Part 2

Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä, jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani; mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä. Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi. Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely, kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan. Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet, jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi, eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa (jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista, yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän, jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa yksityiskohdissa.

Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen, pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin, olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan. Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden; olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin oikeutettu vahingonkorvaus.

En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi. Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa, jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään.

Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä, sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja halveksinta on äänetön.

Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen, etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa.

II.

Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa, joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti mielentilassani tärkeän muutoksen.

Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen; uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta; siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta eivät koskaan määrittelemään.

Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman tutusta sananparresta: _Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille niin suurta hupia!_

Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja, joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.

Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään, joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä. Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa, muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan, useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia. Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle, joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään, torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset, antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.

Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän pani mitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan, tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä, että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä, jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea, jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.

Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa. Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisesti kylläkin, mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan tuhansista asioista.

Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni. Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea; mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan. Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia; keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.

Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut. Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.

Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa, puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni on toisen puolemme tarkastelija.

Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu, heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään, olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön tai aivan kokonaan petollinen.

Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä, ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman voimakkaasti.

Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä: ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P. oli palannut kotiin.

Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni, uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle; rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.

Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun. Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla, ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas. Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle, salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman päivän kuluttua."

Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut, alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan, jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet seurustelemaan Ellénoren kanssa.