Part 6

-- Ei tarvitse viedäkään, sillä minä en koskaan voi, kuuletteko, en koskaan voi rakastaa poikaani! Se on minulle aivan mahdotonta. Minä en viitsisi häntä edes surmata, sen minä sanon suoraan, mutta jos hän kuolisi, niin iloinen minä olisin.

-- Mutta, Emma, kuinka sinä sanot tuolla tavoin? lausui Mari. -- Lapsihan on kuitenkin sinun oma lapsesi.

-- Minä toivoisin, että hän kuolisi, että mieheni kuolisi ja sitten olisi elämä aivan tyhjää!

Tuvassa ei vähään aikaan sanottu mitään.

-- Missä miehesi on? kysyi Mari.

-- Kauppiaalle hakemassa asemalta tavaroita.

-- Tuleeko hän tänään kotia?

-- Tulee kai silloin, kun joutuu.

-- Kuinka niin sanot? Joutuu?

-- Onhan tuolla niitä omia heilojaan, joita täytyy siinä välissä käydä tervehtimässä.

-- Ja sen sinä sanot noin, aivan tyynesti?

-- Mitä minä sitä suren. En ainakaan nyt enää. Ja kun hänellä ei ole mitään iloa minusta, niin täytyyhän hänen saada sitä etsiä jostain muualta. Eihän hän siinä suhteessa ole sen kummempi kuin monet muutkaan miehet.

-- Oletko varma siitä, että hän etsii tuota huvitustaan muualta? kysyi Helena. -- Sellaista voi uskoa nainen aina enemmän kuin on syytäkään.

-- En minä mitään varmaa tiedä, mutta epäilen. Ja samapa tuo minusta on. Minä en tahdo enää lasta, minkätähden hän sitten olisikaan minun kanssani.

-- Et tahdo lasta? sanoi Mari. -- Mutta miksi et tahdo?

-- Mitä sellaisia toisi tähän elämään kurjuutta kärsimään. Parasta on antaa niiden olla tulematta.

Helena oli katsellut ikkunasta.

-- Annatko sinä, Emma, Jaakon mennä yksinään veneellä järvelle?

-- Minä olen poikaa siitä ankarasti kieltänyt, sanoi Emma. -- Kun hän tulee kotia, niin kyllä hän saa tuntea taas, mitä on selkäsauna.

-- Hän on järvellä ja kiikuttaa venettä.

-- Putoisi vielä siitä, niin olisi parhaiksi, sanoi Emma. Sinnehän tuo sitten menisi!

Marikin katseli akkunasta.

-- Älä, rakas lapseni, toivo sellaista, ei tiedä, koska ihmisen toivomus menee täytäntöön, kun sellaisesta puhuu.

-- Menisikin, niin hyvä olisi.

-- Hyvä jumala! huusi Helena. Hän putosi veteen!

Samassa oli Emma rientänyt ovesta ulos ja juoksi rantaan. Hän ei ollut päästänyt ääntäkään, ei huutanut mennessään, hän vain kiirehti. Toiset naiset riensivät hänen jälestään ja näkivät, miten hän tiellä heitti yltään osan vaatteistaan ja sitten rannalle tultuaan hyppäsi veteen. Hän ui sitä kohtaa kohden, missä Jaakko oli veneestä pudonnut.

Rannalla Mari ja Helena näkivät, miten poika koetti uida, jaksoi jonkun aikaa, painui kerran jo veden alle, nousi taas pinnalle, koetti jälleen uida, painui uudelleen.

Mutta jo oli Emmakin päässyt uimalla sille kohtaa, hän sukelsi, tuli pinnalle, sukelsi uuden kerran, viipyi kauan veden alla. Kun hän nousi, oli hänellä Jaakko mukanaan, ui veneen luo, sai pojan siihen nostettua, nousi veneen keulasta itse veneeseen ja souti sen rantaan.

-- Elääkö hän? kysyi Mari hätääntyneenä.

Emma oli aivan kalpea.

-- Minä en tiedä. Hän on aivan liikkumaton.

