Part 7

Omituista on olo tuommoisissa suhteissa kuin Angelikan ja hänen, -- ollaan siinä uskossa, että on pysytty aivan näkymättöminä. Rafael ajatteli että tähän saakka ei kukaan kuolevainen ollut tiennyt asiasta tämän taivaallista. Ja nyt pelkkä epäilys päinvastaisesta saattoi koko elämän vaivaiseksi. Pensioni, Angelika, kirjeet -- helvetti! Hän ei mistään hinnasta halunnut jatkaa tätä. Oliko Angelika ehkä heittänyt verkkonsa ulos ja pyydystänyt hänet kuin lihavan, tyhmän kalan? Tämä ei ollut kertaakaan välähtänyt hänen mieleensä eikä koko juttu ollut merkinnyt hänelle mitään -- ennenkuin nyt, kun hän tapasi Angelikan Kööpenhaminassa. Ehkäpä _tämäkin_ tapaaminen oli vain hyvin suunniteltu juoni!

Ei mikään voi syvemmin loukata miehen turhamaisuutta ja valloittajatunnetta kuin huomio, että luulotellusta voittajaherrasta onkin muuttunut vangituksi orjaksi.

Rafael ajelehti kannella suurimman osan yötä, ja kun hän tuli Kristianiaan, asettui hän asumaan erääseen hotelliin. Sieltä hän aikoi seuraavana päivänä matkustaa kotiin Hellebergeneen; kestäköön tai katketkoon! Tämän -- ja kaiken samantapaisen piti nyt loppua ainiaaksi; tämmöinen nosti paholaisen kaiken etunenään. Ja kun hän pääsisi kotiin ja saisi tietää missä Helene oli, niin kaikki muu menisi itsestään.

Hotellista hän meni Angelika Nagelin pensioniin sanoakseen että hänen siellä olevat tavaransa olivat tuotavat hänen luokseen hotelliin heti; hän matkustaisi iltapäivällä.

Hän oli syönyt päivällistä ja tuli juuri huoneeseensa pakatakseen tavaroitaan, -- kun hänen silmänsä sattuivat Angelikaan, joka oli tullut sillävälin sisään. Tämä seisoi hänen edessään hienona, kauniina ja onnettomana; semmoisena Rafael ei ollut koskaan nähnyt ketään. Eikö hän todellakaan ollut saattanut tulla Angelikan luo asumaan? Täytyikö hänen heti matkustaa? Angelika itki niin ilmetyn epätoivoisesti, että Rafael, joka oli valmistautunut kaikkeen paitsi näkemään häntä lohduttamattomana, seisoi siinä ja vastaili vältellen. Eihän heidän suhteellaan, sanoi hän, ollut muuta kuin tilapäisen tapaamisen luonne; senhän he tiesivät molemmat. Siispä piti Angelikankin tietää, että siitä ennemmin tai myöhemmin piti tulla loppu. Ja nyt oli se hetki tullut.

Mutta Angelika sanoi että se oli merkinnyt enemmän; hän ei ollut tavannut ketään, josta olisi pitänyt niin paljon kuin Rafaelista, ja tämänhän hän kyllä oli näyttänyt Rafaelille. Hän oli tullut tänne sanomaan että hän oli raskaana. Ja hän oli tästä niin epätoivoissaan kuin kukaan voi olla; se olisi hänen ja hänen lapsensa surma. Koskaan ei hän ollut ajatellut näin kauheita asioita, mutta hänen mieletön rakkautensa oli vienyt hänet pois suunniltaan; -- niin että hän nyt siis joutui makaamaan niinkuin oli vuoteensa rakentanut.

Rafael ei voinut vastata tähän mitään, sillä hän ei voinut ajatella. Hän katseli Angelikan niskaa ja selkää ja näki niiden nytkähtelevän. Hän näki Angelikan pienen jalan pistävän esiin hameen alta, hänen vahvan käsivartensa, joka pisti lyhyen hihan alta esiin. Kasvonsa Angelika peitti käsillään, kyynärpäät pöytään nojaten ja itki, huusi ja kirkui.

Ja kuitenkin, -- mikä ensiksi kokosi hänen ajatuksensa yhteen, ei ollut sääli olentoa kohtaan tuossa hänen edessään. Se oli Helene, se oli rovasti, se oli äiti. Mitä he sanoisivat tästä? --

Angelika tunsi mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat ja kohotti päänsä: "Tahdotko sinä todellakin matkustaa minun luotani!" Kuinka epätoivoiset olivatkaan hänen kasvonsa; tuo väkevä ihminen oli heikompi kuin lapsi.

