Chapter 3

Mutta vaikka tämä luonnon ylivaltaisuus ruhtoavana painona lepää yli kaiken elämän tässä talvipimeässä, vaahtoaaltoisessa ranta-maassa, jossa yhdeksän kuukauden ajan hämärtää ja joka kolmen kuukauden ajan on kokonansa aurinkoa vailla, niin että ihmisten mielissä syntyy pelko ja arkuus -- niin onpa Nordlandilla samassa ylenmääräisyydessä myöskin perin vastakkainen luonteensa lämpimässä, selkeäilmaisessa, kukkatuoksuisessa, värien äärettömällä rikkaudella ihanasti vaihtelevassa kesä-luonnossaan -- jolloin kymmenen -- kahdentoista penikulman matkan päässä olevat seudut tulevat niin lähelle, että luulisi huudon voivan kuulua sinne, jolloin tunturit peittyvät ruskean viheriällä ruoholla aina huipuille saakka -- Lofotissa käyden tuhannen jalan korkuudelle -- jolloin pieni koivumetsä vuorenrinteillä ja kallionhalkeamissa muodostaa piirin, aivan kuin joukon tanssivia kuusitoistavuotisia tyttöjä, valkoisissa pukineissa, jolloin mansikat ja vaadermamarjat täyttävät ilman tuoksulla sellaisella, ettei sitä missään muualla tapaa, kun sinä, lämpimän tähden, kuljet paitahihaisillasi ahoilla, ja päivä on niin vari, että sinun tekee mielesi uida auringon valaisemassa, hiljalleen aaltoilevassa, pohjaan saakka ihmeteltävän kirkkaassa lahelmassa.

Syyksi siihen, että kaikki kasvit täällä pohjoisessa saavat niin voimakkaan tuoksun ja niin kirkkaat värit, luulevat oppineet olevan tuon kirkkaan valon, joka täyttää ilman, sillä aurinko pysyy lyhyen kesän ajan näkyvissä taivaan kannella koko vuorokauden. Siksipä et voi missään noukkia niin makeata mansikkaa tahi taittaa niin hyväntuoksuista koivun-oksaa kuin juuri täällä.

Jos ihmeen ihanalla luontorunolla on koti, niin on se Nordlandin vuomalaaksoissa kesällä. Näyttää siltä kuin aurinko sitä lämpimämmin, innokkaammin suutelisi maata, kun se tietää että he niin lyhyen ajan saavat olla yhdessä, ja ikääskuin kumpainenkin koettaisi tuon hetkisen unhoittaa, että heidän niin pian jälleen on eroaminen. Silloin ylenee ruoho maasta ikääskuin lumouksen kautta ja ylellisessä moninaisuudessa ilmestyy sinikelloja, voikukkia, päivänkukkia, sinivuokkoja, ruusupensaita, mansikoita ja vaadermamarjoja joka puron rannalle, joka mättäälle, joka kallionrinteelle; silloin vilisee ruohikossa tuhansittain hyönteisiä, aivan kuin kuumissa ilmanaloissa; silloin lehmät, hevoiset ja lampaat ajetaan ylös vuorenrinteelle laitumelle, samalla kuin lappalaiset tuntureilta laskeutuvat alas vuomalaaksoon peurojansa juottamaan. Silloin punoittavat virstanpituiset suot kypsyvistä muuramista; silloin on hiljainen tyyneys, rauha kussakin majassa, jossa kalastaja nyt istuu kotonaan omaisiensa luona laitellen pyydyksiään talvikalastuksen varalta; silloin on Nordlandissa niin ihana kesä, että sitä harvoissa paikoin tapaa ja sellaista iloisuutta, luonnon runollisuutta ja tyyntä rauhaa tuskin löytynee missään koko maailmassa.