Naiset nostivat pojan veneestä, hän ei liikkunutkaan. He asettivat pojan hiekalle ja alkoivat herätellä henkiin. Emmasta oli kaikki hätääntyminen kadonnut, hän tiesi, miten hukkuneita oli pelastettava ja toimi sanaakaan sanomatta nopeasti ja varmaan. Puolisen tuntia kului, sitten näkyi pojassa elonmerkkiä.

Silloin Emman voimat raukesivat, hän vaipui hervottomana istumaan rannalle ja antoi äitinsä ja Helenan jatkaa virvoittelemista.

Kun poika alkoi liikuttaa jäseniään, silloin Emma aivan äkkiä kumartui hänen puoleensa sulki rajusti lapsen syliinsä ja sanoi:

-- Jaakko, Jaakko, oma rakas poikani!

Hän suuteli lastaan, hyväili hänen koko ruumistaan käsillään, nosti hänet syliinsä, asetti pojan kädet kaulalleen, ja alkoi astella kotia kohden. Ja koko matkan hän puheli lapselle, puheli aivan kuin sekaisin mennyt, pyyteli anteeksi ja vakuutteli kuinka paljon hän Jaakosta piti.

Hän vei pojan tupaan, muutti hänelle kuivat vaatteet, asetti vuoteeseen ja peitti hellästi. Poika katseli ihmeissään äitiään, kietoi viimein kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

-- Olinko minä veden alla?

-- Olit lapseni, olit, sanoi Emma. Mutta nyt sinä olet taas äitisi luona.

-- Kovasti minua väsyttää!

-- Koeta nukkua, niin olet taas kohta virkku.

Ja poika vaipui vuoteelleen ja nukahti. Kun Helena ja Mari menivät kotiaan, sanoi Mari:

-- Nyt kai vasta Emmasta äiti tulikin.

-- Niin, nyt kai hän vasta oikeastaan poikansa synnyttikin. Onni oli se hänelle. Ellei nainen ole äiti, niin mitä hän sitten on?

SEITSEMÄS LUKU.

Tutkintovankilassa oli Hilma synnyttänyt lapsensa ja oli sille annettu nimeksi Kerttu, niinkuin hänen vanhemmallakin lapsivainaallaan oli ollut. Kun Helena tämän sai tietää, lausui hän:

-- Hilma tahtoo alkaa elämän uudestaan, koska hän lapselleen antaa tuon nimen. Kyllä hänestä vielä ihminen tulee, siitä minä olen varma.

Marraskuussa tuli tieto, että hovioikeus oli määrännyt Hilman mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen henkisestä terveydentilastaan. Asianajaja ilmoitti tästä Marille. Joku aika tämän jälkeen tuli mielisairaalasta tiedustelu, voiko Hilman äiti tai joku muu hänen aivan läheisistä omaisistaan saapua antamaan tietoja potilaasta ja hänen suvustaan. Ellei se olisi mahdollista, niin sairaalasta kyllä lähetetään kyselykaavakkeet, mutta suotavaa olisi, jos joku voisi henkilökohtaisesti saapua, koska tiedot sillä tavoin aina voivat tulla täydellisemmiksi.

Tämän kirjeen tultua päättivät Helena ja Mari yhdessä lähteä matkalle. Heidän molempien oli jo ikävä Hilmaa ja tahtoivat hänet nähdäkin.

Sairaalaan tultuaan ja saatuaan luvan tavata potilasta he menivät tämän luokse. Hilma oli hiukan voimistunut, poskillekin oli tullut jo punaa ja hän oli käytöksessään jokseenkin rauhallinen.

Kyynelsilmin naiset tervehtivät toisiaan. He olisivat kovin mielellään tahtoneet sanoa hyviä sanoja toisilleen, mutta jonkinmoinen ujous sai heissä vallan.

-- Mitä isä on sanonut tästä kaikesta? kysyi Hilma.

-- Eihän isä sinua tuomitse, ei ainakaan enää, sanoi Mari. -- Hän lähetti sinulle terveisiäkin ja toivoi, että pääsisit pian vapaaksi ja silloin olet tervetullut kotiin.

