Part 8

Ja oliko tämä mikään kumma? Vanhempi nainen -- olkoonpa voimakkain personallisuus mitä ajatella saattaa -- voittaessaan nuoren, muodissa olevan miehen kuin omansa konsanaan -- tietenkin tulee elämään alinomaisessa pelossa että joku ottaa tämän miehen häneltä pois. Hänhän oli itsekin ottanut hänet. Jos sanoisimme että hän oli mustasukkainen jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin, vanhalle tahi nuorelle, miehelle tahi naiselle ja yleensä jokaiselle, jonka Rafael tapasi, niin me liioittelisimme. Mutta juuri tämä liioittelu väkevästi valaisee asiain todellista laitaa, sillä tuo mustasukkaisuus oli _sitä laatua_. Hän ei kärsinyt että Rafaelille oli olemansa ketään muita. Jos keskustelu jonkun muun kanssa johti johonkin tunnelmaan, täytyi hänen ruveta sitä ohjaamaan; hän ei saattanut jäädä ulkopuolelle. Hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen oikea jalkansa alkoi polkea, ja jollei tästä ollut apua, niin nakkeli hän poikkipuolisia tahi hämmentäviä sanoja keskusteluun -- samantekevä, kuka Rafaelin kanssa keskusteli.

Jos tällöin sanottiin jostakin jotakin hyvää ja jos näkyi että Rafael alkoi tuntea syttymistä tuota kehuttua kohtaan, niin puhalsi Angelika tämän liekin sammuksiin -- kirjaimellisesti! Hänellä nimittäin oli tapana puhallella, kohautella hartioitaan, nakella päätään, pyöritellä jalkaansa. Aluksi Rafael luuli että Angelika tiesi kaikista noista ihmisistä jotakin epäedullista, jotakin joka ansaitsi puhaltamista, ja hän ihaili Angelikan puolta Norjaa käsittävää tuttavapiiriä. Angelikan totuudenrakkauteen hän yleensä luotti kuin varmimpaan asiaan tässä maailmassa. Hän uskoi että se oli rajaton, sekin, niinkuin niin moni muu Angelikan ominaisuuksista. Hänhän sanoi kursailematta julki kyynillisimmänkin ajatuksensa eikä teeskennellyt millään tavoin. Mutta vähitellen selveni Rafaelille, että Angelika sanoi täsmälleen sellaista, mitä hän tunsi tarvitsevansa sanoa, sellaista mikä pisti hänen päähänsä kulloinkin vallitsevassa mielentilassa. Hän ei kunnioittanut totuutta enempää kuin mitään muutakaan.

Kun he eräänä päivänä istuivat päivällispöytään -- Rafael tuli myöhään kotiin ja oli nälissään -- lausui hän ilonsa senjohdosta että oli ostereita. "Ostereita!" huudahti hän, "ja juuri nyt! Mutta eivätkö ne ole tällä haavaa kovin kalliita? -- "Pyh, se oli se vanha nainen, tiedäthän, hän tahtoi että toisin niitä sinulle. Sain ne melkein ilmaiseksi". -- "Sepä hauskaa. Sinäkin olet siis ollut ulkosalla?" -- "Olinpa hyvinkin ja näin siellä sinutkin. Sinä kuljit Emma Ravnin kanssa." -- Rafael kuuli heti äänestä, ettei hänellä ollut lupaa kävellä Emma Ravnin kanssa, mutta hän sanoi kuitenkin: "Niin, eikö hän olekin suloinen? Hänessä on jotakin niin raikasta ja turmeltumatonta. --" -- "Hänessäkö? Häneltähän ajettiin sikiö ennenkuin hän meni naimisiin." -- "Emmalta --! Emma Ravniltako?!" -- Niin juuri, -- mutta kenen se oli, sitä en tiedä!" -- "Ei, mutta tiedätkös Angelika, tätä minä en usko", sanoi Rafael juhlallisesti. -- "Usko tahi ole uskomatta, mutta minä olin itse läsnä auttamassa hänen äitiään; sehän tapahtui pensionissa! Voit siis arvata että minä tiedän sen."

Rafaelin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että kukaan ihminen saattaisi mennä niin pitkälle että omasta päästään keksisi tämmöisen valheen. Emman silmät, kirkkaat kuin vesi lähteessä, jonka pohjalta pienimmätkin hiekkajyväset voidaan eroittaa, -- katsoivat nyt häneen kaukaisuudesta, puhtaina ja viattomina. Hän ei käsittänyt kuinka semmoiset silmät olisivat saattaneet valehdella. Hän ihan tunsi itsensä sairaaksi tämän johdosta, hän ei voinut syödä, vaan nousi pöydästä. Maailmahan on vain petosta, puhtainkin on saastaista. Siitä päivin hän huomatessaan Emman tahi hänen valkohapsisen äitinsä tulevan vastaansa, pyörsi toiselle kadulle välttyäkseen tapaamasta heitä. Hän oli sydämestään kiintynyt sukuunsa; sen heikkoudet olivat kaikkien nähtävissä, mutta myöskin sen kunnollisuus ja rehellisyys. Tämä ainoa juttu turmeli hänen luottamuksensa, vahingoitti hänen itsekunnioitustaan, hävitti hänessä paljon ja teki hänet paljoa köyhemmäksi. Mitenkä _hän_ itse saattoikaan kelvata mihinkään, kun noin antoi kaikkien pettää itseään?

Koko jutussa ei muuten ollut sanaakaan totta.

Rafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi kotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.

Ajan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan, saattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei muistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä joka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui vain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli erinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella varmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan. Angelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin mitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä ja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi saattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta joka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli taas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin turhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin ankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.

Ehkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli nimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus pukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui useampien hermosolujen kapinallisuudesta.

Angelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia. Mutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli senvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin Rafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että se tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai tietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä kirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt; mutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä salamielisine viittauksineen.

