Part 6
Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en löytänyt mitään luoksepääsemättömältä näyttävää paikkaa. Kaikki rakennukset ja puut olivat sen näköisiä, että niin taitavat kiipeejät kuin morlokit kaivoistaan päättäen varmaan olivat, niihin helposti pääsisivät. Sitten muistuivat mieleeni vihreän porsliinipalatsin korkeat pikku tornit ja kiillotetut, välkkyvät seinät. Illalla nostin Weenan lapsen lailla olalleni ja aloin kiipeillä mäkiä ylös lounasta kohden. Olin arvioinut matkan seitsemäksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sitä olikin varmaan lähemmä kahdeksantoista. Olin nähnyt paikan ensi kertaa kostealla säällä, jolloin etäisyydet näennäisesti lyhenevät. Lisäksi toinen kengänkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan lävitse -- ne olivat mukavat vanhat sisäkengät -- niin että onnuin. Ja aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, kun näin palatsin mustana kelmeän keltaista taivasta vasten.
Weena oli ollut ylen onnellinen ryhtyessäni häntä kantamaan, mutta vähän ajan perästä hän halusi päästä maahan ja juoksenteli sitten vierelläni silloin tällöin poiketen tien vierille kukkasia poimimaan, joita sitten tunki taskuihini. Nämä olivat aina ihmetyttäneet Weenaa, mutta lopuksi hän oli päätellyt niiden olevan jonkinlaisia kummallisia kukkamaljakkoja. Siihen tarkotukseen hän ainakin niitä käytti. Nytpä muistankin! Nuttua muuttaessani löysin nämä..."
_Aikakulkija pysähtyi, pisti käden taskuunsa ja laski pienelle pöydälle kaksi kuihtunutta, hyvin suurten valkoisten malvain kaltaista kukkaa. Sitten hän jatkoi kertomustansa._
"Illan hiljaisuuden hiipiessä maailmaan ja meidän kulkiessamme kukkulan yli WimbIedonia kohden, Weena alkoi väsyä ja halusi takaisin harmaaseen kivirakennukseen. Mutta minä osotin sormellani hänelle vihreän porsliinipalatsin etäisiä torneja ja koetin saada hänet oivaltamaan, että sieltä etsimme pakopaikkaa, missä hänen ei tarvitsisi pelätä.
Tunnettehan tuon suuren hiljaisuuden, mikä laskeutuu kaiken yli ennen hämärän tuloa? Tuulikin puissa pysähtyy. Minusta tuossa illan tyyneydessä on aina jonkinlaista odotuksen tuntua. Taivas kaartui korkeana ja kirkkaana, ja kaukana auringonlaskemasijoilla näkyi muutamia vaakasuoria viiruja. No niin, tänä iltana odotus sai minut värisemään pelosta. Tuossa tyynessä tummuudessa tuntuivat aistini luonnottomasti tarkistuneilta. Kuvittelin voivani tuntea jalkaini alla olevan maan onttouden ja melkein nähdä sen läpi morlokit muurahaiskeollaan häärimässä pimeän tuloa odotellen. Kiihottuneessa mielessäni kuvailin heidän pitävän minun tunkeutumistani heidän onkaloihinsa sodanjulistuksena. Ja miksi he olivat ryöstäneet minulta koneeni?
Siten kuljimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa ja hämärän kasvaessa pimeydeksi. Kirkas sini etäisyydessä hävisi, ja tähti toisensa jälkeen syttyi taivaalle. Maa himmeni ja puut tummenivat. Weenan valtasi taas pelko ja uupumus. Otin hänet syliini rupatellen hänelle ja häntä hyväillen. Pimeyden yhä kasvaessa hän kietoi kätensä kaulaani ja silmänsä sulkien painoi kasvonsa lujasti olkapäätäni vastaan.
Näin astelimme alas pitkää rinnettä laaksoon, missä minä pimeän päin olin astua pieneen jokeen. Kahlasin joen poikki ja nousin laakson vastaista rinnettä ylös sivuuttaen monia yömajoja ja erään kuvapatsaan -- päättömän faunin tai jonkun sentapaisen. Täällä kasvoi myöskin akaasiapuita.
