Part 6

"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi? Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."

Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."

Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.

Palvojatar tuli jälleen samana iltana ja istui edessäni kattotasanteella.

"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle? Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"

Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta pärskyi niin kauas.

Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"

Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"

Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut ahnaudestasi."

"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."

"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää Jumalan kuritusta, on pelastettu."

II

Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa loppuun.

Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin, mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa. Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat, hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.

Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin paremmin puhua.

Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.

Guru Thakur oli miestäni nuorempi. Kuinka kaunis hän olikaan!

Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi häntä armottomasti kiusoitella.

Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.

Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa. Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.

Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori, etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä etsin häntä kaikkialta maailmasta.

Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.

Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein. Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt ottaa sinne lasta vaivoikseni.

Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla. Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.

Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.

Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.

Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin eikä huutanut: 'Äiti!'

Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani. Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan minusta eroamatta.

Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.

Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde. Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.

Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa. Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii jumalallista juomaansa samasta maljasta.

Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme. Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa varten, niin sormeni ilosta lauloivat.

Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa korjasi asian.

Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten, ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.

Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni, minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.

Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan sinun ruumiisi!'

Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.

En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.

Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni, minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään löytää.

Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.

En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän kykeni tajuamaan.

Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin Gurusta.

Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen viimeinen testamenttinsa.

Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset olleet vielä alkaneet vaakkua.

Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:

'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'

Mieheni kenties luuli yhä uneksivansa. Hän ei virkkanut sanaakaan.

'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa. 'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy sanoa hyvästi.'

Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka käskee sinua luopumaan maailmasta?'

Minä vastasin: 'Guru Thakurini.'

Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin hän on antanut sinulle sen neuvon?'

'Aamulla', vastasin minä, 'eilen, kun kohtasin hänet virralta palatessani'.

Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'

'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen sinulle, jos voi.'

Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään. Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'

'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'

Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'

Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää milloinkaan.'

Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet -- minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus yksinänsä.

Hän kosketti permantoa jalkojeni edessä, nousi, kumarsi ja lähti.

NÄKÖ

I

Erittäin nuorena aviovaimona minä synnytin kuolleen lapsen ja olin itse kuolemaisillani. Minä toivuin vain vähitellen, ja näköni heikontui heikontumistaan.

Mieheni opiskeli siihen aikaan lääketiedettä. Hän oli hieman mielissäänkin, kun sai minua parantaessaan todistaa lääkeopillisia tietojansa. Hän siis alkoi itse hoitaa silmiäni.

Minun vanhempi veljeni valmistautui silloin lainopillista tutkintoansa suorittamaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme ja säikähti kovin nähdessään, missä tilassa minä olin.

"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät. Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."

Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat yleisesti tunnetut."

Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään eroa."

Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"

Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.

Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja murheeni miestäni eikä heitä.

Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.

Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.

Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne nauttia."

Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne -- pullot, jauheet, määräykset ja kaikki -- ja viskasin ne kaivoon!

Veljeni sekaantuminen asioihin oli ärsyttänyt miestäni, ja hän alkoi nyt käsitellä silmiäni entistä uutterammin. Hän koetteli kaikenlaisia lääkkeitä. Minä asetin silmilleni siteen niinkuin hän käski, käytin hänen määräämiänsä värillisiä silmälaseja, nautin hänen rohtojansa ja kaikkia hänen jauheitansa. Joinpa kalanmaksaöljyäkin, vaikka se ei tahtonut ottaa kurkustani luisuakseen.

Sairaaloista tullessaan hän joka kerta huolestuneena tiedusteli, kuinka voin, ja minä vastasin: "Paljon paremmin." Minun kykyni pettää itseäni muuttui tosiaankin nerokkaaksi. Huomatessani, että silmäni vuotivat vettä entistä enemmän, minä lohduttauduin ajattelemalla, että oli hyvä vapautua suuresta huonojen nesteiden määrästä, ja kun silmieni vesivirrat sitten vähenivät, niin minä ylpeilin mieheni taitavuudesta.

Muutamien aikojen kuluttua tuska kuitenkin kävi sietämättömäksi. Näköni himmeni, ja päätäni särki alinomaa päivin öin. Minä huomasin mieheni käyvän levottomaksi. Hänen käytöksestänsä minä oivalsin, että hän etsi jotakin tekosyytä kutsuakseen lääkärin. Niinpä viittasinkin siihen suuntaan, että voisimme jonkun kutsua.