Tämä luonnon hentoisuus, suloisuus vaikuttaa Nordlandilaisen luontoonkin; kun vaan sopii, elää hän mielellään herkullisesti, pukeutuu komeasti ja asuu rauhassa; makeain ruokien suhteen on hän oikea herkkusuu. Kapaturskan kielet, peuranydin, suolatut mullo-kalat, lohet ja kaikenlaiset parhaimmat suolavedenkalat, valmistettuina maksoineen, mätineen, ravitseva peuranliha ja kaikenlainen metsänriista ynnä herkulliset muuramet ovat hänen tavallisia ruokiaan. Sekä lappalainen että Nordlandilainen talonpoika ovat oikein lapsellisesti ahneita kaikenlaisille makeisille ja heidän "siirappi puuron päällä" on yleiseen tunnettu.

Kasvaneena luonnossa, joka on niin täynnä vastakohtia, mahdollisuuksia ja odottamattomia tapauksia vaihtelevaisuuksien koko askelman läpi aina peljästyttävistä luonnon mullistuksistaan aina tyyneen, viehättävään, herttaiseen, oikein kyyneliin saakka liikuttavaan sulouteen, on Nordlandilainen ylipäänsä sukkela, usein varsin älykäs ja runsasaatteinenkin. Hän on hyvin tuntehikas ja antautuu sentähden helposti hetken tuomien tunteiden valtaan. Jos iloisuus loistaa sinun kasvoiltasi, niin käy hänki pian iloiseksi. Mutta hänen sävyisyyttänsä, suopeuttansa älköön pidettäkö typeränä velttoutena -- vaikka usein täällä etelässä niin tehdään. Hänen sielussaan on, hänen itsensäkin tietämättä, alinomaa vähäinen epäluulo hereillä aivan kuin valpas vesilintu, joka sukeltaa heti kun ruuti palaa pyssyn-sankissa, ja on syvällä vedessä ennenkuin luoti ennättää sille paikalle, missä lintu vastikään oli uiskennellut. Hän on jo lapsuudestaan saakka tottunut pitämään äkkiarvaamattomia tapahtumia, kaikkien mahdollisuuksien mahdollisuuksia luonnossa, miekkana, joka alinomaa riippuu jokainoan rauhallisen tyynen, onnellisen hetken yli, ja vaistomaisesti seuraa tämä pelko häntä hänen muiden ihmisten kanssa seurustellessakin. Kun puhelet hänen kanssaan sukeltaa hän, aivan sinun huomaamattasi, tuon tuostakin sielunsa sisimpään tutkiakseen, onko tässäkin vaaraa tarjolla; hän tekee sen silloinkin kun hän syvimmästi liikutettuna seisoo kyyneleet silmissä; se on hänen luonnossaan syntyperäistä, eikä luovu hänestä vielä silloinkaan kun hän elämästään luonnon helmassa muuttaa sivistyneiden joukkoon. Hän on hyvin teräväsilmäinen ja keksii heti mitä oikeastaan tarkoitat. Vakoojana ja valtioviisaana olisi hän todellakin verratoin, jos hänellä olisi enemmän mielen lujuutta ja ei niin lapsimaisesti helposti taipuisi hetken tunteiden valtaan, mutta nämät ovat, senpahempi hänen heikot puolensa. Tässä puhun ainoastaan kansan luonteesen juurtuneesta yleisestä luonteesta, mutta huomautan ettei saa sanojani siten käsittää, ettei Nordlandissa löytyisi miehiä hyvinkin suurella mielen lujuudella -- täällä he päinvastoin useinkin tulevat karaistuiksi mitä lujimmiksi.

