Part 4

"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan; minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta nyt -- koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja sinä tietysti -- no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja makeat hänen muiskunsa ovat!"

"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.

"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs. "Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä... Näetkös Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä maahan!"

Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.

"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa: toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."

Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen Baioksen vihan korkeimmilleen.

"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta, kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan sanaakaan puhumatta."

"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit minulta semmoisia hullutuksia."

"Minä pysyn sanassani: vanno -- tahi..."

"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.

"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle, "tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä... Jos kiellät, kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta kompastunut veteen..."

Akontios vaaleni hiukan.

"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.

"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa. "Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"

Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.

"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.

"Vanno!" toisti seppä.

Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!

"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."

Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.

"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan, Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."

Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon päin.

Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan ovenpäällystää.

"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi puettu olento ylimalkaan osaisikaan..."

Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.

Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa. Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa, että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan; joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön" kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten tehdä työtä.

Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta virkkuna pihaan.

"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma. Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."

"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.

"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies, Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi, paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin, että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle, kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"

"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö teokseni Kydippeäkin?"

Neaira katsoi häneen kummastellen. "Tunnetko häntä siis?" kysyi hän hitaasti.

"Melanippos on usein, puhunut hänestä, ja toiseksi: voidakseen olla mitään kuulematta Karidemoksen tyttärestä, pitää elää vieläkin sulkeutuneempaa elämää kuin minä. Koko Miletohan ylistää hänen kauneuttaan ja lempeyttään."

"Liioitellaan", sanoi Neaira. "Tosi on, että hän on kaunis; mutta en tiedä, hänen silmäinsä luonti on niin kopea ja tyly... Sinua hän varmaankaan ei miellyttäisi."

"Olisin kuitenkin utelias..."

Omituinen harmistumisen piirre väräytti nuoren tytön huulia. Hänen silmänsä iskivät tulta, koko kasvojen-muoto, -- joka muutoin hänen puhellessaan Akontioksen kanssa oli niin hymyilevä ja kirkas -- näkyi muuttuneen.

"No", sanoi hän katkerasti, "ehkä tänään, kun menet noutamaan paljoa rahaasi, sinun onnistuu tavoittaa säde tuosta auringosta. Rukoile Afroditeä, että hän johtaa ihanan Kydippen askeleet naishuoneista arkontin asioimishuoneesen!"

"Sepä olisi oivallista", sanoi Akontios, "sillä omastakin mielestäni olen tyhmä, kun en vilahdukseltakaan ole nähnyt Mileton enimmin kiitettyä kaunotarta. Sepä vasta on taideniekka! Mutta mikä sinun on, hyvä Neaira? jumalien nimessä, luulenpa, että olet vihoissasi minulle siitä, että puhun Kydippen kauneudesta, kun minulla on silmieni edessä 'paimentyttöni' perikuva? Oi, kuinka te naiset olette äärettömän itserakkaat!"

Hän koki antaa asialle leikillisen muodon, sillä Neairan melkein vihainen katse pelotti häntä paljon enemmän, kuin rakastuneen Baioksen eilinen röyhkeys.

"Minäkö itserakas?" nauroi Neaira voimatta tukehuttaa harmiansa. "Mistä minä sitten kerskailisin? Ehkä kasvojeni kauneudesta, jotka Akontioksen mielestä olivat liian rumat lainattaviksi 'paimentytölle?' Luuletko, ett'en minä tiedä yhtä hyvin kuin sinä itsekin, ett'ei ole mitään yhdennäköisyyttä minun ja ylistetyn taideteoksesi välillä? Ei, Akontios, silloin ymmärrät minua väärin! Jos sinulla vaan olisi ollut parempi, niin ei sinun ensinkään olisi johtunut mieleen... Mutta minua suututtaa, että te miehet heti joudutte aivan haltioihinne, jos on asiaa käydä katsomassa kaunista nukkea, joka todellisuudessa ei kuitenkaan ole meitä muita parempi. Jos nenä tahi silmäripset ovat hiukan sinne tahi tänne päin kiertyvät, niin ei suinkaan se kuitenkaan voi täyttää koko sieluanne; mutta te käyttäydytte ikäänkuin koko maailman onni riippuisi siitä."

Nyt tuli Melanippoksen orja. Hän toisti sanasta sanaan, mitä Neaira jo oli kertonut.

"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän, kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa, että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi, kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."

"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle, sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen talossaan."

"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.

"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi eteeni."

Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti, vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.

"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän! Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin pitää tuntua, kun on rakastunut."

Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle. Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta, neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla. Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo, vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät, hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos, koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.

Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.

Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija, jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa, vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet, joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.

Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui kylmäkiskoiseen tervehdykseen.

Akontios ei huomannut tervehdystä eikä uhkausta. Jo aikoja ennen oli toinen kuva vetänyt puoleensa hänen kauneutta janoavat katseensa, ja tämä kuva oli niin hurmaava, niin tenhoava, ett'ei edes kunnioitus kaupungin päämiestä kohtaan voinut pitää hänen ihastustaan aisoissa.

