Part 11

Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.

Että _uskalsivatkin!_

Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä, sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän, tunsi kuten hän.

Schorn katsoi toveriinsa.

"Gustav, Gustav, suojele minua — kuules toki, minä olen muka varas —"

Rassmann ei puhunut sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen ja silmäili toisia, ikäänkuin hänen täytyisi ensin saada selitys.

Ja Ehlert, luullen, ettei Schornin liiketoveri tiennyt vielä mitään, kertoi kaikessa lyhykäisyydessä tapahtuman liikkeessään. Rassmann kuunteli sellaisella hämmästyksellä kuin ei voisi selvitä kummastuksestaan.

Huonekalukauppias kääntyi sitte jälleen Schorniin, häntä viihdyttääkseen, poliisi puhutteli häntä samoin ystävällisesti ja sanoi:

"Herra Schorn, mieleni on paha, mutta laki vaatii sen ja velvollisuuteni samoin. Minun täytyy pitää teillä kotitarkastus ja samoin tarkastaa vaatteenne. Uskon teidän olevan syytön, niin totta kuin tunnen teidät rehelliseksi mieheksi, mutta minun _täytyy_. Älkää vaikeuttako virkani tehtäviä, pyydän sitä."

Schorn puhtaine ominetuntoineen tunsi näiden hyvää tarkettavien sanojen johdosta itsensä rohkeammaksi.

Hän nousi pystyyn ja sanoi nopeasti, iloisesti liikutettuna:

"Kyllä, kyllä — etsikää talon jokainen nurkka, mutta ensiksi pukuni. Odottakaas, tuolla riippuu vielä työpajassani takkini, joka minulla oli samoin mukanani siellä, käyn sen noutamassa."

Ja kiireisesti poistui hän huoneesta, kuin sähkön elvyttämättä. Virkamies seurasi häntä. Sitte astuivat molemmat jälleen sisään, Schorn takkinsa kädessään.

Rassmann tarttui muutamaan tuoliin, nojatakseen siihen. Hän oli luullut että rahat olivat jo löydetyt, ja hirmuinen hetki oli vasta nyt tuleva — tämä ajoi hien hänen otsalleen.

Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut yksin narriksi pelissä.

Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:

"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään. Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"

Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu paperitukku.

"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen, välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös, levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.

"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut sääliä.

Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.

"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä jäykkinä tuijottivat.

Ja samassa päästi hänen vaimonsa huudon; hänkin oli nähnyt rahat.

Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava? Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.

Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:

"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin — nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut rahanne ovat löytyneet."

Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:

"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."

"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin totta kuin Jumala elää."

Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:

"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan tullessaan."

Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin kääntyen lisäsi hän:

"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen sen lurjuksen, joka on tehnyt minulle _tämän_."

Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti:

"Oi, vaimoparkani — oi, te lapsiparkani, tulen niin kunniallisena ja puhtaana takaisin kuin tekin olette." Ja he menivät.

Rassmann näki tämän, kuuli tämän, tunsi kaiken, mutta hän ei syössyt esiin tunnustamaan syyllisyyttään.

Hän tunsi nuoren vaimon lämpimän ruumiin sylissään, hän näki hengessään tämän pikku paratiisin ilman herraa ja vaikeni.

Hän oli lähellä päämääräänsä.

Kun Ami, koira, näki kuinka agitaattori piti hänen emäntäänsä sylissään, syöksähti se jälleen ikenet irvillään pöydän alta kotiystävän kimppuun. Vinkuen pakeni se takaisin.

Kun Schorn saattajineen kulki puodin lävitse kadulle, olivat naapurit jo paikoillaan, tyydyttääkseen uteliaisuutensa kurkistelemalla ovien raosta ja ikkunoista uutimien takaa.

Tämä oli tapaus, joka jo oli puhumisen arvoinen!

Marat toinen viiruili samoin parturituvastaan ja tirskui itsekseen: "Oikein, oikein — nyt saat nähdä, mitä huono seura on — mutta minä en sano mitään, en yleensä tiedä mitään. Jopahan, hihihi ‒"

Hän nauroi yksikseen ja tarttui pulloonsa.

XV

Kaupunki oli kovasti kuohuksissaan.

Schornista, tähän asti niin nuhteettomasta, niin arvossa pidetystä Schornista, oli tullut varas. Kuka olisi sitä kuunaan ajatellut, kuka olisi yleensä uskaltanut, huolimatta kaikista juoruista, jotka jo kuukausia olivat kierrelleet huonosta taloudesta nuoren mestarin talossa, epäillä kuunaan hänen persoonallista rehellisyyttään.