Useimmissa syntyperäisesti Norjalaisissa perheissä löytyy -- se on kuitenkin minun luuloni -- moniaita pisaroita suomalaista verta. Huomattavaa myöskin on että kun saduissa puhutaan parhaimmista talonpoikaisperheistä Helgelandissa, että ne ovat vuoripeikkojen ja puoli-noitain jälkeläisiä, tarkoitetaan sillä vaan suomalaista syntyperää. Meidän kuningassukumme olivat suomalaisten jälkeläisiä ja Finn oli kauniilta kajahtava esinimi, jota maan parhaimmat miehet kantoivat, esimerkiksi Finn Aruesen. Harald Kaunistukalla ja Eerikki Verikirveellä oli kumpaisellakin suomalaisia tyttöjä vaimoina. Tarunomainen vetovoima, mikä näillä sanotaan olleen, ilmaisee ainoastaan jo ammon ajoin löytynyttä suurta kansallisyhdistystä näiden kahden eriluontoisen kansalajin välillä: haaleatukkaisen, sinisilmäisen, mieleltänsä tyynemmän Norjalaisen ja tummaverisen, ruskeasilmäisen, sukkela-ajatuksisen, mielenkuvitteloltaan runsasvaraisen ja luonnon salaperäisyyksien täyttämän mutta mielenvakavuuden suhteen heikomman Suomalaisen välillä, jonka luonnonlaatu vielä tänäkin päivänä piilee monen Norjalaisen luonteessa, vaikk'ei hän kansalliskopeudessaan voi aavistaakaan tätä kansain heimolaisuutta.

Yleensä olen havainnut että saattaa helposti eroittaa onko sekoitus tapahtunut heikon lappalaisen, tahi voimakkaan, uhkarohkean suomalaisen, kainulaisen, kanssa. Eroitus luonteessa on aivan yhtä huomattava kuin ero duuri- ja molliäänenlajien välillä samassa soittokappaleessa. Kansamme väririkas monipuolisuus, joka astuu esiin runoilija Vergelandin äärettömässä kuvausrikkaudessa, on suomalaista vaikutusta -- vaikk'ei sitä meidän vanhoissa saduissamme voi huomata. Mutta siitä voimme kuitenkin arvata minkä miellyttävän lisän suomalainen on tuonut mukanaan kansamme luonteesen. Suomalainen sekoitus on ollut suurena ja tärkeänä osana nykyisen norjan kansan hengenominaisuuksien muodostamisessa.

Tästä Suomalaissekoituksesta, jota ensimmäisissä polvissa vielä pidetään jonkunlaisena häpeänä, olen puhellut hyvin monen kanssa ja olen huomannut että hämmästyttävän suuri luku kansalaisiani on hiljaisuudessa tehnyt saman huomion. Kainulais-suomalaisesta sekoituksesta on siinnyt voimakas, järkevä, uhkarohkea ja toimelias ihmispolvi; tuo sekoitus on suuressa määrin karaissut meidän ostlandilaisen ja throndhjemiläisen heimokunnan luontoa. Nordlandissa sitävastoin on lappalaissekoitus ollut voiton puolella ja osittain muodostanut kansanluonteen sen mukaan. Kainulais-Norjalainen kestää helposti Nordlandin luonnon kovuuden; Lappalais-Norjalaista rasittaa se enemmän.

Nordlandin luonnon vastakohdat ovat niin voimakkaat että ne vastustamattomasti vaikuttavat sen kansanheimon luonteesen, joka asuu tuolla ylhäällä. Tuolla alakuloisuudella ja mielen synkeydellä, joka on alhaisemmassakin kansassa huomattavana, ja joka usein viepi hulluuteen ja itsemurhaan, on juurensa ja pääperusteensa pohjanperän omituisissa luonnonsuhteissa, pitkässä talvipimeässä, raskailla mieltä masentavilla ilmauksillaan, ja niissä voimakkaissa, äkillisissä mielenvaikuttimissa, jotka sekä pimeän että valoisan vuodenajan aikana kovin voimakkaasti vaikuttavat tunnon sisimpiin, hentoihin hermoihin. Näitä asioita olen minä ajatellut ehkä enemmän kuin kukaan muu, ajatellut sentähden että itse olen samaa kärsinyt, ja minä käsitän -- vaikka kun oma personani tulee kysymykseen, en laisinkaan sitä ymmärrä -- miksi "aaveiden näkeminen," "Fremsynethed," niinkuin sitä Nordlandissa kutsutaan, siellä samoinkuin Shetlandin ja Orkneysaaristolla voi syntyä ja kulkea perintönä perheessä. Minä ymmärrän, että se on sielun tauti, jota ei mitkään parannuskeinot, ei järki eikä järjellinen miettiminen voi parantaa. Aaveiden-näkijällä on jo syntyessä sielussaan, paitse järkevät silmänsä, vielä kolmaskin akkuna, akkuna joka on käännetty maailmaan, minkä muut ainoastaan aavistavat, mutta johon aaveiden näkijän tuon tuostakin täytyy luoda silmäys; sitä ei voi tukota kirjoilla eikä millään järjenjohteilla, sitä ei voi saada täällä "valistuneessa pääkaupungissakaan" suljetuksi; korkeintaan saattaa sen saada hetken ajaksi himmennetyksi unohduksen akkunapeitteellä.