-- Sanoiko hän niin? Sanoiko hän todellakin niin?

-- Sitähän me kaikki toivoisimme, lausui Helena. -- Et sinä enää saa tuon miehen luokse mennä, sillä siitä ei kai sinulle enää ole iloa. Uudestaan sinun täytyy alkaa elämäsi, alkaa se vanhassa kodissa niinkuin ennenkin.

-- Niin, aloittaa uudestaan, tulla uudestaan ihmiseksi, sanoi Hilma. -- Sitähän minäkin olen kaivannut. Mutta onkohan se mahdollista?

-- Kaikki on mahdollista, sanoi Helena.

-- Mutta mitä kyläläiset sanovat, kun minä olen murhaaja?

-- Eivät kai nuo tuosta sen enempää sano. Jos alussa jotain, niin kyllä puheet loppuvat, kun me emme sano mitään.

-- Niin, pääsisi tästä elämään jälleen, jotta ei tarvitsisi vankilaan enää mennä.

-- Kai se sinulle vaikeaa oli siellä?

-- Päivät kyllä menivät työssä, ompeli lapsille jotain ja auttoi muita niissä toimissa, missä jaksoi, mutta yöt, ne olivat kauheat.

-- Millä tavalla?

-- Kun ei tahtonut saada unta, ei millään lailla. Ja sitten ne hirveät kummitukset...

-- Millaiset kummitukset?

-- Minä kuulin toisinaan aivan selvästi ääniä, jotka puhuivat. Pidin silmäni kiinni ja kuuntelin. Kuulin aivan selvästi, miten Ester oli naapurin naisten kanssa vankilan käytävässä ja puheli pahaa minusta. Ja sitten hän nauroi vahingonilosta.

-- Mutta tiesithän sinä, ettei hän voinut siellä olla? sanoi Mari. -- Kuinka hän siellä olisi ollut?

-- Kyllähän minä sen päivällä tiesin, mutta yöllä minä aina uskoin sitä.

-- Mitä pahaa hän sinulle enää tahtoisi, vaikka olisi tullutkin?

-- Hän tahtoo ottaa lapsen pois.

-- Minkä lapsen?

-- Pikku Kertun. Ja häntä minä en anna, minä en anna häntä pois.

Hilma nousi kiihkeästi ja huusi.

-- Ei hän sitä tule ottamaan, sanoi Mari.

-- Mitä hän sitä tulisi ottamaan?

-- Kun hän ei tahtonut, että minulla olisi lasta hänen veljensä kanssa. Kyllä hän tahtoo, että tämäkin kuolisi.

-- Rauhoitu Hilma, rauhoitu, sanoi Helena.

-- Sinä ajattelet suotta sellaista.

-- Kyllä minä tiedän, tiedän aivan varmasti. Minä näin eilen täällä viisi mustaa miestä, jotka olivat tuolla puiston portin takana. Nekin olivat tulleet noutamaan lasta. Kaikki tahtovat minulle pahaa!

-- Hyvää me kaikki sinulle tahdomme, emme muuta kuin hyvää, sanoi Mari.

Hilma meni vuoteen luo, jolla hänen lapsensa oli, otti sen syliinsä ja puheli sille:

-- Emmehän me kaksi enää eroa koskaan, emme koskaan. Äiti hoitaa sinua hellästi aina. En minä sinulle pahaa tee, en ollenkaan. Minä annan vaikka henkeni sinun tähtesi.

Helena päätti kääntää keskustelun toisaanne ja kertoi Emmasta ja kuinka tässä oli äkkiä herännyt rakkaus Jaakkoon. Äiti oli ensi aluksi ollut niin hellä pojalle, että jos tämä ennen läksi äitinsä pahuutta pakoon mummonsa luo, niin karttoi hän nyt äitinsä hyväilyjä. Ja tälle täytyi Hilmankin nauraa.

Naurun ohella katosi alakuloinen mieliala ja hän saattoi jälleen puhella aivan rauhallisesti.