Tähän saakka en ollut nähnyt vilaustakaan morlokeista, mutta yö oli vasta alullaan, ja pimeät tunnit ennen kuun nousemista vasta tulossa.
Seuraavan mäen huipulta näin tiheän metsän laajana ja mustana aukenevan eteeni. Silloin pysähdyin epäröiden. En voinut nähdä sille ääriä oikealla enkä vasemmalla. Väsymystä tuntien -- varsinkin olivat jalkani hyvin hellät -- laskin Weenan varovaisesti olaltani ja istahdin ruohikolle.
En voinut enää nähdä vihreää porsliinipalatsia enkä ollut selvillä suunnastakaan. Katselin metsän tiheikköön ja ajattelin, mitä sinne mahtoi kätkeytyä. Tuonne tiheän oksasokkelon alle ei tähtien valo ulottuisi. Ellei siellä väijyisikään mikään muu vaara -- jota en huolinut tarkemmin ajatella -- olisi siellä puunjuuria, joihin voisi kompastella ja runkoja, joita vasten törmätä. Kun lisäksi olin sangen uupunut päivän kiihotuksista, niin päätin välttää vaaraa ja viettää yöni aukealla mäellä.
Ilokseni huomasin Weenan nukkuvan sikeästi. Käärin hänet huolellisesti nuttuni sisään ja istahdin hänen viereensä odottelemaan kuun nousemista. Mäen rinne oli hiljainen ja autio, mutta metsän pimennosta kuului silloin tällöin elävien olentojen liikehtimisiä. Ylläni tuikkivat tähdet, sillä yö oli hyvin kirkas. Niiden tuikinta toi mielelleni jonkinlaisen suloisen lohdun tunteen. Kaikki entiset tähtisikermät olivat kuitenkin taivaalta kadonneet: tuo hitaasti vaikuttava voima, jota ei sadan miespolven aikana huomaa, oli kauvan sitten järjestänyt ne uudelleen outoihin ryhmiin. Mutta linnunrata näytti minusta yhä vielä samalla repaleiselta tähtilipulta kuin ennenmuinoinkin. Etelässäpäin (niinkuin arvelin) näkyi tuntematon, hyvin kirkas punainen tähti; se oli omaa vihreää Siriustammekin loistavampi. Ja kaikkien näiden välkkyvien valojen keskellä loisti eräs kirkas kiertotähti ystävällisenä ja uskollisena kuin vanhan ystävän kasvot.
Tähtiä tutkiessani kävivät omat huoleni ja kaikki maisen elon tärkeät seikat yhtäkkiä kovin pieniksi. Ajattelin tähtien mittaamatonta etäisyyttä ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen piirtämässä suunnattomassa kehässä. Vain neljäkymmentä kertaa oli tuo hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriessä, joiden halki olin kulkenut. Ja näiden harvojen mullistusten aikana oli kaikki toiminta, kaikki perimätiedot, monimutkaiset järjestöt, kansat, kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisestä sellaisena joksi minä hänet tunsin kuin pois pyyhkäisty. Sijalla näin nämä hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyperänsä ja nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelkäsin. Sitten ajattelin noiden kahden ihmislajin välillä vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta äkkinäisen väristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mitä tuo alamaailmassa näkemäni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa! Silmäsin vieressäni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot tähtien valossa näyttivät valkeilta ja tähtimäisiltä, ja heti torjuin luotani tuon ajatuksen.
Tuona pitkänä yönä karkotin parhaani mukaan morlokit mielestäni ja kulutin aikaa koettaen kuvitella löytäväni vanhojen tähtisikermien jälkiä tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selkeänä lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Epäilemättä torkahdin välillä. Vartioni yhä jatkuessa muuttui itäinen taivas vaalahtavaksi, kuin olisi se heijastanut väritöntä valkeata, ja vanha kuu nousi ohuena ja terävänä ja valkoisena. Sen jälissä saapui päivänkoitto, alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja lämpöisen väriseksi. En ollut nähnyt koko yönä ainoatakaan morlokkia, ja uuden aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta näytti melkein siltä kuin olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani ylös huomasin, että toinen jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantapään alta kipeä; niinpä istahdin uudelleen, riisuin kengät jaloistani ja viskasin ne menemään.
