Chapter 4

Lahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre, jossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja, ja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme, levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja, samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se muuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti ranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja teimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa askareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas voittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille iloisille kasvoillemme.

Kaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli tuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi suorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä heilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan. Kumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset siniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä lyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun mittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua lyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.

Minä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni kirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa. Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi siniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina käärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat aina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut auringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku oli.

Kirkossa istui papin perhe ensimmäisessä penkissä ja isäni ja minä pari penkkiä taaempana; mutta Susanna ja minä vaihdoimme kuitenkin salaisilla merkeillä, joita eivät muut ymmärtäneet, ajatuksia.

Kerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti -- vuodatinpa oikein katkeria kyyneleitä sentähden. Minä huomasin nimittäin, että hän oli valinnut isänikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla, voimakkaalla äänellään lauloi isäni maalaisen yksinkertaisella tavalla virtensä hyvin kovaa, mutta viritti kunkin säkeen loppuun koko jakson ääniä, joita ei nuotissa löytynyt, vaan jotka olivat isäni omaa keksintöä; -- tämä tuntui väliin minusta ja muistakin hyvin juhlalliselta. Isäni laulu lienee joskus ollut puheen esineenä pappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitä siitä lausuttiin. Sillä kirkossa hän kääntyi päin isään ja selvään huomasi että hänen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hän havaitsi että minä olin keksinyt hänen ilmeensä lakkasi hän siitä ja näytti varsin surumieliseltä.

Kun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lähetettiin hän latina-kouluun Bergeniin ja "kallis" kotiopettaja lähti pois viimeisessä höyrylaivassa samana syksynä.

Susanna sai tästä lähtien opetusta vanhemmiltansa ja minun täytyi etsiä oppia kanttorimme luona; tämä hyväsydämminen vanha ukko el taitanut itsekään paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitä hän teki kiihkoisesti ja vieläpä jonkunmoisella, vaikka kokonansa kehkeytymättömällä taiteellisella maullakin.

Kun kanttori oli saanut isältäni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun minä, samoin kuin kanttorikin, enemmän rakastin tätä huvitusta kuin lukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli kuusitoista vuotias, tällä tavoin soittelemisessa ja joutilaana olemisessa.

Jos ajatukseni tällä ijälläni olisivat olleet jokapäiväisen työn ankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa muodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minä täten olin jätetty kokonansa mielenkuvitteloni valtaan pääsivät minussa ne mielentilat juurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa määrässä ovat elämääni hallinneet. Sitä juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden välillä, joka kunkin ihmisen sisimmässä löytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka ovat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti ja todenteolla pitää selvästi eroitettavana, muutoin kuluu se paikoittain pois ja haaveksiminen tulee hänessä jonkunmoiseksi taudintapaiseksi tilaksi.

Vaikkemme nyt enää olleet tilaisuudessa olla yhtä paljon yhdessä, kuin ennen, olimme Susanna ja minä kuitenkin koko nuoruutemme ajan toisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita.

Kun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hän tavallisesti varalta veräjän luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin kanttoriin tahi palasin sieltä takaisin.

Eräänä päivänä kun astuin tietä pitkin kotiini päin, kirjat kainalossa, istui hän sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla veräjän vieressä. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minä arvasin heti, että nyt saisin jotakin kuulla.

Hän ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minä, pikemmin kuin hän näkyi toivovan, koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiihkeällä äänellä, oliko totta mitä kerrottiin, että minä olin niin laiska ja unelias, ettei minusta ikipäivinä miestä tulisi.

Susanna oli usein ilveillyt kanssani, enkä minä ollut siitä millänikään; mutta se minua tällä kertaa niin syvästi loukkasi, kun huomasin että pappilassa puhutaan meistä ja että Susanna kuuli kaikki mitä siellä sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa että Susanna sinä päivänä istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin olisin käyttäinnyt toisin kuin silloin tein, sillä minä jatkoin matkaani hyvin loukatun näköisenä, sanaakaan Susannalle vastaamatta.

Kun saavuin kotiin sain minä kuulla että pastori ja isäni olivat joutuneet kiistaan eräässä kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen esimiehenä, oli lausunut, että isäni, hänen mielestään, oli kovin jyrkkä jossakin asiassa, ja isäni oli antanut pastorille hyvin ankaran vastauksen. Seurauksena tuosta oli että jouduimme keskustelu-aineeksi pappilassa.

Tämä epäsopu vanhempiemme välillä teki meidät lapsetkin aroiksi, ja minä muistan että ensi alussa pahoin pelkäsin kulkea pappilan sivutse, kun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellä.

Susanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lähestyä minua; mutta kun minä vaan näin vilahduksen hänen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin minä tieltä metsään tahi piilouin puiden taakse, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.