-- Kyllä ne täällä kaikki ovat olleet kovin ystävällisiä, sanoi hän. -- Tohtorikin on ollut hyvä, ja minä näen, että hän ymmärtää minua erinomaisen hyvin. Hänelle on niin helppoa puhua kaikesta, aivan kaikesta, ei hän väsy kuuntelemaan. Kyllähän se on hiukan ikävää, että on täytynyt tulla tällaiseen paikkaan, mutta olenhan minä sen ansainnut. En minä nyt ole hullu, mutta kyllä kai minä olin silloin.

-- Silloinko, kun tuo teon teit?

-- Niin, silloin kun minä sen tein, sanoi Hilma ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- En minä silloin osannut mitään muuta, minun täytyi niin tehdä. Ajatus tuli aivan äkkiä ja sitten ei siitä enää päässyt irti, se aivan kun ajoi ihmistä tekemään juuri niin kuin minä tein. Ja kyllä minussa silloin oli vikaa, sen minä uskon nyt, kun olen täällä tullut asioita ajatelleeksi.

-- Mistä sinä sen päätät? kysyi Helena.

-- Katsokaas, kun minä en tuntenut mitään kipua silloin, kun vedin tämän haavan kurkkuuni, sanoi hän ja näytti arpea kaulassaan.

-- Minä en tuntenut mitään, enkä silloinkaan, kun sitten otin perunanuijan ja sen pienemmällä päällä koetin haavaa suurentaa. Eihän sellainen ole ihmiselle mahdollista, ellei hänessä ole jotain vikaa. Ja oliko se ihmeellistä, kun minua oli niin kovasti kiusattu.

-- Voi, voi, kuinka hyvin me sen ymmärrämme, sanoi Mari kyynelsilmin. -- Kyllähän ihminen joskus väsyy niin, ettei enää tiedä, mitä tekee. Eihän naiselle suurtakaan tarvita, ennenkuin viimeinen pisara on tullut ja malja vuotaa yli reunan.

-- Niin, en kai minä olisi sellaiseen joutunut, ellei olisi väsymyskin ollut niin suuri, sanoi Hilma. -- Ei jaksanut silloin ajatella niin vahvasti kuin olisi pitänyt.

-- Niin, kun vain jaksaa ajatella, kun vain jaksaa, sanoi Helena hiljaa.

-- Siinähän se kaikki on, sanoi Mari.

Hilma oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten ensin hiukan epäröiden:

-- Minä taisin äsken puhua noista miehistä, jotka tulevat ottamaan Kertun pois?

-- Puhuithan sinä, sanoi Helena, -- mutta ethän sillä kai totta tarkoittanut?

-- En minä nyt taas tarkoitakaan, vastasi Hilma. Minä jaksan taas ajatella. Se tulee vain toisinaan minun ylitseni. Eihän kukaan minulle tahdo pahaa, ei kukaan, kyllä minä sen nyt taas näen. Ja kuka viitsisikään Kertusta pitää huolta, ellen minä sitä tee? Täytyyhän minun elää sitä varten. Niin, sitä varten minä olen. Äidin hän tarvitsee ja minun tarvitsee olla hänelle hyvä äiti. Ei sellainen kuin niille toisille.

Hän sanoi tämän aivan hiljaa. Mari ojensi kätensä ja siveli hiljaa tyttärensä kättä.

-- Kas niin, älä nyt ajattele sitä enää. Ei kukaan sinua siitä syytä, ei kukaan. Kyllä jokainen sen ymmärtää.

Hoitajatar tuli ilmoittamaan, että vieraitten oli poistuttava, sillä määräaika oli jo kulunut umpeen. Naiset jättivät toisilleen hyvästi ja Mari ja Helena lupasivat vielä seuraavana päivänä tulla Hilmaa katsomaan.

Käytävässä sanoi hoitajatar:

-- Tohtori tahtoo puhutella teitä molempia.

-- Niin, sitähän varten me olemme tulleet kaupunkiin, sanoi Mari.

-- Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, virkkoi hoitajatar.

Hän ohjasi heidät tohtorin vastaanottohuoneeseen.

Sairaalan ylilääkäri tuli hyvin ystävällisesti heitä kohden ja sanoi:

-- Emännät ovat niin ystävälliset ja astuvat sisään, minulla olisi tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka koskevat potilasta ja hänen sukuaan.

-- Niinhän siinä kirjeessä oli, sanoi Helena. -- Ja me ajattelimme, että parasta on kai tulla itse, kun ei kai kirjeessä kuitenkaan kaikkea voisi tarkkaan selvittää. Ja kun oli aikaa. Ja kun me niin kovasti mielellämme tahtoisimme auttaa Hilmaa, jos vain voimme.

-- Niin, auttaahan me tahtoisimme häntä, sanoi Mari.

-- Olen tiedustellut potilaalta jo yhtä ja toista ja kyllä minä luulen sairaalan lausunnon tulevan sellaiseksi, että hänelle tulee ainakin huojennusta rangaistuksessa.

-- Olisihan se hyvä, sanoi Helena. -- Kun Hilmakin niin mielellään tahtoisi aloittaa elämän uudestaan. Ja ei kai se vankilassa käy päinsä, kovettuu vain mieli, kun sellaisessa paikassa oleskelee.

-- Aivan oikein, sanoi lääkäri. -- Kumpi teistä on potilaan äiti?

-- Minähän se olen, sanoi Mari.

-- Olette kai sisarukset?

-- Tämän äitihän minä olen, sanoi Helena.

-- Ei juuri uskoisi, lausui lääkäri hymyillen.

-- Kun tulee vanhaksi niin eihän sitä silloin enää erotusta niin huomaakaan äidin ja tyttären välillä, sanoi Helena.

Tohtorin ystävällisyys tuntui kovin hyvältä ja oli helppoa hänen kanssaan puhua.

-- Niin, eihän se sitten enää tunnu, sanoi lääkäri. -- Jos me siis ryhtyisimme asiaan.

Ystävällisellä tavalla hän sitten tiedusteli Hilman lapsuudesta. Ja Mari kertoi, miten Hilma oli alkanut kävellä tavalliseen aikaan, samoin puhua, oli ollut hyvin opinhaluinen ja ahkera. Ujo Hilma aina oli ollut ja kun ensi kertaa vietiin kouluun, niin karkasi sieltä kotia, kun ei tullut toisten lasten kanssa toimeen. Ei hän muutenkaan toisten lasten kanssa leikkinyt, oli vain yksikseen. Ripille pääsi heti ensimäisellä kerralla. Meni sitten Helsinkiin ompelukouluun ja siellä tutustui nykyiseen mieheensä. Purki kerran kihlauksensa, mutta suostui sitten kuitenkin viimein. Että avioliitto ei ollut aivan onnellinen, sen kyllä äiti oli tiennyt, mutta kun ei monenkaan naisen avioliitto kovin onnellinen ole, niin arveli hän Hilmankin tottuvan siihen, mikä oli pakko. Mitä Hilman kotoisista vaikeuksista oli tiedettävissä, sen Mari kertoi sen mukaan, mitä Hilma hänelle oli kertonut noin kuukausi ennen murhatekoa.

-- Kaikki tämä on aivan samaa, mitä potilas itse on kertonut, lausui lääkäri. -- Mutta nyt on minun tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka voivat olla hiukan tuskallisia vastata, mutta tyttärenne tähden on minun pakko ne tehdä.

-- Kyllä minä vastaan, kyllä minä ymmärrän, sanoi Mari. -- Täytyyhän minun.

-- Jos tahdotte, että äitinne ei ole läsnä, niin...

-- Kyllähän äiti voi kuulla, mitä tyttärellään on sanottavaa, lausui Mari yksinkertaisesti. -- Ei kai minulla ole häneltä enää mitään salattavaa. Ei ainakaan nyt enää. On tullut puhuttua niistäkin jo, joita on tähän asti salannut. Kyllä äiti saa kuulla.