Ilmeistä oli, että hän tunsi suurta helpotusta. Jo samana päivänä hän kutsui englantilaisen lääkärin. En tiedä, mitä he keskenään juttelivat, mutta minä arvasin, että Sahib oli puhunut miehelleni erittäin tuimasti.

Lääkärin lähdettyä hän oli vähän aikaa vaiti. Minä otin hänen kätensä omiini ja sanoin: "Millainen sivistymätön mies tuo olikaan! Miksi et kutsunut intialaista lääkäriä? Olisi ollut paljoa parempi. Luuletko, että tuo mies osaa käsitellä silmiäni paremmin kuin sinä?"

Mieheni oli hetkisen ihan vaiti. Sitten hän virkkoi murtunein äänin: "Kumo, silmäsi täytyy leikata."

Minä olin suuttuvinani siitä, että hän oli asiaa niin kauan minulta salannut.

"Sinä olet sen tietänyt kaiken aikaa", sanoi hän, "etkä ole minulle mitään virkkanut! Luuletko minua sellaiseksi pienokaiseksi, etten leikkausta siedä?"

Sen kuultuansa hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. "Kovin harvat ovat ne miehet", virkkoi hän, "jotka ovat kyllin urhoolliset säikähtämättä odottaakseen leikkausta".

Minä nauroin hänelle: "Niin on laita. Miehet ovat urhoollisia ainoastaan vaimojensa nähden!"

Hän silmäili minua vakavasti ja virkkoi: "Olet ihan oikeassa. Me miehet olemme kauhean turhamaisia."

Minä karkoitin nauraen hänen vakavuutensa: "Oletko varma siitä, että te voitatte meidät naiset turhamaisuudessakin?"

Veljeni tultua minä vein hänet syrjemmälle: "Kuulehan, Dada, sinun lääkärisi määräämä hoitotapa olisi epäilemättä ollut sanomattoman hyvä, mutta onnettomuudeksi minä erehdyin käyttämään juomaa ulkonaisesti. Ja siitä päivästä lähtien, jolloin tuon erehdyksen tein, silmäni ovat huonontumistaan huonontuneet. Nyt on leikkaus välttämätön."

Veljeni sanoi minulle: "Sinä olit miehesi hoidossa, ja siitä syystä minä en enää käynyt sinua katsomassa."

"Ei", vastasin minä. "Minä hoidin itseäni tosiaankin sinun tohtorisi ohjeiden mukaisesti."

Kuinka naisen täytyykään valehdella! Äiteinä me valehtelemme rauhoittaaksemme lapsiamme, ja kun olemme puolisoita, niin kerromme valheita rauhoittaaksemme lapsiemme isää. Milloinkaan me emme vapaudu tuosta välttämättömyydestä.

Petokseni sai aikaan sen, että mieheni ja veljeni välinen suhde parani. Veljeni soimasi itseänsä siitä, että oli saanut minut salaamaan asian mieheltäni, ja mieheni katui sitä, ettei ollut heti alussa noudattanut veljeni neuvoa.

Vihdoin, molempien asiaan suostuttua, saapui englantilainen lääkäri ja toimitti leikkauksen käsitellen vasenta silmääni. Se oli kumminkin liian heikko kestääkseen ponnistusta, ja viimeinenkin värjyvä valonkajaste hävisi siitä. Sitten häipyi toinenkin silmä vähitellen pimeään.

Eräänä päivänä mieheni tuli vuoteeni viereen. "Minä en kehtaa sitä enää salata sinulta, Kumo", sanoi hän, "sinun silmäsi olen minä tärvellyt".