Rafael seisoi hänen edessään avatun matkalaukkunsa luona, aivan onnettomana hänkin. "Mitäpä hyödyttäisi jäädä tänne?" vastasi hän alakuloisesti.

Angelikan silmät pälyilivät häntä, tulivat kirkkaammiksi ja yhä kirkkaammiksi, saivat jyrkän ilmeen; sitten ne alkoivat loistaa, salamoivat, suu aukeni ivahymyyn, hän kasvoi sekunti sekunnilta, kunnes kohosi ilmaan: "Sinun pitää naida minut, jos olet kunniallinen mies!"

"Minun naida -- sinut -- --!" huudahti Rafael, ensin kauhistuneena, sitten ivallisena hänkin.

Nyt Angelikan silmiin tuli paha ilme, hänen päänsä kurottui eteenpäin, koko olento kyyristäytyi hyökkäykseen kuin tiikerikissa. Mutta hyökkäys supistui miehekkääseen kämmenen iskuun pöytää vasten: "Niin, sinun _pitää_ naida minut, piru vieköön!" hän sähisi. Sitten hän kiiti Rafaelin ohi ikkunaa kohti. Mitä hän aikoi?

Avata sen, huutaa ulos; -- Rafael ei kuullut selvästi, mitä. Kurottautua kokonaan ikkunanpuitten ulkopuolelle ja kirkaista vielä kerran, -- sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi Rafaeliin päin, huohottavana, voitonriemuisena.

Rafael seisoi liidunvalkeana -- ei pelosta, vaan siitä syystä että hän huomasi nyt saaneensa verivihollisen. Ja silloin hän nousi taisteluun.

Angelika näki sen heti, näki hänen voimansa jo ennenkuin hän liikahtikaan. Rafaelin silmissä ja ryhdissä oli jotakin, jota hän ei koskaan saisi valtoihinsa. Oli voimaa ilmeessä ja asennossa, voimaa, jonka kanssa ei kernaasti antautuisi kilpailuun. Jollei Rafael ollut koskaan ennen nähnyt häntä, niin ei hänkään ollut nähnyt Rafaelia.

Mutta sitä hurjemmin hän rakasti Rafaelia. Hän riemuitsi sen johdosta, ettei Rafael välittänyt hänen liikehtimisestään huoneessa, vaan kääntyi panemaan viimeistä vaatekappaletta matkalaukkuun ja sulkemaan sitä. Silloin hän hiipi aivan Rafaelin viereen -- murtuneena, tuskassa ja kurjuudessa niin suuressa, ettei Rafael ollut moista koskaan nähnyt, ei taiteessa eikä elämässä. Kasvot kauhun jäykistämät, silmät tuijottaen, koko olento liikkumattomana, ääneti vain kyynel kyyneleen jälkeen valui silmistä -- nyyhkyttämättä. Hän tahtoi, hänen täytyi saada Rafael. Hän veti Rafaelia puoleensa kuin ahnas merivirta, se oli elämäntarpeen rakkautta, sen ilmaisua, sekä raivoa että epätoivoa uhkuen. Nyt Rafael sen käsitti.

Mutta hän pani vaatekappaleen paikoilleen ja sulki matkalaukun. Senjälkeen hän käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa, ikäänkuin olisi ollut siellä yksinään, -- ja sanoi että Angelikan pitäisi itsensäkin huomata että se oli mahdotonta.

"Etkö usko", vastasi tämä hiljaa, "että minä voin kantaa kaikki vaivannäöt sinun puolestasi? Niin että saisit työskennellä mielitöissäsi. Etkö sinä ole huomannut, että minä tulen toimeen sinun äitisi kanssa?" Rafael ei vastannut, mutta hänen täytyi itselleen myöntää että tämä oli totta. Angelika odotti hetken ja jatkoi sitten: "Ja Hellebergene... tunnenhan minä senkin, minähän olen sukua rovastille ja olen käynyt siellä. Minähän olisin niin sopiva hoitamaan siellä kaikkea, -- etkö usko? Entä sementtikaivosi, lisäsi hän, "minähän olen senkin puuhan etunenässä, niin ettei sinun siinäkään tarvitsisi nähdä vaivaa."