Ah! kun muistan minkälaiseksi tuolla kotona Nordlandissa mielessäni kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa, huippuineen tornineen kohoavaksi korkealle kaupungin ylitse, ja kuninkaan miehiä kultaisena virtana linnanpihasta aina ylös valta-istuin saliin saakka, tahi Akershusin linnoituksen, kun kanonat paukkuen ilmoittaisivat kuninkaan tuloa, samalla kun ilma olisi täytettynä sotasoitolla ja valtavilla kuninkaan käskyillä; kun muistelen minkälaiseksi "valon korkea sali," yliopisto, kuvautui mieleeni, korkeana, valkoisena liituvuorena, jonka akkunoilta auringonsäteet alati kimeltellen heijastuvat, tahi mimmoiseksi ajattelin Valtiopäiväsalin ja niitä miehiä, jotka siellä istuivat ja joiden nimet mielenkuvituksen suurentamina kaikuivat kotiseuduilleni saakka, aivan kuin ilmassa kulkevat, voimakkaasti kajahtelevat kellot, nimet sellaiset kuin Foss, Sörensen, Jonas Anton Hjelm, Schveingaard ja monta muuta; kun nyt vertaan sen, mitä kaikkia näitä ajatellessani Nordlandissa mielessäni kuvittelin siihen, "meidän vähäisiin olosuhteisin verraten kylläkin arvolliseen todellisuuteen," jossa nyt elän ja oleskelen -- niin tuntuu siltä kuin Snöhättan korkuinen tuulentupa murskaksi musertuisi päälleni. Minä olen siis aina parin ja kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi elänyt Nordlaudilaisessa mielenkuvitusmaailmassa, ja olen nyt vasta syntynyt todelliseen maailmaan; oma mielenkuvitteloni oli siis minut peihottanut.

Jos minä kertoisin kaiken tämän jollekulle kanssaihmiselleni, niin hän epäiltämättä -- ja kuta järkevämpi ihminen se olisi, sitä varmemmin hän sen tekisi -- tahtoisi väittää että minun tutkintoni, minun _Examen artium_ varmaankin oli ainoastaan onnen kauppaa. Mutta jos tietineinen tieto tulee kysymykseen, niin onpa minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät perustukset kuin useimmilla muilla. Minä tiedän myöskin, että minulla siinä suhteessa on kimmoava, jäntevä airopari, jolla, sen minkä tarvitsen, voin soutaa veneeni elämän läpi, karille joutumatta. Lastia, joka veneessä on, niin raskas, varsin raskas, ja taas ajoittain niin autuaaksi tekevän ihana kuin se onkin, sitä ei kenkään saa nähdä.

Minä tunnen vastustamattoman halun kyyneleihin tyhjentää koko Nordlandilaisen satu-elämäni, kunhan vaan voisin saada henkeni valumaan samoissa kyyneleissä rinnastani. Mutta miksi toivon kadottaa kaiken ihanuuden, kaiken mielenkuvitteloni, kun minun kumminkin kuolinhetkeeni saakka täytyy kantaa sen raskaan taakan, joka on pantu päälleni!