Vasemmalla, muutama askel taampana, seisoi näet tyttö, joka, sen mukaan kuin Akontios oli kuullut, varmaan oli Kydippe, ihanin tyttö koko Miletossa. Hihallinen ionialainen vaate, joka vyöhyellä vetäytyi poimuihin, verhosi hänen ihmeen ihanata vartaloaan. Rinnan ja selän yli kietoutui sievästi diploidion, eräänlainen kaulakappa, joka näkyi salaavan, mutta samalla ilmaisevan mitä kauniimman vartalon suloutta. Tuuheat kultakutrit olivat solmitut niskassa yksinkertaisin solmuihin; päälaella olivat ne punotut ristiin tummansinisillä nauhoilla. Ja nuo taivaalliset kasvot sitten, joissa jok'ainoa pieni viivanen oli täydellinen, eivätkä ne kuitenkaan olleet jäykät eivätkä elottomat, vaan niissä oli verraton kauneus yhdistetty naiselliseen sulouteen, jalo majesteetillisuus iloiseen vilkkauteen!

Akontios seisoi hetkisen ikäänkuin hengetönnä tämän ilmiön edessä, joka oli hänen kauvan uneksittu jumalallinen ideaalinsa ihmismuodossa. Jos Afrodite koskaan oli astunut alas Olympon harjanteilta vaeltaakseen ihmisten keskellä ja levittääkseen onnea ja siunausta, niin jumalatar varmaan asui tämän ihanan neitosen ambrosialaisessa ruumiissa.

Mutta ei ainoastaan taideniekkaa anastanut Kydippen sanomaton kauneus; myöskin ihminen, tuo aistehikas nuorukainen tunsi ensimmäisen kerran elämässään vastustamattoman Eroksen kaikkivaltaisuutta. Hänen sydämmessään tuntui tuska, tavaton tuska ja kipu, ja kuitenkin tämä vaiva viehätti häntä, hän ei olisi tahtonut vaihtaa sitä kaikkiin maailman aarteihin. Niinä muutamina silmänräpäyksinä, jotka kuluivat siitä, kuin Akontios ensin havaitsi Kydippen hurmaavan muodon, siihen, kunnes hän taas tointui kuulemaan Karidemoksen sanoja, oli hän mielestään kokenut enemmän, kuin kaikkina tähän asti kuluneina elinvuosinaan.

Karidemos tarkoitti puheellaan hyvää, mutta se kuului kähisevältä ja karkealta ensilemmen autuaalliselle mielialalle. Hänen alentuvainen hyväntahtoisuutensa, kiitoslauseet, kehoittava kehuminen, kaikki tämä antoi nuoren taideniekan vaan yhä katkerammin tuntea hänen ja mahtavan arkontin huoneen välistä suurta eroitusta. Ja juuri tällä hetkellä, jolloin esteet ylhäisten ja alhaisten välillä kokonaan näkyivät poistuvan ja kaikki näkyi kehoittavan häntä antautumaan ainoastaan yhdelle, vastustamattomalle tunteelle, joka täytti hänen sydämmensä, juuri nyt vaikutti tämä peräyttävä isku nuorukaiseen kovin masentavasti. Nöyränä melkein sortuneena otti hän vastaan arkontin armon osotukset, ikäänkuin olisivat ne jonakin rangaistuksena.

"Kun olet luonut jotain uutta tahi alkanut sitä muodostaa", jatkoi Karidemos, "niin ilmoita se meille. Minä tahdon asettaa ensi kuvasi tyttäreni Kydippen huoneesen, jos se siihen soveltuu, ja ennenkuin kaikki ihmiset ovat saaneet sitä ihailla ja ihmetellä niinkuin 'paimentyttöäsi'."

Akontios kumarsi.

Nyt rupesi Kydippekin ensimmäisen kerran puheesen, ja kuullessaan hänen äänensä kävi ikäänkuin autuuden väreitä läpi Akontioksen ytimien.

"Veistä meille siis kuva", sanoi hän ystävällisesti, "joka voi miellyttää nuorta tyttöä -- ei kovin totisen eikä synkän näköistä. Te taiteilijat ryhdytte usein, kun teidän on onnistunut esittää suloutta, kuvaamaan majesteetillisuutta ja uhmailua, ja käsi, joka eilen vielä veisteli Hebeä, alkaa jo huomenna kuvata raivoisaa kentauria."

"Heiratar", sanoi Akontios, painaen kätensä sydämmelleen, "sinä tulet tyytyväiseksi."

"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti mutta selvästi viitaten, että hän menisi.

Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen. Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.

NELJÄS LUKU.

Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään, -- kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, -- ja siis Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.

Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista, jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan. Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta -- sillä missä tahansa Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo -- niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli, että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi, kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella, kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse Afroditeä.

Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s. paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän katsella jumaloitunsa muotoa.

Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta. Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti Karidemoksen tyttären kanssa!

Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut mielistelemästä Mileton tyttäriä.

Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen, viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei hän sitä koskaan voisi unhottaa.

Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton kaltaisena peitti mäet ja laaksot.

"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän, ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi. Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen oli tavattoman vilkas.

"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into -- ja uskollisesti rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää? Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen sydämmensä, niin voitat kaikki!"

Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan toimettomuuteen.