Hän sanoi tämän kaiken hillitysti, lyhyesti. Hän oli hiukan sorakielinen, ja tämä seikka toi hänen puheeseensa jotain omituisen avutonta.

"Älä kuitenkaan matkusta vielä tänään -- ajattele vielä asiaa!" lisäsi hän ja itki jälleen hyvin katkerasti. Rafaelista tuntui että hänen täytyi ruveta lohduttelemaan.

Angelika tuli häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painalsi hänet koko epätoivoonsa ja himoonsa. "Älä matkusta, älä matkusta!" -- --

Hän tunsi että Rafael lämpeni. "En koskaan ole antautunut kenellekään senjälkeen kun jäin leskeksi", hän kuiskasi -- "ja huomaathan sinä itsekin --" hän painoi päänsä Rafaelin olkapäätä vasten ja nyyhkytti, nyyhkytti.

"Tämä kaikki tulee niin äkkiä minun päälleni" sanoi Rafael. "Minä en voi --"

"Niinpä siis mieti!" keskeytti Angelika kuiskaten ja suuteli häntä nopeasti, "Oi, Rafael", - hän kietoutui hänen ympärilleen, sytytti hänet tuleen.

Joku koputti oveen, he hypähtivät erilleen. Se oli mies, jonka piti tulla noutamaan tavaroita.

"Ei", sanoi Rafael ja punastui, "minä jäänkin tänne huomiseen saakka."

Mies meni. Angelika syöksähti Rafaeliin syliksi, hän kiitti, riemuitsi, suuteli. Voi, kuinka hän säteili voimaa, onnea, voittoa! Hän oli nyt kaksikymmentäkaksivuotias nuori tyttö. Tahi oikeammin nuori mies. Sillä oli jotain miehekästä siinäkin tavassa, jolla hän nyt poistui.

Mutta hehku ja tuli ei vielä ollut ehtinyt huoneesta häipyä, kun Rafaelin mielentila äkkiä putosi alas. Tuokiossa hän oli pitkällään sohvassa ja makasi siinä kuin haudan pohjalla. Hänestä tuntui, ettei hän enää voinut siltä sijaltaan nousta.

Mitä tulisi nyt hänen elämästään? Sillä elämällä on mukanaan unelma, joka on elämän sielu. Ja kun unelma on häipynyt, on elämä kuolleen ruumiin näköinen.

_Tämän_ nyt siis oli se suuri tuska kehittänyt! Tänne siis olivat kaikki Ravnit ahdistaneet hänessä piilevän petoeläimen. Täällä se ei enää leikittelisi ja huvittaisi häntä, täällä se iskisi kyntensä häneen täydellä todella, viskaisi hänet nurinniskoin ja ahmisi hänen raikkaan verensä. Se loisti senkin olennosta, joka juuri poistui.

Mutta yhtä varmaa oli myöskin, että jos hän hylkäisi Angelikan, joutuisi tämä lapsineen turmioon. Ja silloin ei kukaan pitäisi häntä kunnian miehenä, ei edes hän itse.

Nyt viimeksikin Ranskassa, kun hän ei löytänyt lepoa eräässä suuremmassa työssä, jonka päämäärä näkyi suorastaan hämäränä, hän ajatteli usein: sinä olet ottanut elämän liian keveästi.

Ehkäpä nyt, jos hän täyttäisi velvollisuutensa, sälyttäisi hartioilleen rikoksensa sekä Angelikaa, itseään että muita kohtaan -- ja kantaisi kuormansa kuin mies,... ehkäpä hän silloin kykenisi käyttämään kaikkia voimiaan?

Niin teki äitikin, -- ja pääsi perille.

Mutta ajatus äidistä siirsi ajatuksen Heleneen, unelmaan. Se lensi nyt hänen luotaan kuin muuttolinnut syksyllä. Hän makasi jälleen haudassa ja tunsi ettei voinut enää nousta.

Kaiken sekamelskan keskeltä, joka häntä kesällä oli ympäröinyt, hän muisti kaksi ihmistä, joihin oli oppinut täydelleen luottamaan. Ne olivat eräs nuori mies rouvineen; niiden luo hän meni illalla ja kertoi niille rehellisesti kaiken, hän kun kerta kaikkiaan oli rehellinen. Ratkaiseva koe tässä suhteessa on, että asianomainen voi kertoa kaiken itseäänkin koskevan. Ja sen hän teki.

