Part 3

Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä. Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni, miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten ehkä häntä näkisikään.

Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin, että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta. Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.

Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani, minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun toistaiseksi.

Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen, erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut Ellénoren luo.

-- Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.

Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.

Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi. Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.

-- Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.

-- Adolphe! virkahti hän minulle empien.

Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat, mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan.

-- Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan teitä...

Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme pöytään.

Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä. Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.

-- Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja nytkin olen hyvin heikko.

Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan. Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua; sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä, sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa toisistamme.

-- Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä järkyttää?

III.

Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin, nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä, ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa keskeyttämään puheeni:

"Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte, ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti, todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään, en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää."

Ellénore ei vastannut mitään.

"Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut kärsimyksestä ja epätoivosta."

Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin, jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut, pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta!

Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa, ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen.

Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut; samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia: pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan; se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa voittoaan yleisestä mielipiteestä.

Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta.

"Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne. Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä."

Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen.

"Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?"

Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen jonkun kerran yksin.

Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle rakastavansa minua.

Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta, kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo, kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä olennon kanssa, joka vast'ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole; mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä.

Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni, himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona, usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani, katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni.

"Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä, kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä, mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa, jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy; jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden, että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni; minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä, tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni, tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani, aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen, joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä. Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää, uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä; ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona voisin hetkisen levätä."

Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni ja soimauksenikin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi, jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui minulle kokonaan.

Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko, että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät, jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka se hyvyydessään oli suonut minulle.

IV.

Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta, että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille, tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä, jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa, niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä, joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene sinua kuvaamaan!