Huojentavana itkuna olkoon elämäni hiljaisina hetkinä kuvata muistojani tuosta kodistani, jota niin harvat täällä etelässä oikein voivat käsittää. Se on onnettoman, sielultaan sairaan miehen kertomus, jossa on enemmän omia tunteita kuin ulkonaisia tapahtumia.

KOLMAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Koti.

Isäni oli maakauppias; hänellä oli ----ven niminen kauppapaikka Länsilofotissa. Hän oli syntyisin Throndhjemistä, josta hän varattomana nuorukaisena lähti pohjoiseenpäin eräällä niistä kauppalaivoista, joita sieltä lähetetään Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemään. Nuoruudessaan oli hänellä paljon kestettävänä; hän teki jonkun aikaa työtä eräässä venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hän pääsi puotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka vävyksi hän sitte joutui.

Nuorempana oli isäni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen, terävillä nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hän pikemmin lyhytläntä kuin pitkä. Hän kävi aina ruskeassa merimiehentakissa, kiiltonahkainen hattu päässä. Luonteeltansa oli hän äreä ja vaikea saada ystävälliseksi; sanottiinpa että hän oli kovasydämminenkin -- mihin ehkä se kova elämän koulu, jossa hän oli käynyt, oli syynä. Jos tämä puoli hänen luonteestaan ei voinut hankkia hänelle monta ystävää, niin saavutti hän sitä suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hän oli tarkka ja sukkela, vaikka hän itsepintaisesti pysyi siinä, missä hän luuli olevansa oikeassa. Häntä peljättiin, eikä kukaan mielellänsä tahtonut olla vihoin hänen kanssaan.

Tapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin hyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken ikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen muiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki kertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten mukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät, mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut melkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.

Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän vielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha Erlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli siten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle asetetuksi.

Oli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan pitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä seurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli valmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä vaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa kuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä äitiäni luokseen.

Heti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea nainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä; ystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin minulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli kädessä.

Minä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä, ikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.

Kuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli käynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin surulliselta.

Äitini -- sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt tapahtunut -- seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua niin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt täytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.

Minä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa, että minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä, heittäyin hänen päällensä ja huusin: "Äiti!"

Kohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi paita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien kertonut, että äitini nyt oli kuollut.

Tästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi häntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin tämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän erääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.

Se, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen, rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä, karkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä hänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa ja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli mielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana "sinisessä kamarissa"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä huomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä mielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he eivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.

Vanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että haltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja veneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion alla valkaman itäpuolella "maan-alaiset" näkymättöminä kalastelivat ja pyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän oli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella taikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina aamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja hänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri kuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti aina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän näki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän, ei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.

Kun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse teki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella. Niinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua huomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina väliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten itsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.

Hänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa "Jumala", joka on Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun Suomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa. Loihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja kristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten loihtumisen.

Tällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.

Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän matkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka pohjukassa minun kotini oli.

Pappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä "maisteriksi". -- Hänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna, joka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois pyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä poikia nauramaan.

Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme, uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun naurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia; ensinkin seurasi siitä aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia korvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme päiväkirjoihimme.

Tässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo mennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella toisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin tiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni oli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.

Lupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat vilkkaudessa vetää meille vertoja.

Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni oli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini huudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.

TOINEN LUKU.

Rannalla.

Vielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa lasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä paljon pitemmälle kuivana kuin täällä.

Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin siellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä välin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu kävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi muodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot, mitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun niitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat käyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä särjenpoikia.

Korkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä kiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme ynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle sillan.

Venetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria, nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta, vieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin. Lempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin -- el ollut somimpia muodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa ajatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu, kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän omanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin mielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla laivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna hämmästyksellä olisivat niitä katselleet.