Herätin Weenan, ja me menimme alas metsään, joka nyt näytti vihreältä ja miellyttävältä äskeisen pimeyden ja uhman sijasta. Löysimme sieltä hedelmiä aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja, jotka nauroivat ja tanssivat päivänpaisteessa, ikäänkuin luonnossa ei olisi olemassakaan mitään yön tapaista. Ja vielä kerran muistui mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja sydämeni pohjasta säälin tuota viimeistä, ihmiskunnan valtavasta vuosta haaraantunutta pientä puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He olivat ehkä eläneet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoeläimillä. Jo nykyäänkin ihminen paljoa vähemmässä määrin kuin ennen erottelee ja valikoi ruokaansa -- paljon vähemmin kuin esimerkiksi apinat. Hänen ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mikään syvälle juurtunut vaisto. Ja niinpä nämä epäinhimilliset ihmisten jälkeläiset...!
Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit vähemmän inhimillisiä ja meitä kauvempana kuin meidän kolme- tai neljätuhatta vuotta sitten eläneet ihmissyöjäesi-isämme. Ja järki, joka olisi tällaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis huolestuttaa itseäni tällä? Nämä eloit olivat vain syöttökarjaa, jota muurahaismaiset morlokit elättivät ja joista itse elivät. Ja tuossapa Weena hyppeli vierelläni!
Sitten koetin säästää itseäni kauhulta, joka oli yllättämäisillään minut, ajattelemalla tätä asiain tilaa ihmisten itsekkäisyydestä johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmistä oli huvittanut elää mukavuudessa ja hauskuudessa veljensä työn kustannuksella; hän oli ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan täyttyessä tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa häneltä. Koetin Carlylen tapaan ivaillakin tätä rappeutumistilassa olevaa ylimystöä.
Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti alentuneet, olivat he kuitenkin siinä määrin säilyttäneet ihmismuodon, että vaativat myötätuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heidän huonontumisensa ja pelkonsa takia.
Olin tällöin hyvin epätietoinen siitä, mitä menettelytapaa minun nyt tulisi noudattaa. Ensi työkseni piti minun hankkia joku turvaisa pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai kiviaseita. Tämä tarve oli lähin. Sitten halusin hankkia joitain tulivehkeitä, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sillä tiesin, ettei mikään vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin asetta, millä murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet. Jonkinlainen muurinmurrin pyöri mielessäni. Olin vakuutettu siitä, että jos voisin astua sisään noista ovista soihtu kädessäni, niin löytäisin aikakoneen, jolla pian pakenisin täältä. En voinut kuvailla mielessäni morlokkeja niin vahvoiksi, että olisivat riistäneet sen jonnekin kauvas. Weenan olin päättänyt tuoda myötäni meidän aikaamme.
Sellaisia suunnitelmia mielessäni hautoen kuljin edelleen sitä rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.
XI.
Vihreä porsliinipalatsi.
Lähestyessämme puolenpäivän aikaan vihreätä porsliinipalatsia huomasin sen autioksi ja rappeutuneeksi. Vain rikkonaisia lasipalasia oli enää sen ikkunoissa, ja syövytetyistä metallikehyksistä oli putoillut suuria palasia vihreätä pintaverhoa. Rakennus sijaitsi hyvin korkealla, ruohopeitteisellä mäellä, ja katsahtaessani koilliseen päin, ennenkuin astuin sisään, hämmästyin nähdessäni laajan joensuun tai lahdenpoukaman siinä, missä arvelin Wandsworthin ja Battersean kerran olleen. Ajattelin silloin -- vaikka en luota ajatustani lopettanut -- mitä meressä eläville olioille lienee tapahtunut tai vasta tapahtunee.