-- Tämä Hilma on teidän vanhin lapsenne?

-- Niin on.

-- Ja sen jälkeen on ollut muita sisaruksia?

-- On. Hänen jälkeensä tuli Emma.

-- Ja hän on elossa?

-- On. On Hilmaa puolitoista vuotta nuorempi.

-- Ja hänen jälkeensä?

-- On poikani Esko Johannes, joka on talossa nyt nuorena isäntänä.

-- Ja näiden jälkeen?

-- On ollut vielä seitsemän lasta, mutta ne ovat kuolleet jo lapsina.

-- Voitteko sanoa mitään syytä heidän kuolemaansa, tautia tai jotain muuta?

-- Kyllä minä syyn tiedän, sanoi Mari. -- En ennen tiennyt, mutta se on niinkuin selvinnyt viime aikoina.

Ja hän kertoi siitä, kuinka hän oli rasittunut työstä, jota hänen täytyi tehdä vähän synnytyksen jälkeen, kun talossa oli kova kiire, ja kuinka hän sen jälkeen oli aina tuntenut itsensä sairaaksi.

-- Ei näiden lasten kuoleman yhteydessä ollut jotain muuta, joka jotenkin olisi aiheuttanut heidän heikkouttaan syntyessään?

-- Tarkoittaako tohtori sen ulkopuolella, mitä sanoin omasta terveydestäni?

Hänen äänensä oli tullut hiukan väräjäväksi.

-- Kyllä. Onko mitään sellaista ollut?

Mari oli hetkisen vaiti ja katsoi tohtorin ohitse ulos ikkunasta.

-- Jos se teille on vaikeaa ilmoittaa, niin voihan se vaikka jäädäkin, sanoi lääkäri ystävällisesti.

-- Ei se ole minulle vaikeaa. Ei nyt enää. Kyllä minä sen voin ilmaista, senkin. Nyt jo. Minä en tiedä varmaan sanoa, mutta minä luulen, että mieheni on syypää jossain määrässä sinä aikana, kun odotin...

-- Minä ymmärrän, ei teidän tarvitse jatkaa. Mitä tulee tuohon toiseen tyttäreenne, Emma nimiseen, niin onko hänessä ollut huomattavissa mitään sellaista, joka olisi viitannut ajoittaiseen mielenhäiriöön. Hän on kai naimisissa?

-- On.

-- Onko hänen elämässään ollut mitään sellaista, joka olisi tavallisuudesta poikkeavaa?

-- Hän oli nuorena hyvin äksy ja kiukkuinen. Hän on perinyt aivan isänsä luonteen, joka on, kun siksi tulee, hyvin kiivas. Hän juoksi nuorten miesten kanssa. Hän tuli sitten raskaaksi ja meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, joka myös on lapsen isä.

-- Oliko hänessä huomattavana sinä aikana, jona hän oli raskaana, mitään erikoista? Huomautan, että Hilma tyttärenne oli tekoaan tehdessään myös raskaana.

-- En minä varmaan tiedä, mutta minä luulen, että Emma koetti jotenkin päästä vapaaksi lapsestaan, silloin kun se vielä ei ollut syntynyt.

Mari katsahti Helenaan ja heidän katseensa yhtyivät. Mari näki, että Helena ei tästä asiasta ollut tätä ennen tiennyt mitään. Tohtori teki muistiinpanojaan.

-- Ja millainen hän sen jälkeen on ollut lapsiaan kohtaan?

-- Hän ei ole tahtonut saada muuta kuin tämän yhden ja on sitä vihannut aivan viime aikoihin asti.

-- Vai niin. -- Sanoitte, että hän on vihannut tähän asti. Onko hänessä siis aivan äskettäin tapahtunut muutos?

-- On, hyvin suuri muutos. Poika oli hukkumaisillaan, silloin äiti riensi jälestä ja pelasti pojan ja sen jälkeen on hän ollut aivan kuin toinen ihminen. Hän tuli niinkuin silloin vasta äidiksi.