Ja kuitenkin oli hän varas, todellinen varas. Hänethän oli pidätetty, setelit oli löydetty häneltä.

Lisäksi tulivat ne tosiasiat, että hän vielä pari päivää aikaisemmin oli tarvinnut rahaa, kuten sanottiin, maksaakseen vekselin, joka oli varkauspäivänä lankeava, mutta ettei hän ollut voinut saada niin paljoa kuin sillä hetkellä tarvitsi. Tämä kaikki kulki väestön kesken suusta suuhun ja leimasi hänet satunnaiseksi varkaaksi, sillä suurilla joukoilla on tällaisissa oloissa tapana hörhistää korviaan, ymmärtää kaikki väärin, mutta itserakkaudessaan lisätä yhä enemmän huhuun, kunnes vihdoin alkuperäinen kirppu on onnellisesti kasvanut elefantiksi.

Mutta kuinka olisi Schorniin nähden voinut toisin ollakaan.

Oi, nämä viisaat, he olivat kaiken tienneet edeltäpäin!

Tämä oli seuraus kommunistisesta yhteiselämästä. Siitä ei voinut tulla mitään hyvää, kun mies sallii, että hänen vaimonsa hänen omien silmiensä edessä — sen täytyy kaiken viedä perikatoon. Sanaa "kommunistinen talous" käytettiin nyt jokaisessa tilaisuudessa, milloin vain Schornin nimeä mainittiin.

"Pidä kaikki kunnossa", oli Schorn sanonut toverilleen, kun hänet vangittiin, ja Rassmann tiesi menetellä sen mukaan.

Rouva Schorn oli jälleen toipunut ja istui ylhäällä etuhuoneessa muutamalla nojatuolilla; molemmilla puolillaan lapset, jotka eivät voineet lakata itkemästä.

"Mitä tästä tulee, Gustav?" sanoi Hanna, "Olen niin heikko, että voin tuskin pysyä pystyssä. Ymmärrykseni pysähtyy, kun koetan ajatella, että mieheni tosiaankin — mutta ei, ei, niin ei voi olla — hänen viattomuutensa täytyy tulla selville."

Rassmann koetti lohduttaa, sitte sanoi hän:

"Hanna, te tiedätte, että olen ystävänne, miehenne on poissaolonsa ajaksi jättänyt kaiken minun käsiini. Meidän täytyy sentähden olla avomieliset. Ihminen on ikuinen arvoitus. Emme tiedä, mitä miehenne sielussa on tapahtunut. Puhutaan yleensä, että Vilhelmillä oli tänään joku vekseli lunastettavana, ja niin tosiaankin on, hän on sen minulle sanonut. Kahden aikaan piti hänen maksaa suurempi summa Samuel Hirschille alhaalla torin varrella. Velka täytyy meidän suorittaa tai ainakin saada aikaan joku sopimus. Tiedättekö, onko vielä rahaa kassassa?"

Rouva Schorn ojensi hänelle heti avaimen.

"Tässä katsokaa — luulen, että siellä on vielä kaksisataa taalaria. Jollei muu auta, otamme viimeisetkin — maksakaa te. On vielä joukko laskuja perittävänä, niistä saamme taas pian rahaa."

Rassmann tarttui avaimeen, jonka saamista haltuunsa hän jo oli odottanut, ja viimeinenkin pula oli voitettu, ilman että hänen arvonsa oli siitä kärsinyt. Kun herra Samuel Hirsch täsmälleen kahden aikaan, aavistamatta vielä Schornin vangitsemisesta, saapui esittämään vekseliään, sai hän rahansa penniä myöten.

Miten syvän kumarruksen hän tekikään!

"Jos milloin joudutte pulaan, herra Rassmann —"

Agitaattori välitti hänestä viisi. Hän saattoi nyt maksaa samalla mitalla, sillä hänellä oli nyt kädessään valtikka, jota hän oli niin monina unettomina öinä kaihonnut.