Minä tunsin, että hänen äänensä tukehtui kyyneliin, otin hänen oikean kätensä molempiin käsiini ja sanoin: "Mitä puhutkaan! Sinä olet menetellyt ihan oikein. Sinä olet käsitellyt vain sitä, mikä nimenomaisesti sinulle kuuluu. Ajattelehan, jos joku vieras lääkäri olisi vienyt minulta näön. Mitä lohdutusta minulla silloin olisi ollut? Nyt sitävastoin minä voin tuntea, että on paras niinkuin on tapahtunut, ja suurena lohtunani on se tieto, että olen kadottanut silmieni valon sinun käsissäsi. Kun Jumalaa palvelevalta Ramtshandralta puuttui yksi lootuskukka, hän tarjosi molemmat silmänsä tuon puuttuvan lootuksen asemesta. Minä olen antanut silmäni Jumalalleni. Kun tästä lähtien näet jotakin, mikä sinua ilahduttaa, niin sinun pitää se minulle kuvailla, ja minä käytän sanojasi ravintonani, sinun näkemisestäsi minulle jääneenä pyhänä lahjana."

Minä en tietenkään tarkoita, että sanoin kaiken tuon silloin ja siinä, sillä näistä asioista ei käy puhuminen hetken liikutuksen vallitessa. Mutta minä mietin näitä ja samanlaisia asioita pitkät päiväkaudet. Ja kun olin kovin masentunut, tai jos palvontani valo joskus himmeni ja minä surkuttelin kovaa kohtaloani, niin annoin mieleni toistella noita lausumia, toista toisensa jälkeen, niinkuin lapsonen toistelee hänelle kerrottua tarinaa. Siten minä jälleen pääsin hengittelemään rauhan ja rakkauden seesteisempää ilmaa.

Siinä keskustellessamme minä sanoin miehelleni kyllin paljon osoittaakseni mitä sydämessäni piili.

"Kumo", sanoi hän minulle, "typeryyteni aiheuttama onnettomuus ei ole enää mitenkään autettavissa. Mutta jotakin voin sentään tehdä. Minä voin aina pysytellä sinun luonasi ja koettaa korvata puuttuvaa näköäsi niin hyvin kuin osaan."

"Ei", vastasin minä, "se ei käy päinsä. Minä en vaadi sinua muuttamaan kotiasi sokean sairaalaksi. Yksi ainoa asia on tarpeen -- sinun on mentävä uudelleen naimisiin."

Yrittäessäni hänelle selittää, että se oli tarpeen, minun ääneni hieman petti. Minä yskin ja yritin salata liikutustani, mutta hän puhkesi puhumaan:

"Kumo, minä tiedän olevani houkkio ja kerskailija ja mitä hyvänsä, mutta sellainen konna minä en ole! Jos milloinkaan menen uudelleen naimisiin, niin vannon sinulle -- vannon sinulle kaikkein juhlallisimmin valoin kotijumalani Gopinathin nimessä -- että vihattavin kaikista synneistä, isänmurha, saa langeta minun päälaelleni!"

Ah, kunpa en olisi milloinkaan sallinut hänen vannoa tuota kamalaa valaa! Mutta kyynelet tukahduttivat minun ääneni, ja tuskin kestettävissä oleva riemuntunne esti minua mitään sanomasta. Minä kätkin sokeat kasvoni pieluksiin ja nyyhkytin nyyhkyttämistäni. Kun kyynelteni ensimmäinen tulva oli ohi, minä vedin hänen päänsä rinnalleni.

"Miksi", huudahdin minä, "miksi vannoitkaan sellaisen kamalan valan? Luuletko, että minä kehoitin sinua menemään uudelleen naimisiin oman halvan nautintosi vuoksi? Se ei ollut tarkoitukseni. Minä ajattelin itseäni, sillä hän voisi toimittaa ne palvelukset, jotka olivat minun asianani, kun minä olin näkevä."

"Palvelukset!" huudahti hän. "Palvelijat kelpaavat pitämään niistä huolta. Luuletko minua niin mielettömäksi, että otan talooni orjan ja pyydän häntä istumaan valtaistuimelle jumalattareni keralla?"

Lausuessaan sanan "jumalattareni" hän piteli kasvojani käsissään ja suuteli minua otsaan, kulmakarvojen väliin. Sinä tuokiona avautui jumalallisen viisauden kolmas silmä siihen kohtaan, mihin hän oli minua suudellut, ja minä tulin totisesti pyhitetyksi.

Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet ja teeskentelyt!"