-- Niin, niin, sanoi lääkäri. -- Usein tarvitaan vain tuollainen ulkonainen seikka, joka herättää äidintunteen joko hyvään tai pahaanpäin toimimaan. Ja poikanne, tuo kolmas elossa olevista lapsistanne. Millainen hän on?

-- Kyllä hän on erinomaisen terve ja kunnollinen poika, hyvä äidilleen ja ymmärryksensä mukaan vaimolleenkin, varsinkin sen jälkeen, kun Hilmalle tuo onnettomuus tapahtui. Hän näytti silloin aivan kuin huomaavan, että sellainen vaara voi olla melkein kellä äidillä tahansa. Hän on ollut niin kovasti hyvä nyt.

-- Ja oliko hänen syntymisensä yhteydessä mitään erikoista merkillepantavaa.

-- Oli.

Marin ääni oli aivan kirkas nyt sanoessaan:

-- Minä olen aikonut surmata hänet, kun hän oli vuoden vanha, mutta äitini sinä hetkenä pelasti kaiken muutamalla hyvällä sanalla.

-- Onko teille vaikeata kertoa lähemmin tästä asiasta ja sen yhteydessä olevista seikoista?

-- Kuinka se olisi vaikeaa, jos siitä Hilmalle on apua.

-- Siitä on hyvin paljon.

-- Silloin minä kerron.

Ja Mari kertoi kaiken sen kärsimyksen, mikä hänet oli saattamaisillaan tuohon tekoon. Kun hän oli lopettanut, sanoi lääkäri sydämellisesti:

-- Teillä on elämässä ollut monta vaikeaa hetkeä.

-- On kyllä, herra tohtori, on kyllä, mutta on kai niitä sellaisia jokaisella äidillä ja on kai monella vielä pahempiakin. Olenhan minä nämät hyvin kestänyt ja olenhan minä onnellinen, hyvin onnellinen ollut senkin jälkeen.

Lääkäri nyökkäsi hänelle ystävällisesti hiljaa.

-- Ja nyt muutamia kysymyksiä miehenne suvusta, koska se voi valaista muutamia seikkoja tyttärenne luonteessa. Onko hänen suvussaan ollut huomattavissa mitään sellaisia tauteja kuin mielisairautta, kaatuvatautia tai pahaatautia?

-- Ei ole. Kyllä hänen sukunsa on aivan terve. Yksi hänen veljistään,joka jo on kuollut, piteli kyllä vaimoaan kovin pahoin, mutta sellaistahan tapaa niin usein maaseudulla, eikä tuo hänen vaimonsakaan siitä ottanut kovasti sydämistyäkseen. Mielisairaita ei ole ollut minun tietääkseni laisinkaan.

-- Ja millainen on miehenne itse ollut? Onko hänessä ollut mitään sellaista, joka eroittaa hänet tavallisesta ympäristöstään? Sanoitte äsken, että hän on hyvin kiivas ja itsepäinen.

-- Sitä hän kyllä on. Mutta hyvä sydän hänellä on, kun siksi tulee, ja silloin hän kyllä on valmis tekemään vaikka mitä.

-- Hän ei teidän suhteenne ole millään tavoin osoittanut erikoista kiivautta?

-- On.

Mari kääntyi Helenaan päin ja sanoi:

-- Äiti, minun täytyy nyt kertoa jotain sellaista, jota te ette tiedä, mutta elkää mainitko siitä mitään Kallelle. Onhan asia jo niin kovasti vanha.

-- Jos sinä et tahdo sitä minun kuulteni sanoa, niin kyllä minä menen siksi aikaa pois, lausui Helena.

-- Ei äiti, kyllä se on hyvä, että tekin kaikki saatte tietää.