Kaksi viikkoa oli kulunut Schornin vangitsemisen jälkeen. Tutkinto oli toimitettu ilman että mitään vapauttavaa esiintyi hänen hyväkseen. Kaikki puhui häntä vastaan: hänen olonsa yksin huoneustossa, hänen paikantuntemuksensa, se tosiasia, että tarvitsi rahaa ja ennen kaikkea se seikka, että rahat oli löydetty häneltä. Piirioikeuden yleinen syyttäjä antoi julkisen kehotuksen henkilöille, jotka tiesivät jotakin asiaan, ja muutamia kaupungin asukkaita ilmottautuikin. Ilmottautui Schornin kelpo kilpailija, jolta tämä oli pyytänyt kuuttasataa taalaria. Hän kertoi siitä tuiki tarkkaan, ja arveli (haluten näytellä jutussa pääosaa), että Schorn oli ollut hirveän kiihottunut, ja oli tehnyt häneen sen vaikutuksen kuin täytyisi hänen joutua epätoivoon, jollei saisi rahoja.

Sitte tuli Schornin liikeystävä Pitkäkadulta, hän, jolta Schorn oli saanut rahat vekseliä vastaan. Mutta ainoastaan viisisataa taalaria. Hän tarvitsi siis vielä varmaan sata taalaria.

Schorn kielsi kaiken.

"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.

Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla, hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana. Schorn vaikeni, hänen _täytyi_ vaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa? Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi? Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi? Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei, se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.

"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."

Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta, sama vastaus kuin ennenkin!

Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.

Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen", sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.

Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää! Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään väärin, tai ketään vahingoitti.

"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.

Rassmannin oli muutamia kertoja sallittu puhutella Schornia vankilassa virkamiehen läsnäollessa. Luonnollisesti ei Rassmann sitä tehnyt mielellään, mutta hänen täytyi se tehdä, vanki oli häntä halunnut tavata. Hanna tahtoi myös nähdä miestään, mutta Rassmann osasi sen estää, sanoen: "Vilhelm käski sanoa nimenomaan, ettette tulisi — hänenhän täytyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua päästä vapaaksi".

Oi, hän oli lujasti vakuutettu, että toveri kyllä tuomittaisiin.

Muutaman kerran heidän keskustellessaan sai Schorn myös tilaisuuden kysyä hiljaa: "Kuinka on vaalisi laita?" — "Hyvin, hyvin, oivallisesti", vastasi Rassmann, "niin pian kuin olet vapaa, lähden matkalle. Kymmenen päivän kuluttua on ratkaisu. Minut on yksimielisesti asetettu ehdokkaaksi ja pääsen lävitse. Siinä ei ole epäilemistäkään."

Se oli lohdutus Schornille yksinäisyydessään.

"Pidä kaikki kunnossa ja sano Hannalle, että sinä saat kaikkia asioita hallita ja vallita kuten tahdot. Kun ei minua ole siellä, olet sinä herra talossa. Onhan sinulla valtakirjani, ja mikä minun on, se on sinun, sen tiedät jo aikoja sitte. Mutta odotas", lisäsi hän nopeasti, "kirjotan sen mieluummin itse Hannalle, tiedäthän, millaisia naiset ovat —"

Ei ollut vaikea saada paperia ja kirjottaa se heti. Ja kun avoimessa kirjeessä ei ollut mitään epäiltävää, saattoi Rassmann ottaa sen mukaansa.

Nyt oli hänellä mustaa Valkosella — hän oli herra.

Oi, kuinka hän osasikaan kotona näytellä murheellista ja sanoi Hannalle kymmenen kertaa tunnissa, ettei hän voinut olla onnellinen liikettä johtaessaan. Oi, kuinka hän yhtenä minuuttina surkutteli ystävätään, ja toisena valoi pisaroittain myrkkyä nuoren vaimon mieleen, että tämän täytyi uskoa miehensä syyllisyyteen.

Kun Hanna sitte sanoi: "Mutta, Gustav, minä en voi sitä uskoa, se. olisi ikuinen häpeä nimellemme", — niin oli Rassmannilla vanha reseptinsä, joka kuului aina samoin: "Mutta me olemme kaikki ihmisiä, Hanna, ja voimme tehdä syntiä. Vilhelmillä on salaisuudessa täytynyt olla paljo velkoja, mihin hän muuten olisi tarvinnut viisisataa taalaria? Kenties ei liike ole viime aikoina käynyt niin hyvin — hänen on täytynyt tehdä se epätoivossaan —"

Tämän sanoi hän niin usein ja sellaisella valittavalla äänellä, että usko miehensä syyllisyyteen täytyi piintyä rouva Schornin mieleen.

