Part 3

"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua. Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti alhainen rahvas käytti.

"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.

"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina olet tervetullut tänne."

Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.

"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä uutterimman?"

"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" -- hän loi Neairaan kavalan katseen -- "noin puoli tuntia sitten ajoi Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet -- niin kerrotaan -- pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma -- minulle se oli onneksi, sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia. Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme -- tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai mitä sinä arvelelet, Neaira?"

"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi. "Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"

"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"

Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:

"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä niin odottamatta minulle tapahtui."

Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.

"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."

Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä surkuttelua, ja hän viipyi.

"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli katsellen menijään.

"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän", vastasi Neaira pisteliäästi.

"Uuttera -- enkö minä ole uuttera?"

"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."

Baios painoi päänsä alas surullisena.

"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.

"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni ole vaikuttanut niin haitallisesti."

"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun isoisäsi."

"Mitä se sitten todistaa?"

"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä -- mutta et ole kuulevinasikaan mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa sinua työllä ja neuvolla huolissasi..."

"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.

"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."

"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."

"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"

Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa -- iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei ajatellutkaan -- tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen käteensä.

"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios, seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."

Neaira naurahti.

"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän veitikkamaisesti.

Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi kolkosti:

"Sinutta, Neaira, en voi elää."

"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää? Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset. Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin sinulle tunnustaa..."

"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että Neaira säikähtäen hypähti.

"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti puhuen: minä en rakasta sinua -- en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet? Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"

Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.

"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.

"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat..."

"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"

"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"

"Voi hyvin!" huokasi seppä.

Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän matkaansa.

"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon, ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."

Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle, joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa, taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus, että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen. Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä -- se oli hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa -- paitsi Melanipposta -- oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.

"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.

"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.

"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä tulet? Et rakennuksesta ainakaan -- sillä sinne vast'ikään katsahdin."

"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."

Tyttö punastui uudelleen.

"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin. Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."

Neaira katsahti häneen.

"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin, Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."

"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."

"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin -- mitä tärkeitä asioita oli sinulla mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona -- mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."

"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.

"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla? Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"

"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."

Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui, kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.

Neaira tuli miettiväksi.

"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin, minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi sinulle?"

"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat purppuranpunaisina.

"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."

"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."

"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot veistää kuvasi?"

"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä asennossa, johon minä hänet asetan."

Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.

"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa, niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun sopivan."

"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"

"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."

"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."

"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."

Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin, sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. -- Hän epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.

"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"

"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin olemme sopineet."

"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."

"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.

KOLMAS LUKU.

Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä, hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa, eikä enään keksiä eikä muodostella -- sillä taideteos kaikkine yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään --, niin sujui työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä, jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot; hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira, laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.

Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.

Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.

Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan, ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen, piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse olisi hän -- niin hän arveli -- muistista saattanut kuvata Akontioksen jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa. Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios milloinkaan ollut siitä puhunut.

Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta. Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen, minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle." Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin, tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri, se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona, oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!" Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta; seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen kanssansa.

Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.

Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa. Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt, hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.

Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän täydelleen oli onnistunut yrityksessään.

"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan", sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen, puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet epäsuosiolliset... Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa -- no niin, Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."

Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä toivehikkaimmalle mielelle.

"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin. "Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."

Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.

"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"

"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton vastustajien ilkeydestä."

Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä ymmärtämätöntä.

Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.

Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana, hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla. Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan hiljaisuus.

Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.

Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.

"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar, minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut suosiosi! Paimentyttö -- sinun hengessäsi loin minä hänet -- vaikka onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään! Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea sielulleni!"

Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti. Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.

Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään, mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.

"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä? Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa, jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"

Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin. Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.

Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan. Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.

Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi, etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus. Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.

"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.