Tutkiessani tarkemmin huomasin palatsin todella olevan porsliinia, ja sen julkisivulla näin tuntemattomin kirjaimin kokoonpannun kirjoituksen. Arvelin, typerästi kyllä, Weenan voivan auttaa minua tämän tulkitsemisessa, mutta siten sain vain tietää, ettei kirjoitustaidon aatekaan ollut milloinkaan hänen päähänsä pälkähtänyt. Hän tuntui minusta aina kenties inhimillisemmältä kuin olikaan, ehkäpä siksi, että hänen hellyytensä oli niin inhimillinen.
Suurten ovenpuoliskojen sisäpuolella -- ne olivat auki ja särkyneet -- tapasimme tavanmukaisen eteisen asemesta pitkän, monien sivuikkunain valaiseman käytävän. Ensi silmäyksellä johtui mieleeni museo. Tiililattialla oli paksulta pölyä, ja huomattava joukko sekalaista tavaraa oli saman harmaan verhon peitossa. Hallin keskellä huomasin sitten oudonnäköisen, kuluneen esineen -- suunnattoman luurangon alaosan. Jalkojen muodosta päättelin sen joksikin sukupuuttoon kuolleeksi megatherium-suvun eläimeksi. Pääkallo ja yläruumiin luut viruivat sen vierellä paksun tomun peittäminä, ja eräässä kohden oli sadevesi tipahdellut katossa olevan reiän kautta mädännyttäen luurankoa. Sitten oli käytävässä vielä suunnattoman suuri brontosauruksen runko. Museo-otaksumani varmistui. Käytävän sivuilla tapasin kaltevilta hyllyiltä näyttäviä esineitä ja pölyn pois pyyhkäistyäni huomasin niiden olevan oman aikamme vanhoja tuttuja lasilaatikoita. Ne olivat varmaankin ilmanpitäviä, koskapa muutamien sisältö oli aika hyvin säilynyt.
Seisoimme ilmeisesti jonkun myöhemmän ajan South Kensingtonin museon raunioiden keskellä! Tämä oli nähtävästi paleontolooginen osasto, ja hyvin loistava maatumakokoelma se varmaankin oli ollut, vaikkakin välttämätön rappeutumisprosessi, joka joksikin ajaksi oli torjuttu ja bakteerien ja sienimuodostumain häviämisen kautta oli menettänyt yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa voimastaan, siitä huolimatta vaikutti varmasti, joskin hitaasti, kaikissa noissa kalleuksissa. Siellä täällä huomasin pikku ihmisten jälkiä siinä, missä harvinaisia maatumia oli särjetty palasiksi tai pujoteltu ruokosäikeisiin. Ja muutamia laatikoita oli kokonaan siirretty pois paikoiltaan -- morlokkien työtä varmaankin. Rakennuksessa vallitsi hiljaisuus. Paksu pöly tukahdutti askeltemme kaiun. Weena, joka oli vieritellyt merisiiliä erään laatikon kaltevalla lasipinnalla, tuli luokseni katsellessani ympärilleni, tarttui hyvin hiljaa käteeni ja seisoi vierelläni.
Alussa minua siinä määrin hämmästytti tämä muinainen järjen aikakauden muistomerkki, etten lainkaan tullut ajatelleeksi sen minulle tarjoamia mahdollisuuksia. Aikakonekin häipyi hetkeksi mielestäni.
Vihreän porsliinipalatsin laajuudesta päättäen se sisälsi hyvän joukon muutakin kuin paleontoloogisen osaston, ehkäpä historiallisia kokoelmia, kenties kirjastonkin! Minulle ainakin nykyisissä olosuhteissani olisivatkin nämä olleet paljoa mielenkiintoisempia kuin nuo vanhan ajan häviävän geologian näytteet. Tarkastellessani tapasin toisen, edellisen poikki kulkevan lyhyen käytävän. Tämä näytti olevan kivennäisten hallussa, ja rikkikappaleen näkeminen toi mieleeni ruudin. Mutta en löytänyt mistään salpietaria, enkä minkäänlaatuisia salpietarihappoisia suoloja. Ne olivat epäilemättä sulaneet jo aikoja sitten. Mutta rikkiä en saanut pois mielestäni, ja se synnytti uuden ajatussarjan. Mitä kokoelman muuhun sisältöön tulee, niin, vaikka se kokonaisuudessaan oli kaikesta näkemästäni parhaiten säilynyt, en siitä suurin välittänyt. En ole kivennäisten erikoistuntija, ja niin jatkoin matkaani ränstynyttä sivukäytävää pitkin, joka kulki samaan suuntaan kuin ensimäinen näkemäni halli.