Ja kääntyen lääkärin puoleen jatkoi Mari:

-- Siihen aikaan kun minä kannoin Hilmaa, se tapahtui. Eräs nuori mies, hyvin siivo ja hyvin kunnollinen mies, oli rakastanut minua jo kauan aikaa. Hän olisi tahtonut ottaa minut vaimokseen, mutta sitten tulikin Kalle, ja kun hänessä oli niin paljon sellaista, joka ihan kuin väkisin pakoitti tulemaan hänen luokseen, niin minä jätin tuon toisen. Kun sitten kerran tapasin hänet metsätiellä sattumalta, aivan sattumalta, niin puhui hän minulle siitä, kuinka vaikeaa elämä hänelle oli ollut sen jälkeen, kun hän ei minua saanut. Se oli kuukautta ennen Hilman syntymistä, minä muistan sen aivan hyvin. Kun me juuri puhelimme, niin tuli Kalle siihen. Ja silloin nuo miehet iskivät toisiinsa puukot kädessä. Minä pyörryin. Kun heräsin, oli Kalle vieressäni ja tuo toinen oli poissa. Ja silloin Kalle syytti minua siitä, että olin muka kuulunut aikaisemmin tuolle nuorelle miehelle. Hän oli kovin sydämetön silloin sanoissaan. Me tulimme kotia, enkä minä siitä puhunut kellekään, en silloin, enkä sittemminkään. Isäni piti paljon Kallesta samoin äitinikin, ja oikein he siinä tekivätkin. Väärinhän olisi silloin ollut rikkoa kaikkea sitä hyvää, mikä heissä oli Kallen suhteen. Ja kun Hilma sitten syntyi, niin Kalle tuli vasta toisena päivänä saunaan, jossa makasin hyvin heikkona. Hän ei sanonut mitään, ei edes yhtä hyvää sanaa. Ja vaikka hän ei sitten olekaan koskaan sanonut, että tuo epäilys olisi hänessä pysynyt, niin kun Hilmalle tuli kovat ajat, kielsi hän tätä tulemasta kotiin. Ja se kai johtui siitä ajatuksesta, että lapsi ehkä ei ollut hänen.

Lääkäri sanoi Marille hyvin ystävällisesti:

-- Nyt minulla ei ole enää teiltä mitään kysyttävää. Minä kiitän teitä. Vaikka ette sitä nyt taidakaan ymmärtää, niin olette näillä tiedonannoillanne antanut hyvin paljon erittäin tärkeitä tietoja, jotka voivat vaikuttaa edullisesti tyttärenne kohtaloon.

-- Voi, hyvä herra tohtori, sanoi Mari -- minä olisin valmis kärsimään uudestaan, jos sen kautta voisin auttaa omaa lastani.

-- Sen minä uskon, sen minä aivan täydellisesti uskon.

Lääkäri kääntyi Helenan puoleen ja kysyi:

-- Onko teillä mitään erikoista mainittavana tämän tyttärenne syntymisen ja aikaisemman nuoruuden suhteen.

Helena oli aivan kalman kalpea.

-- Voitteko pahoin? kysyi lääkäri.

-- En, sanoi Helena. -- En minä voi pahoin. Tuntuu vain niin oudolta kaivaa esiin kaikkea sitä, mikä jo on ollut haudattuna vuosikymmeniä.

-- Ellei se ole oman mielipiteenne mukaan suorastaan yhteydessä tämän tyttärenne tytärtä kohdanneen asian kanssa, niin ei teidän tarvitse siitä mainita mitään.

-- Minä uskon, että se on aivan täydellisesti sen yhteydessä.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Sitä, että minä olen koettanut surmata Marin silloin, kun hän oli pieni, mutta en onnistunut.

-- Äiti! huudahti Mari ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä.

-- Hyvähän on, että sinä sen kerran saat tietää, sanoi Helena.

-- Ei, ei, elkää sanoko mitään, elkää sanoko! lausui Mari ja ojensi kätensä äitiään kohden. Eihän teidän tarvitse. En minä vaadi, ei kukaan vaadi!

-- Mutta minä vaadin, sanoi Helena. -- Minä olen nyt jo viisikymmentä vuotta sitä ajatusta kantanut itsessäni. Sen täytyy kerran tulla esiin. Minä tiedän, että sinä rakastat minua sen jälkeen enemmän. Siitä minä olen aivan varma.