Parina päivänä en minä nähnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun eräänä aamuna kuljin veräjän läpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun valkoiseen päähän lyijyskynällä kirjoitetuksi: "Sinä olet vihastunut minuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen".

Nuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minä oitis, ja sinä päivänä palasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jälleen lukeakseni noita riviä. Niiden kautta astui Susanna eteeni jälleen uudessa muodossa; ajatuksissani näin hänen kirjaimien takaa aivan kuin pisteaidan lävitse.

Jälkeen puolen päivän kirjoitin siihen alle: "katso paalun taakse!" Ja sinne minä kirjoitin: "T. ei myöskään ole vihainen S--lle".

Seuraavana päivänä seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta hän ei ollut minua näkevinänsäkään kun menin hänen ohitsensa; hän varmaankin katui, että hän niin pian oli lähestynyt minua.

Vaikka ulkonainen suhde isäni ja pastorin välillä näytti hyvin kohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidän välillään siitä päivin pidettävä lakkautettuna: he eivät jalkaansa laskeneet toisensa kynnyksen yli muuta kuin tärkeimpäin asiain sitä vaatiessa ja erityisen kutsumuksen johdosta. Tämä antoi Susannan ja minun seurustelemiselle jonkunmoisen salaperäisen muodon. Vaikkei mikään varsinainen kielto ollut esteenä meidän kanssakäymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme aivan salavihkaan.

Me olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa kodissaan, äitinsä ankaran katsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikääskuin minua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi ollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipä ihme, että me alati halusimme saada tavata toinen toistamme.

Kuta vanhemmiksi kävimme sitä harvemmin saimme olla yhdessä, mutta halu ja ikävä saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielä suuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessä viettää, saivat vähitellen, itsemmekin tietämättä, aivan toisen muodon kuin tuo entinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hänen kanssaan oli nyt käynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin päiväkauden pappilan ympärillä ainoastaan saadakseni nähdä häntä edes vilahdukselta vaan.

Minä olin silloin kuusitoista vuotias kun hän kerran, kulkiessani pappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi minulle pienen kukkasen aidan yli. Hän kiiruhti sitte suoraa päätä kukkapensaitten läpi pois, ikääskuin olisi hän peljännyt, että joku olisi sattunut näkemään mitä hän teki.

Silloin minä ensi kerran selvään huomasin kuinka kaunis hän oli; ja kauan aikaa pysyi hänen kuvansa muistossani sellaisena kuin hän oli, seisoessaan ruusupensaiden keskellä kirkkaan aamuauringon valaisemana.

KOLMAS LUKU.

Renkituvassa.

Se aave-uskoisuus, joka valliisi meidän talossamme, oli ylimmillään alhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekä matkustavat talonpojat, jotka siellä etsivät yösijaa, iltasin istuivat räiskyvän takkavalkean ympärillä ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja kummituksista.

Rahilla uunin ja seinän välissä istui kaunis ja pulska Juonas renki, paikaten rikkinäisiä puuastioita, joita oli hänen ympärillään; hän askaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli äänettömänä mitä muut kertoivat. Uunin edessä rasvasi "Pieksu-Niilo" pieksuja ja nahkaremeliä -- Hän oli saanut nimensä siitä, että hän neuloi pieksuja. -- Pieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pörhöisellä, keltaisella tukalla, joka aina riippui otsalla; hänen naamansa oli pyöreä kuin täysikuu, ja sen keskeltä ilmestyi nenä pienenä nyppylänä; kun hän hymyili, näytti hänen ohuthuulinen, leveä suunsa, suurine hampaineen, melkein kuolleen irvistävältä suulta. Hänen pienet, haaleat silmänsä kipristyivät silloin salaperäisesti kokoon, samalla ilmoittaen että hän oli terävä-päinen. Tavallisesti oli hänellä enin juttuja kerrottavina; mutta vielä suurempi oli hänen taitonsa saada matkustajat kertomaan, aina asianhaarain mukaan, joko näkyväisestä tahi näkymättömästä maailmasta.

Kolmatta renkiä kutsuttiin liikanimellä, jota ei kuitenkaan hänen kuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystä että hän väliin juomatuulelle joutuessaan joi ja mässäsi niin, että hän oli vähällä joutua pois virastaan. Hän oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hätä myrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hänelle laivan päällysmiehen vaikea virka; sillä hänen erinomaista purjehdustaitoaan täytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui hän takaisin entiseen vähäpätöisyyteensä.