Tämä osasto oli nähtävästi kuulunut luonnontieteille, mutta sen koko sisältö oli jo kauvan sitten muuttunut muodoltaan tuntemattomaksi. Muutamia repaleisia, mustuneita jäännöksiä entisistä täytetyistä eläimistä, kuivuneita muumioita kiviastioissa, joissa joskus maailmassa oli ollut spriitä, maatuneista kasveista syntynyttä ruskeaa tomua: siinä kaikki, mitä oli jälellä! Olin siitä harmissani, koskapa olisin mielelläni seurannut sitä sitkeätä työtä, jonka avulla elävän luonnon valtaus oli suoritettu.
Sitten saavuimme erittäin huonosti valaistuun jättiläiskäytävään, jonka lattia vietti alaspäin. Katosta riippui pienten välimatkain päässä toisistaan valkoisia palloja -- monet särkyneitä -- jotka viittasivat siihen, että käytävä alkuaan oli ollut keinotekoisesti valaistu. Täällä olin oikein omassa olossani, sillä molemmin puolin käytävää kohosi mahtavia koneita, kaikki suuresti syöpyneitä ja monet särkyneitä, mutta muutamat vielä jokseenkin ehjiä. Tunnettehan heikkouteni konerakennukseen nähden, ja niinpä olin nytkin halukas viivähtämään niiden ääressä, sitäkin mieluummin, kun niissä suurimmaksi osaksi oli arvoituksellista mielenkiintoa, ja saatoin vain aivan epämääräisesti arvailla niiden tarkotusta. Kuvittelin että jos voisin päästä niiden perille, olisi hallussani voimia, jotka voisivat olla avuksi morlokkeja vastaan.
Yhtäkkiä Weena painautui hyvin lähelle minua, niin äkkiä, että aivan säikähdin. En luule että olisin ilman häntä lainkaan huomannut käytävän lattian viettävän. [Lattia ei kai viettänyt, vaan museo oli rakennettu mäen rinteelle. Julkaisijan huomautus.] Se käytävän pää, josta olin tullut sisään, oli maan pinnan yläpuolella, ja valo virtasi sisään omituisista, varsin kapeista ikkunoista. Käytävää alas kulkiessa valo vähenemistään väheni, ja lopuksi näkyi ylhäällä ikkunain kohdalla vain kaitainen valoviiru.
Kuljin hitaasti eteenpäin koneitten ongelmia aprikoiden ja olin siihen määrin kiintynyt niihin, etten ollut huomannut valon asteettaista vähenemistä, ennenkuin Weenan yltyvä pelko veti huomioni puoleensa. Silloin vasta huomasin käytävän lopulta häipyvän sakeaan pimeyteen. Epäröin ja katsoessani ympärilleni huomasin tomua olevan vähemmän. Etäämpänä hämäryydessä näkyi siinä paljon pieniä kapeita jalanjälkiä. Tunne morlokkien läheisyydestä yllätti minut samassa. Tunsin hukkaavani aikaa tuossa koneiden tieteellisessä tutkistelemisessa. Mieleeni muistui, että iltapäivä oli jo pitkälle ehtinyt, eikä minulla vielä ollut asetta, ei pakopaikkaa eikä mitään tulenteon keinoja. Ja kaukaa pimeästä käytävästä kuului omituista sipsutusta ja samoja kummallisia ääniä, joita alhaalla kaivossa olin kuullut.