He kuuntelivat häntä kauhistuneina. Mutta heidän neuvonsa oli peräti omituinen. Rafaelin piti odottaa kunnes saataisiin varmuus, oliko Angelika todella raskaana.

Tämä oli hänestä vastenmielistä; eihän tässä ollut asiasta epäilystäkään, sillä Angelika puhui totta. -- Mutta saattoihan hän erehtyä; -- hänen pitäisi tutkituttaa. Tämäkin ehdotus harmitti häntä; -- mutta hän suostui siihen, että Angelika tulisi heidän luokseen neuvottelemaan; hänkin oli heidän tuttaviaan.

Seuraavana päivänä Angelika tuli heidän luokseen. Hänelle he sanoivat nyt sen, mitä he eivät saattaneet suoraan sanoa Rafaelille, nimittäin että hän veisi Rafaelin turmioon. Rouva varsinkaan ei säästänyt häntä. Niin rikaslahjainen poika kuin Rafael Kaas, jolla oli semmoiset edellytykset joka suhteessa, ei toki saisi saada, vasta vähän päälle parinkymmenen ikäisenä, niskoilleen vanhempaa naisihmistä monine lapsineen! Rafael oli kaikkea muuta kuin rikas, sen Angelika oli kuullut hänen omasta suustaan, hänen elämänsä muuttuisi kuormajuhdan elämäksi jo ennenkuin hän kunnolleen oli oppinut elämään. Jos hänen pitäisi työskennellä elättääkseen niin monta ihmistä, niin täytyisi hänen ponnistella enemmän kuin jaksoi, hän jäisi edistykseltään aivan keskinkertaiseksi. Siitä taas molemmat kärsisivät ja tulisivat onnettomiksi, tyytymättömiksi. Hänen ei toki pitänyt joutua niin kovasti kärsimään kevytmielisyyden johdosta, johon Angelika oli kymmenen kertaa yhtä syyllinen kuin hän. Ja mitä Angelika luulisi ihmisten sanovan? Rafael, joka oli niin pidetty, niin odotettu vieras kaikkialla. He hyökkäisivät Angelikan kimppuun kuin varikset haaskan kimppuun ja nokkisivat hänet palasiksi. He poikkeuksetta uskoisivat pahinta.

Mies kysyi häneltä oliko hän aivan varma, raskaudestaan. Hänen pitäisi tutkituttaa. Angelika Nagel punastui ja vastasi, puoleksi pilkallisesti, puoleksi nauraen, että sen asian hän itse kyllä tunsi paraiten. "Niin", vastasi mies, "juuri niin ovat monet sanoneet, -- ja kuitenkin erehtyneet. Mitä te luulisitte niiden ihmisten sanovan, jotka nyt saisivat kuulla teidän menevän naimisiin raskauden vuoksi, silloin, kun kävisikin ilmi että te olette erehtynyt. Sillä tietysti semmoista juoruttaisiin." Angelika punastui taaskin ja hypähti pystyyn. "Sanokoot mitä hyvänsä!" Ja hetken päästä: "Mutta Jumala varjelkoon, _minä_ en tahdo saattaa häntä onnettomaksi." Salatakseen liikutustaan hän kääntyi heihin selin. Mutta rouva ei hellittänyt, hän ehdotti ilman muuta että Angelika kirjoittaisi Rafaelille, vapauttaisi hänet ja antaisi hänen matkustaa äitinsä luokse; siellä he saisivat sitten ratkaista asian. Angelikahan oli niin kykenevä, että hän menestyisi missä tahansa eläen, ja sitä hän nyt saisi koettaa. Ja auttaisihan Rafaelkin häntä.

Angelika sanoi: "Jos minun on mukaannuttava, niin minä kirjoitan vain hänen äidilleen. Hänen pitää saada kaikesta tieto, niin että hän myös huomaa Rafaelin vastuunalaisuuden."

Rouva hyväksyi tämän, ja Angelika istuutui kirjoittamaan. Tätä tehden hän usein joutui liikutuksiin, mutta sujui se kuitenkin -- nopeasti, täsmällisesti arkki arkilta.