Talon palvelusväen joukossa oli myöskin muuan kahdenkymmenen vuotias piika, jota me kutsuimme "ranskalainen Martine". Hän oli aivan toista ihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hänen tuuheat mustat kähäränsä ympäröivät hänen kapeita kasvojaan, joiden säännölliset juonteet olivat silmiin pistävät. Hän oli heikko jäseniltään, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan. Tummain silmäripsien alta säteilivät sysimustat silmät. Kun hän suuttui, näyttivät ne säkenöivän. Hän oli rakastunut harvapuheiseen Juonaasen, ja oli ilman vähintäkään syyttä äärettömästi mustasukkainen. Kerrottiin kyllä että heistä tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi tehdyksi pari kalaretkeä vielä lisäksi mutta yleisesti tunnettu ei asia kuitenkaan ollut, luullakseni siitä syystä ettei Juonas koskaan selvin sanoin kosinut. Sukuperältään oli Martine äpärä lapsia Norjan rannikolla, joiden isinä on vieraita kipparia ja merimiehiä. Hänen isänsä kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies.

Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasilla renkitupaan; hän tiesi hyvin, että siellä puhuttiin yhtä ja toista, joka ei ollut lapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle oli tieto, että juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitä saatoin saada kuulla. Seurauksena siitä oli, että minä alinomaa salaa hiivin sinne. Muistanpa vieläkin miten eräänä pimeänä syysiltana, kun jälleen olin salaa pistäytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi hirmuisen kummitustarinan niiltä ajoilta kun Erlandsen oli isäntänä.

Siihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lähellä pappilaa. Oli joulu ilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello yhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lähetettiin muuan renki, jonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli väkevä ja pelotoin mies, alas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, täyttämään suuri, hopealla reunustettu oluthaarikka, joka pantiin hänelle mukaan. Aitassa asetti Rasmus lyhdyn tynnyrin päälle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se oli täynnä ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, näki hän oluttynnyrin päällä kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis ulottui kellarin pimeään osaan saakka, missä tynnyreitä seisoi pitkässä rivissä; kylmä henkäys aivan kuin aukiolevasta ovesta kävi hirviösti päin; tämä vilkutteli hänelle suurta silmäpariaan, joka loisti kuin kaksi sarvilyhtyä, ja lausui: "varas joulu-oluessa". Mutta Rasmus ei vitkastellut. Hän paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviön silmiä ja lähti sitte hyvää vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu valkoiselle lumelle. Hän kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja huomasi miten kummitukset yhä suuremmissa parvissa ajoivat häntä takaa. Kun hän saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hän hädissään keinon huutaa: "auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!" -- Kuolleet ja peikot ovat nimittäin aina vihoin toisilleen. -- Silloin kuuli hän miten kuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi. Rasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hänet allensa, kun hän sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pääsi huoneesen. Mutta siellä pyörtyi hän keskelle laattiaa. Seuraavana päivänä, ensimmäisenä joulupäivänä, näki kirkkoväki haudoille hajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia vanhoja, vedessä maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja, jotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jälkeen. Näitä aseita olivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan käyttäneet; kaikesta saattoi kuitenkin huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle. Ranta-aitassa löydettiin myöskin sekä tinahaarikka että lyhty. Tinahaarikka oli lyöty litteäksi hirviön otsaa vastaan ja lyhdyn oli kummitus murskaksi musertanut, kun renki pääsi pakoon.

Pieksu-Niilo osasi myöskin kertoa koko joukon tarinoita "aaveiden näkijöistä" ja heidän näyistään, joko henkimaailmassa tahi todellisuudessa. Tapahtumista on heillä usein jonkunlainen ennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidän sisällisen näkynsä edessä, nähdä mitä juuri samalla hetkellä tapahtuu etäisimmilläkin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta äkkiä käydä kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitä heidän ympärillään tapahtuu, tuijoittaa eteensä tyhjään ilmaan. Tapahtumat joita he näkevät, ovat monenkaltaisia. Väliin he huudahtavat: "Nyt on valkea valloillaan kauppias N. N:n talossa ... kaupungissa!" Väliin he taas näkevät pitkiä hautias saattojoukkoja, niin selvään, että he saattavat kertoa kunkin siinä kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon, itse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee. Silloin he äkkiä lausuvat: "Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa." Kun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtäpitäviä ennustuksen kanssa. Merellä saattaa tapahtua, että tuollainen henkilö tulee päällikön luokse ja sanoo, että olisi parasta jos vähän aikaa poikettaisiin siitä suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja häntä totellaan aina; hän näkee silloin laivan edessä jotakin, mitä muut eivät näe, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle -- tavallisesti merihirviön veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun kummituksen.

Yksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut eräälle hänen tuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin päivän ajan ollut mitä inhoittavin, mutta kolmantena päivänä alkoi vähän seljetä, niin että muuan venekunta arveli että sinä päivänä varmaankin kävisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivät sitävastoin uskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, että venekunnat auttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpä piti nytkin tapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, että airot ja tuhdot veneessä, joka oli vedetty hyvän matkaa ylös maalle, olivat asetut nurin ja takaperoisesti, ja sitä paitse oli aivan mahdotointa, jospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettä liikahtamaan paikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa yhtä huonolla menestyksellä. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka oli tunnettu aaveiden näkijäksi, että olisi parasta antaa veneen sinä päivänä seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Eräässä täällä oleskelevassa venekunnassa löytyi myöskin muuan neljäntoistavuotias vilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla kujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tämä otti nyt suuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peräpuoleen. Siitä syöksähti silloin kaikkein nähden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli istunut takaperin veneessä, venettä painaen, ja heittäysi nyt mereen niin että vesi vaahdoten pauhasi sen ympärillä. Kun tämä oli tapahtunut sujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden näkijä katsahti poikaan ja arveli että olisi ollut parasta jos tuo työ olisi häneltä ollut tekemättä. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei hän ymmärrä tuollaisia uhkauksia peljätä.

Kun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat kalamajassa, kuulivat he puolen yön aikaan pojan huutavan apua. Muuan heistä luuli myöskin ihralampun himmeässä valossa näkevänsä vahvan käden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen vastaan oli poika kuitenkin näkymättömän voiman vetämänä joutunut oven suuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, että saattoivat iskeä poikaan kiinni estääkseen häntä joutumasta kummituksen valtaan. Mutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sääristä ja kalastajat pitivät hänen käsistään ja muusta ruumiista kiinni. Siten kiskottiin keskiyön hiljaisina hetkinä poika parkaa, joka huusi ja vaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; väliin oli kummitus väliin taas kalastajat voitolla. Yhtäkkiä laski kummitus pojan irti, ja silloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa päälle pitkin laattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he käsittivät ettei kummitus päästänyt saalistaan ennenkuin se oli häneltä hengen riistänyt. Seuraavana talvena kuului aina öisin kello kaksitoista vaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja muutettiin toiseen paikkaan.

Samoin kuin sisämaan talonpoika useassa paikoin pitää suurimpana kunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkäpä vielä kiihkeämminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein purjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillä yhtä kuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelässä. Kumpaistakin seuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta jossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyänsä Ranesta, jossa laivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen vene oikealla vesilinjalla, on nerotyö, jota ei voi tieteellisesti oppia; se riippuu nimittäin rakentajan älystä saada kaikki säntilleen, kunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen rakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut käytännöllisimmäksi, tuo keuloista korkea, teräväpohjainen vene, yhdellä mastolla ja leveällä, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin erinomaisen sopiva siihen, johon sitä parhaiten tarvitaan, nimittäin nuolennopeaan myötä- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan niin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta aivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden kautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet niin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nähdä ennenkuin hän keksi tämän veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi että hän pienissä veneissään melkein lentämällä kiitää tuulen mukaan noiden suurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyöryvät hänen jälkeensä, ja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen allensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kärsiä ja taistella, ajatella ja tuumia tätä muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen uhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen historia sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren kanssa tuolla pohjaisessa, tähän päivään saakka -- se on unohdettu Nordlandilaissatu, täynnä alhaisen työmiehen sankari-töitä.

Eräänä tammikuun iltana, vähää ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli jälleen suuri joukko kalastajia koossa meidän tuvassamme. Kun he kuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan heistä myöskin kertomaan. Hän tahtoi näyttää, että siellä, josta hän oli kotoisin, nimittäin alhaalta Dönöstä Helgelandissa, läheltä Ranea, löytyi sekä yhtä ihmeellisiä kertomuksia että oivallisia veneitä kuin meillä täällä pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka koko ajan kuin hän kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhä paikkaa penkillä, jolla hän istui. Terävällä nenällään ja pienine punaisine pyöräsilmineen oli hän levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla. Hän vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia voimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin saarella, Helgelandissa, asui muuan köyhä kalastaja nimeltä Eljas, vaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin pappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas kalasteli nyt päiväpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitä ääniä sekä melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Eräänä päivänä kun hän oli ylhäällä saarella niittämässä heiniä talven varalta niille muutamille lampaille, joita heillä oli, kuuli hän aivan selvään keskustelua vuoren alta rannalta, mutta hän ei uskaltanut mennä katsomaan mitä se oli.

He saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivät uutteraan työtä ei puute heitä hätyyttänyt. Kun seitsemän vuotta oli kulunut löytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja koossa että hän arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen purren ja tästä lähin kalastaa omassa aluksessaan.

Eräänä päivänä kun hän kulki näissä mietteissään, pitkä, rautakoukulla varustettu tanko kädessä, huomasi hän äkkiä kallionlohkareen alla, rannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lämmittelemässä kylkeään auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtä odottamatoin toveri kuin tämä miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhäältä kallionkieleltä, jolla hän seisoi, iski hän pitkän, raskaan rautapäisen tankonsa hylkeen niskaan.