Part 5

Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista, vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.

Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa, jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.

Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti. Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"

Lopetettuaan ateriansa toverukset lähtivät kaupungille kävelemään.

Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan nauruun.

Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.

Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."

Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä, ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."

IV

Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt, olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.

Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.

"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy suurten sääntöjen mukaisesti?"

Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen _Itshtsha_ (halu)."

Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat yhdessä ontoin, kolein äänin: "_Itsh-tsha!_ Entä kuka on _Itsh-tsha?_"

Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka _Itshtsha_ oli, mutta koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.

Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli muutoksen alku.

Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin perehdyttämään heitä _Itshtshan_ salaisuuksiin. Kortit oivalsivat vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.

Mutta tämä _Itshtshan_ ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.

V

Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.

Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden ainoan syrjäkatseen prinssiin.

"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."

Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain, välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."

Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:

"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"

Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."

Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä olen sotamies!"

Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää. Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten. Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.

Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil, kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat rakkauden syvimmästä kaipauksesta!

VI

Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä murtuu, intohimoja syttyy.

Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun". Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän todellisuudessa onkin vain --" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen kasvojansa kuvastimessa.

Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa. Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin loukkaavampia.

Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen. Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.

Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu. Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan aikana.

Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.

VII

Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus, ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.

Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä puolisoa!"

Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.

Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin, laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien helmassa.

Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.

Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse, hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.

Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset. Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut kohotettu sellaista valtavaa huutoa.

Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä, asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien muinaisessa kuningaskunnassa.

Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan kullankoristetussa laivassa.

Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman _Itshtshansa_ mukaan.

PALVOJATAR

I

Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman olemassaoloni.

Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen. He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija, sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina, sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on, liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani. Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.

Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö, joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin silmäluomet itkun jäljeltä.

Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.

Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."

Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää, joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.

Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani. Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen tuokion näkyvissäni.

Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa. Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden läheiseksi.

Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua tyrkkäävän.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata sinua."

Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut, joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä. Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama hyvä sana."

Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla: "Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan sinun äänesi kaikua."

Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."

Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota ääntä."

Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut tänne luoksesi istumaan."

Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.

Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.

Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.

Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen patriarkka.

Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä kohotin katseeni papereistani.

Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä ateriastasi oli jäänyt."

Minä hämmästyin ja kysyin, kuinka hän voi sen tehdä.

"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".

Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.

Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"

Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä, mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.

Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä, miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka minä saan kerjäten, on jumalallista."

Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa. Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin, itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu meille oikeudenmukaisesti.

Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.

Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät. "He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."

Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".

Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.

Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"

"Niin", vastasin minä, "niin minä ajattelen".

"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää? Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."

Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä, voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun sielussani.

Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle, vaan Jumalalle.

Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani ja papereitani.

"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen? Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."

"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."

Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään, niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan. Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.

Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi: "Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni. Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi tulinkaan? Sano, Herra, totuus -- eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"

Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki hänen ne vaihtavan.