Silloin soi ovikello; kaupunginlähetti toi kirjeen. Piika toi sen sisään, rouva otti sen vastaan; mutta se ei ollut hänelle, se oli Angelikalle, -- molemmat tunsivat Rafaelin kankean käsialan.

Angelika avasi kirjeen, muuttui tulipunaiseksi, sitten säteileväksi. Rafael kirjoitti että hän vakavain mietiskelyjen jälkeen oli tullut siihen tulokseen, että _hänen_ tähtensä ei Angelika lapsineen saanut tulla onnettomaksi; hän oli kunniallinen mies, joka tahtoi kantaa vastuunalaisuutensa eikä sälyttäisi sitä muiden kannettavaksi.

Angelika ojensi kirjeen rouvalle. Sitten hän repi juuri valmiiksi saamansa kirjeen moneksi kappaleeksi -- ja meni.

Rouva seisoi paikoillaan ja ajatteli: kaiken hyvän meissä täytyy väistyä pahan tieltä, ja silloin me olemme niin lujasti pihdeissä että riittää.

Tämä rouvan keksintö oli tehty erinäisiä kertoja ennenkin. Mutta silti se oli yhtä oikea. --

V.

Seuraavana päivänä heidät vihittiin.

Ja yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa, makasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen jälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan. _Hän_ ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla ei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen päivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä koitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli toista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa syvimmältään kyynikko.

Angelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis näyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä tuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. -- --

Seuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan juoruna.

Ihmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet hänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut valita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille; -- paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon. Mielettömimpäänkö --? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.

Ja sitten se alkoi.

Monilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin aikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he itse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät viskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät katsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän silmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia, -- mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.

Rafael Kaasko kaunis mies --? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso, liian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko? Hänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja sitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa. Ja sementtialue -- kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan semmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan, jopa nerokkuudestaan; mutta _onko_ hän erikoisemmin lahjakas? Eikö se kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle säästi puolet käyttövoimasta, -- eikö se ollut vain sen toistamista mitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli nähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan neuvoistakin, -- vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt enemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin puolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne kirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut -- niinkuin nyt hiljattain sähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa -- voiko semmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö hän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa aatteita muilta.

Rafael Kaas huomasi muutoksen -- ensinnä naisissa. Nämä olivat kuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään... lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen avioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin osittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota "oikeata ravnilaista". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä; mutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri ominaisuuksista kokoonpaikattu.

Muutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi kiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa oli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta että oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä ensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.

Sinä päivänä jona hänet vihittiin -- aikaisesta aamusta siihen saakka kun hän läksi vihittäväksi -- hän kirjoitti kirjettä äidilleen. Kirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen edessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui äidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän muodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua: että Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa, päällikkönsä, -- että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja kokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä äiti.

Hänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja siihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan ei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei hän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje oli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden taisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.

Häntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin hän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen antanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki unelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän luotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut kellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti ryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä syvimmästä ja päättäisi sen mukaan.

Tietysti hän antoi äidille aikaa -- huolimatta Angelikan levottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi pilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet lähestyivät ratkaisuaan.

Kun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän sähkötti. Vain nämä sanat: "Äiti, vastaa!" Sähkölanka ei koskaan ole vienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn itkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään kaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti saapua. Se oli saapunut:

"Rakas poikani, _sinä_ olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun olet onneton."

"Sinä" oli alleviivattu.

Hän kalpeni, pudotti sähkösanoman kädestään ja meni hitaasti omaan huoneeseensa. Angelika antoi hänen olla siellä hetken rauhassa, mutta tuli sitten sytyttämään lamppuja. Rafael näki että Angelika oli hyvin kiihtynyt ja että hän tuontuostakin heitti häneen nopean silmäyksen.

"Tiedätkös, Rafael, -- matkustaisit vain äitisi luo. Onhan toki liian hullua, jos meidän tulevaisuutemme -- ja hänen toki kanssa, näet -- menee turmioon joutavan juonittelun ja törkyämisen kautta.

Rafael oli liian onneton suuttuakseen. Eihän Angelika kunnioita ketään eikä mitään, ajatteli hän, miksi siis suuttuisi siitä ettei hän kunnioita äitiäni ja minun suhdettani äitiini?