Tartuin Weenaa käteen. Mutta äkkinäisestä mielijohteesta jätin hänet ja menin erään koneen ääreen, josta ulkoni merkinantokojun vipuja muistuttava tanko. Kiipesin jalustalle, kävin käsiksi vipuun ja painoin sitä voimaini takaa. Weena, joka seisoi yksikseen keskellä sivukäytävää, alkoi yhtäkkiä uikuttaa. Olin arvioinut vivun vahvuuden varsin oikein, sillä se taittui minuutin kestäneen jännityksen jälkeen, ja minä menin Weenan luo kädessäni nuija, joka oli mielestäni enemmän kuin riittävä murskaamaan minkä morlokin kallon hyvänsä. Ja minua halutti suuresti tappaa edes yksi morlokki. Hyvin epäinhimillistä, arvelette kai, haluta tappaa omia jälkeläisiänsä! Mutta joka tapauksessa oli mahdotonta huomata noissa olioissa mitään inhimillistä. Vain haluttomuuteni jättää Weena yksin ja varmuus siitä, että jos ryhtyisin murhanjanoani sammuttamaan voisi koneeni siitä kärsiä, ne pidättivät minut menemästä suoraapäätä käytävää alas surmaamaan noita hirviöitä, joiden äänen kuulin.
No niin, nuija toisessa, Weena toisessa kädessäni jätin tämän käytävän ja astuin toiseen vieläkin suurempaan, mikä ensi silmäyksellä toi mieleeni sotilaskappelin repaleisine lippuineen. Sen seinillä riippuvat ruskeat, hiiltyneet repaleet totesin heti kirjain maatuneiksi jäännöksiksi. Ne olivat jo kauvan sitten putoilleet palasiksi, ja painokirjainten haamukin oli niistä hävinnyt. Mutta siellä täällä näkyi käyristyneitä pahvikansia ja särkyneitä metallisäppejä, jotka puhuivat varsin selvää kieltä. Jos olisin ollut kirjamies, olisin ehkä moralisoinut kaiken kunnianhimon turhuutta. Mutta nyt vaikutti minuun voimakkaimmin se ääretön työn hukka, jota tämä mätänevien papereitten kolkko erämaa todisti. Tahdon samalla tunnustaa, että etupäässä ajattelin meidän filosoofisia aikakauskirjojamme ja seitsemäätoista omaa kirjoitelmaani fysikaalisesta valo-opista.
Leveitä portaita nousten saavuimme sitten huoneeseen, jossa kerran lienee ollut teknillisen kemian kokoelma. Ja täällä toivoin voivani tehdä hyödyllisiä keksintöjä. Lukuunottamatta sisään romahtanutta kattoa käytävän toisessa päässä se oli hyvin säilynyt. Astuin kiihkeänä jokaisen ehjän laatikon luo. Ja lopuksi löysin eräästä todella ilmanpitävästä kotelosta laatikollisen tulitikkuja. Jännittynein mielin koettelin niitä; ne olivat vallan kelvollisia, eivätpä olleet edes kosteitakaan. Käännyin Weenan puoleen. "Nyt tanssitaan!" huusin hänelle hänen omalla kielellään. Sillä olihan minulla nyt oiva ase noiden pelkäämiemme hirmuisten olentojen varalle. Ja niin minä tuossa hyljätyssä vanhassa museossa paksulla pehmeällä pölymatolla Weenan äärettömäksi iloksi juhlallisesti esitin jonkinlaista yhdistettyä tanssia viheltäen "Uskollisten maata" niin iloisesti kuin taisin. Osaksi se oli siveätä cancania, toisekseen step- ja hametanssia (mikäli hännystakkini antoi myöten) ja vihdoin alkuperäistäkin hyppelyä. Olenhan luonnostani kekseliäs, kuten tiedätte.
No, tuon löytämäni tulitikkulaatikon säästymistä ajanhampaalta kautta äärettömien aikojen pidän hyvin omituisena ja onnellisena sattumana. Mutta, kumma kyllä, löysin vielä paljon epätodennäköisempääkin ainetta, kamferttia. Sitä oli suljetussa saviruukussa, joka luullakseni sattumalta oli todella ilmanpitävästi suljettu. Luulin sitä ensin parafiinivahaksi ja särjin siis lasin. Mutta kamfertin haju oli ilmeinen. Yleisessä häviössä tämä haihtuva aine oli sattumalta säilynyt kenties satoja tuhansia vuosia. Se muistutti minua kerran näkemästäni sepiaväri-maalauksesta, mikä oli suoritettu erään belemniittimaatuman musteella, joka eläin oli hävinnyt jo miljoonia vuosia sitten. Olin juuri heittämäisilläni sen pois kun muistin, että kamfertti on helposti syttyvää ja kirkkain liekein palavaa ainetta -- oli siis erinomainen kynttilä -- ja pistin sen taskuuni.