Samalla ei Rassmann koskaan unhottanut, että hänellä kotiystävänä ja sosialistina oli aina vanha oikeutensa sosialistirouvaa kohtaan. Hän kietoi käsivartensa rouva Schornin vyötärölle, aivan kuin tämä olisi _hänen_ vaimonsa, jota hän lohdutteli, eikä erään toisen.

Mutta hänellähän oli oikeus siihen, sillä: "Toverin vaimo oli myös hänen vaimonsa".

Oikeuden istuntopäivä tuli. Kaupungissa sellaisessa kuin X oli tämä tapaus, joka piti mieliä kiihkossa.

Oikeussaliin eivät mahtuneet kaikki uteliaat, jotka virtailivat saapuville katsoakseen Schornia kasvoista kasvoihin.

Syytöskirja luettiin, todistajat, jotka kaikki puhuivat Schornia vastaan, tekivät valansa, ja hän — kielsi kaiken. Se oli vanha juttu.

Hänen äänensä kuului rauhalliselta, vaatimattomalta ja kohteliaalta kuten aina.

Hän ei tiennyt, miten rahat olivat tulleet hänen taskuunsa. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan, mutta hän oli viaton, sen tiesi parhaiten hänen omatuntonsa. Jumala tuomitsisi kyllä kerran ne, jotka hänet tuomitsevat tänään.

Kun hän oli tämän sanonut lujalla äänellä, värisi jokainen, ikäänkuin olisi sen totuudesta vakuutettu; mutta kuka voi syytettyä auttaa? Ei kukaan. _Yksi_ sentään. Takana istui nurkkaan kyyristyneenä, tuskin näkyvissä pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja Pätzoldt yhteenpuristetuin huulin. Hän olisi voinut astua esiin ja kertoa kuinka oli nähnyt Rassmannin hyppäävän ulos ikkunasta, ja koko asiankäsittely olisi silloin saanut toisen käänteen. Mutta Marat toisen viha porvaristoa kohtaan ja erittäin tätä miestä, joka oli hänestä käyttänyt sanoja "huono seura", oli suurempi kuin hänen oikeudenrakkautensa. Todellinen syyllinen sai pikemmin olla vapaalla jalalla kuin tämä Schorn. Rassmann kyllä saisi katua tekoaan! Siihen oli Pätzoldtilla suunnitelmansa valmiina. Mutta ensin täytyi Schornin kaatua.

Ja kenpä tiesi pitäisikö Schorn siitä, jos Rassmann tehtäisiin epäluulon alaiseksi? Siitä saattoi pieni kähertäjä pian saada todistuksen.

Oikeus tahtoi juuri vetäytyä neuvotteluun, kun tuomarit vielä kerran panivat viisaat päänsä yhteen. Syntyi yleinen liike. Viime hengenvedossa oli vielä ilmottautunut uusi todistaja. Muuan Ehlertin naapuri luuli nähneensä varkauden aikana "herra Rassmannin, Schornin liiketoverin", kuinka tämä poistui Ehlertin talosta ja meni yli kadun. Hän luuli voivansa tuntea aivan varmasti mainitun herran, ja tahtoi mennä siitä valalle.

Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.

Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti: "Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."

Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.

Agitaattoria kuulusteltiin heti.

Kovalla äänellä, puoleksi hymyillen, sanoi hän:

"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen tienoilla."

Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.

Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön, kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.

Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?

Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko ruumiiltaan.

Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn ymmärsi tämän katseen.

Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?

Rehellisen Schornin sydän kuohui.

Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.

Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun. Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.

Ja Schorn sanoi puolimurtuneella äänellä, mutta selvästi:

"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle anteeksi — hän tietää —"

Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin vaimo ulos.

Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.

Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.

Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".

Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi hänelle kiviportaissa:

"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.

Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään. Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.

XVI

Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan, ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen, hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen, hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun. Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit avoinna.

"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi, Gustav, Gustav —"

Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.

"Uskotko sinä, että olen viaton?" kysyi Schorn sitte.

"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.

"Pidä kaikki kunnossa, Gustav", sanoi tuomittu jälleen, kuten ennen niin usein. "Suutele vaimoani ja lapsiani minun nimessäni ja sano heille, että ajatuksissani olen aina heidän luonansa. Olet nyt herra talossa, isännöi hyvin, vuosi menee, ja minä luotan ikuiseen tuomariin. Päivä tuo totuuden esille."

Hän halusi kuulla jotakin valtiopäivävaalin kulusta, mutta he eivät olleet kahden kesken.

Hän sanoi vain, edellyttäen Rassmannin ymmärtävän.