Hän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia ystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että Rafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen itsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita verukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla. Tämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla tavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän luuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei ympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja. Ja tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa Rafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet epäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!

Hänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi, puuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä kiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa elettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti katettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä ajattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin puettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa yksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki "melkein ilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla". Aina oli joku, joka "melkein lahjoitti sen".

Rafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri senvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin toiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei osannut kieliä, ja suuri perhe --! Täällä kotona -- sen hän pian sai huomata -- ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän ei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki ratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja tämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen paljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista -- ja jatkoi siten.

Aina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain "toistaiseksi". Hänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet pitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden täytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä hän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään enää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä alemmas ja alemmas.

Jos vain saisin _rauhaa_, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja vielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.

Mutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan elikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut. Angelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei Angelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon, kireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin tilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää hallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi siitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski talouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen joutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen mustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin luomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat hänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.

Rafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein kamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä päivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän. Ja kummallista kyllä -- eräänä päivänä hän istui tehden jotakin ikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään kevätauringon loisteessa... silloin aate antautui itsestään, korkeana, hymyilevänä -- ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän pyysi: "Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on rahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy saada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle että näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä pelastaa meidät kaikki."

Viimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt Rafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein hän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että hänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi maatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle hänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael nukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista -- 14 -- päivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika tutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain ja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja kuului:

"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden huolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei olisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti jakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta purjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista ihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja _hän_ oli yksi; yhdessä olisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti ovat."

Siinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea enempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain kopioinut sen jostakin.

Siinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän oli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin ajatukset liikkuivat.

Rafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti kynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja seisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan, istuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.

Silloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja sanoi kaameasti: "Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä sinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi -- sen emakon luona!"

"Emakon!" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli häiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että Angelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu häväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen kaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:

"Mitä sinä uskallat --! Ketä sinä tarkoitat --?"

"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä että se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut saadakseen?"

Angelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: "Sitä kuvatusta, joka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen."

Samassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen sohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän näki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli kuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut aavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa hänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet velttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät olivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta,... uskaltaisiko hän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja jäsenet alkoivat värähdellä...

"Sinä olet ottanut _minun_ omenani, kuuletko", kuului samassa lapsen ääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne ulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti Angelikan hengen.

Rafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin takaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt häntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt; tyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut tuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.

Mutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut Angelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen -- --!

Oliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua toistamiseen?

Ei, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! -- Kummallista: hän alkoi sääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla ennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella niin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta mahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa ylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä laskelma seurasi -- siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja muiden vikoja -- ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin tunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan itkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan kätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin anteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.

Mutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen synnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut sitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä ajaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan -- ja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ, jonka Angelika oli vainunnut.

Taas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla hämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä pahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä enää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi; liike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti esiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten läsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he yksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen tahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle Angelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa ja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne heittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän kauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta minkäänlaista onnea edes päiväkseen.

Hänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen intohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin jälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle oli _voinut_ käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla mitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja kunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja hänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun! Ihmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään. Sitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei hän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi nylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.

Alusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta. Kunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla -- mutta jota ei tullutkaan.

Tässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää tapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin häntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä lapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos Angelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! -- Rafael ei lopuksi enää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla huikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen ettei Angelika saanut lapsia!

Mitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä käsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja käsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä. Mutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei kokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo, sillä siihen tarvitaan kaikki voimat.

Rafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara työnteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin päiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että tahto.

Hänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja, näkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, -- kaikki kuvat olivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen käyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat tällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.

Hän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen ruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael hänessäkin huomata muutoksia -- ainaiset taistelut ja sovinnon teot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei valittanut sanallakaan -- sellaista hän ei osannut --; mutta hän itki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain epätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen rakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta tässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään; hurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista valohohdetta.

Eräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön. Tavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti hänet. "Kuulehan Rafael", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti liikehtien, "minä olin menossa sinun luoksesi."

"No, mistä on kysymys?" --

"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut kirje."

"Äidiltä --!"

He eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien kun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.

"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon."

"Hm, hm, vai ehdon."

"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on matkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet rauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se."

"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?"

"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen".

Rafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin, miksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui häneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri tänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta hänellä ei ollut rahaa -- enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen juhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä Angelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli annettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut näiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. --

Angelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen juhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi tunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla ylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne missä halusi suuttua.

Rafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään Angelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli Angelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen. Ja lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi olla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut lainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut anteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä levoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein) tuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta aivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä iltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin -- nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet kaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. "Muistatko sinä", sanoi Hans Ravn, "kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle rahoja, Rafael?" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. "Nyt minä uin pinnalla, minä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman ihmislapsen kanssa. -- Voi, jospa tuntisit hänet!" -- "Ja kaunis näkyy hän myös olevan!" -- "Ja kaunis on hän myöskin -- -- ja tulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies." Vedet nousivat Rafaelin silmiin. "Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?" -- "En aivan niin onnellinen kuin sinä." Hän meni puhumaan erään toisen tuttavan kanssa, -- mutta palasi sitten takaisin. -- "Sinä sanoit, Hans, että minä usein lainasin sinulle rahoja -- -- --" Tarvitsetko? Tahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? -- Voitko luovuttaa 200 kruunua?" -- "Tässä saat ne! -- Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa tapaamisen kunniaksi! -- Ei, rouvia emme ota mukaan", lisäsi hän kun Rafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. "Niin, emme ota rouvia mukaan!" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi käyttää vapauttaan.

He saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael kutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas leikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin heti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja senjälkeen he hymyillen keskustelivat. -- Myöhemmin illalla, kun piti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He tahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot olivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti, sillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän koskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain huomauttamaan: "Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi." --