Mitään räjähdysaineita tai aseita, millä murtaa pronssiovet, en kuitenkaan löytänyt. Tällä haavaa rautakankeni oli hyödyllisin löytämistäni tavaroista. Siitä huolimatta jätin käytävän keventynein mielin.
En voi kertoa teille koko tuon pitkän iltapäivän tapahtumia. Niiden muistiin palauttaminen hiukankaan oikeassa järjestyksessään vaatisi suurta ponnistusta. Muistan vain pitkän käytävän ruosteisine asetelineilleen ja epäröimiseni ottaako mukaani rautakanki, sotakirves vaiko miekka. Kaikkia niitä en voinut kantaa, ja kanki näytti parhaalta pronssiporttien valtaamisessa. Siellä oli joukoittain pyssyjä ja pistooleja. Useimmat olivat läpikotasin ruostuneet, mutta monet, jotka olivat jotakin uutta metallia, näyttivät jokseenkin hyvin säilyneiltä. Mutta patruunat ja ruuti, joita täällä kerran lienee ollut, olivat maaksi maatuneet. Eräs nurkka oli murskaantunut ja hiiltynyt, kenties näyte-esineiden keskellä tapahtuneesta räjähdyksestä. Toiseen paikkaan taas oli järjestetty suuri joukko epäjumalia kotoisin Polyneesiasta, Mexikosta, Kreikasta, Foiniikkiasta, ehkäpä kaikista maailman maista, ja vastustamattoman mielijohteen valtaamana piirsin nimeni erään eteläameriikkalaisen stealiitti-hirviön nenään, sillä tuo hirviö miellytti minua aivan erikoisesti.
Illan lähetessä mielenkiintoni heikkeni. Kuljin kokoelmasta toiseen, läpi tomuisten, hiljaisten, rappeutuneiden käytävien, joissa sijaitsevat näyte-esineet olivat paikoin ruoste- ja maahiilikasoja, paikoin taas paremmassa kunnossa. Äkkiä huomasin lähelläni tinamiinan ja sitten sattumalta eräässä ilmanpitävässä laatikossa kaksi dynamiittipatruunaa. Silloin huusin: "Löydetty!" ja särjin iloiten laatikon. Epäröin kuitenkin hetkisen. Valitsin sitten pienen sivukäytävän koettani varten. En koskaan ole tuntenut sellaista pettymystä kuin tällöin odottaessani viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia räjähdystä, jota ei koskaan tapahtunut. Tietysti nuo tavarat olivat vain vahamalleja, kuten minun olisi pitänyt arvatakin. Uskon todella, että ellei niin olisi ollut, olisin hillittömästi räjähyttänyt ilmaan sfinksin ja pronssiovet menettäen siten (niinkuin perästäpäin huomasin) mahdollisuuteni aikakoneeni löytämiseen.
Muistelen että juuri tämän jälkeen päädyimme pieneen avonaiseen palatsipihaan. Se oli ruohopeitteinen, ja kasvoi siinä kolme hedelmäpuuta. Siinä lepäsimme ja virkistäydyimme. Auringonlaskun lähetessä aloin pohtia asemaamme. Yö hiipi yhä lähemmä, ja minun luoksepääsemätön piilopaikkani oli vielä löytämättä. Mutia siitä en nyt suuresti huolehtinut. Olihan minulla hallussani sellaista, mikä oli kenties paras puolustuskeino morlokkeja vastaan -- omistinhan tulitikkuja! Lisäksi oli minulla taskussani kamferttia, jos loimua tarvittaisiin. Minusta näytti, että parhaiten tekisimme, jos viettäisimme yön taivasalla tulen suojissa.