaa silmiin sillä luottamuksella, minkä olin kadottanut havaitessani, minkälaisten olentojen hyökkäyksille yö yön perästä olin alttiina. Tunsin etten voisi enää nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heiltä turvassa. Värisin kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat minua tutkistelleet.