Mutta kuinka raa'alta näyttikään Angelika hänestä tuossa sytytellessään kehnoa lamppua ja päästäessään kärsimättömyytensä valloilleen! Hänen suunsa ympärille näkyi niin liian helposti muodostuvan raaka piirre, hänen pienen päänsä asennossa, kun se noin pisti voimakkaiden olkapäiden välistä esiin, oli jotain käärmeestä, ja hänen paksut ranteensa...

"Niin, niin", sanoi Angelika, "ja loppujen lopuksi koko ilettävä Hellebergene tuskin on niin tavoittelun arvoinenkaan."

Nyt hän on tyytymätön itseensä, ajatteli Rafael; jatkakoon edelleenkin! Nyt hän ei voi pysähtyä, ennenkuin tästä tulee yhteentörmäys ja purkautuminen, mutta sitä iloa hän ei tule saamaan.

"Kaiken sen johdosta mitä ihmiset puhuvat, ja sen jälkeen mitä siellä on tapahtunut..."

Se ei sytyttänyt.

Kuinka olenkaan voinut kuvitella että Angelika tulisi äidin kanssa toimeen.

Hän nousi ja alkoi kävellä. Tätäkö äitikin on tuntenut? Hehän olivat kuitenkin niin hyviä ystävyksiä. Silloin en aavistanut mitään. Mistä johtuu, että äidin vaistot aina ovat hienommat? Olenko minä turmellut omani?

Kun Angelika hetkistä myöhemmin taas tuli hänen luokseen, näytti hän peräti onnettomalta; se liikutti Angelikaa. Ja silloin Angelika tuli niin hyväksi, niin luonnolliseksi ja niin kekseliääksi. Ja hänen ilonsa ja elämänrohkeutensa otti lopuksi sellaisen vallan, että Rafael suorastaan virkistyi, ja ajatteli: jos äiti olisi voittanut itsensä ja uskaltanut tehdä kokeen, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt! Tässä ihmeellisessä olennossa on kuitenkin niin paljon kunnollista ja hyvää.

Rafael meni lasten luo. Ensi päivästä alkaen hän kiintyi niihin ja ne häneen. Ne olivat kokeneet monenlaista puutetta suuressa pensionissa ja sellaisen äidin hoidossa, joka harvoin kävi heidän luonaan tahi piti heistä muutoin huolta kuin paikkaamalla rikkinäisiä vaatekappaleita, hillitsemällä heidän meluaan tahi kurittamalla milloin vikoja oli oikaistava. Rafaelin luonnossa oli sitä alkuperäisyyttä, joka luottavaisuudessaan tuottaa lapsille iloa, ja hän tunsi halua rakastaa ja saada rakkautta. Sellaisen vainuavat lapset heti. Angelikaa lapset sitoivat, olivat tiellä ja haitaksi -- nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanoaksemme suoraan: Rafael oli nyt hänelle kaikki.

Se oli merkillistä ihastusta, joka aina syntyi uudelleen milloin mistäkin syystä. Hänen hellyydellään ja ihastuksellaan ei ollut rajoja. Hän sijoitti tämän tunteensa semmoisenaan olemukseensa, neuvokkaaseen kekseliäisyyteensä, hankkiakseen Rafaelille kaikkea hyvää mihin hänen kätensä suinkin ulottui -- ja vielä enemmänkin. Sitä oli hänen uhrautuvaisuutensa sekä päivällä että yöllä; jos milloin mitä tarvittiin tahi tapahtui, niin se ilmeni erinomaisena palvelemishaluna, jommoista voi osoittaa vain terve ja vahva ihminen. Mutta _sanoin_ hän ei ilmaissut sitä, tuskinpa silmäyksinkään. Se tapahtui vain silloin kun hänen täytyi taistella Rafaelista -- mutta siihen se päättyikin.

Jos Angelika olisi voinut noudattaa samaa suuntaa parikaan viikkoa kerrallaan ja samalla antanut hellittämättömän rakkautensa johtaa itseään, -- niin olisi Rafael tässä voimakkaassa ilmapiirissä voinut pelastaa avioelämästään sen, minkä äiti kaikesta huolimatta oli pelastanut omastaan.

Miksi ei näin tapahtunut? Siksi että mustasukkaisuus, jonka hän oli herättänyt eloon Rafaelissa ja joka ajoi Rafaelin hänen luokseen -- vaihtoi olinpaikkaa. He eivät olleet kunnolleen alkaneet avioliittoaan, kun _Angelika_ muuttui mustasukkaiseksi.