Part 10

Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti paikalla. Hän meni sinne.

Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.

Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla. Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli pulpetin laatikon suulla.

Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.

Rassmannin päähän pälkähti pirullinen ajatus.

Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa mahdollisesti taittaisi niskansa.

Huimaavalla nopeudella pälkähti tämä hänen päähänsä.

Hän silmäsi ympärilleen — hän oli ypöyksin.

Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin — niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen olevan typötyhjän.

Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui hänen kätensä seteleihin.

Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.

Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.

"Pois, pois!" huusi ääni hänen sisimmässään.

Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.

Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin. Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa. Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, se antoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.

Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.

Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.

Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman vartijaa? Jos hän —

Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin rintataskuun.

Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos. Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius Pätzoldt. —

Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.

Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto, omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi täytyi juuri _hänellä_ olla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"

Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.

Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaan _yhtä_ hetkeä, jona Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.

Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa. Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.

Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta hänen levollisuutensa oli hirvittävä.

Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse — hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa. Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut poissa tältä paikalta.

Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään. Hän pelästyi.

"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin juuri siistiä huoneessa."

Rassmann oli olevinaan mitä levollisin.

"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen rouvalle rakastavaisuuttaan.

Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen, mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.

"Tuo ikuinen soiminen", sanoi hän miltei ynseästi. Samalla katosi hän.

Agitaattori uskalsi minuuttien jälkeen ensi kerran oikein hengittää. — —

Herra Ehlert kaipasi kohta pulpetin avainta. Naapuriin pistäydyttyään muisti hän unhottaneensa avaimen unhotustaan korjaamaan suulle ja palasi kohta pikku unohdustaan korjaamaan.

Nyt löysi hän pulpetin lukittuna, mutta ei löytänyt avainta.

Hän etsi lattialta, pulpetin päältä — hän ei löytänyt.

Sellaisissa onnettomissa tapauksissa ollaan mielellään taipuvaiset itseään pettämään ja ottamaan lukuun kaikkia mahdollisia tapauksia.

Herra Ehlert petti myös itseään, luullen, että oli sittekin ottanut avaimen pois. Kentiesi oli hän sen jättänyt naapuriin. Hänellä oli tapana pitää sitä usein kädessään ja oli mahdollisesti pannut sen puhuessaan jollekin pöydälle. Hän etsi toistamiseen, mutta avainta ei löytynyt. Hän etsi taipaleelta, kadulta, eteisestä, hän etsi vielä kerran konttorista, hän meni varastohuoneeseen, jossa Schorn rauhallisesti työskenteli, ja etsi myös sieltä — turhaan.

"Ajatelkaas vain, Schorn, minun avaimeni on poissa", sanoi hän. "Ja minä tiedän varmaan, että jätin sen pulpetin suulle."

Schorn kohotti katseensa. Häntä pelästytti, kun avain oli ollut pulpetin suulla. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan sisälle, hän oli Ehlertin poissaollessa yksin liikkeessä ja kauppias oli hänelle sanonut lähtiessään: "Menen pariksi minuutiksi pois, herra Schorn, olkaa hyvä ja katsokaa, jos ketä tulee —"

Tosin oli _hänkin_ tuskin pariksi minuutiksi pistäytynyt kellariin, etsimään puupukkia, mutta eihän tällä lyhyellä ajalla kukaan voinut —

Hän ei pitänyt tätä edes mainitsemisen arvoisanakaan.

"Mutta eihän se voi olla mahdollista, herra Ehlert, täällä ei ollut ketään paitsi minua. Olette kentiesi, hukannut avaimen, jättänyt sen johonkin —"

"Ei, ei, niin se on, muistan aivan hyvin, että se jäi suulle. Olin juuri ennen lähtöäni pannut joukon pankkiseteleitä pikku kassalaatikkoon. Minun täytyy lähettää noutamaan lukkoseppää."

Sana "pankkiseteleitä" herätti kohta Schornin mielessä onnettoman aavistuksen; tuossa tuokiossa valtasi hänet suuri levottomuus. Rahat, rahat — niitä ei hän ollut ajatellutkaan. Hän kalpeni ja sopersi:

"Oliko summa suuri?"

Nuori mestari näytti kokonaan muuttuneelta. Että hän oli yksin ollut lähistössä, ettei hän ollut kuullut kenenkään käyvän konttoorissa, että Ehlert väitti jättäneensä avaimen ovelle — tämä sai melkein hänen verensä jähmettymään.

Eikä hän kuitenkaan tiennyt tehneensä mitään pahaa!

Mutta mies sellainen kuin Schorn, jonka koko elämä on ollut tahraton, käsittää muutamassa minuutissa aseman, jossa on kysymys hänen persoonallisesta kunniastaan.

Ehlert ei tällä hetkellä epäillyt Schornia vähintäkään.

Olisihan se ollutkin mieletöntä! Tämä rehellisyyden esikuva, jonka vakava elämä oli tullut sananlaskuksi, olisi —

Ainoastaan muodon vuoksi kysyi kauppias:

"Ettekö tosiaankaan ole kenenkään nähnyt tulevan sisälle?"

"En, en, herra Ehlert — olin aivan yksin."

Schorn sanoi tämän suurella kiireellä. Häntä ahdisti selittämätön tunne, joka hirvittävän vuoren raskaudella painoi hänen rintaansa.

"No, sepäs selittämätöntä — en voi tehdä kerrassaan mitään — ennenkuin pääsen pulpettiini", sanoi Ehlert jälleen.

Hän haetti lukkosepän ja avautti pulpetin.

Ainoa silmäys riitti kauppiaalle, etteivät rahat, jotka hän muuan tunti sitte oli sinne pannut, olleet enää siellä. Puuttui 250 markkaa pienemmissä seteleissä. Ehlert tiesi sen tarkoin, sillä hän oli summan merkinnyt kohta merkkaustaululle; samoin setelien numerot. Viimeksi mainitun teki hän tavallisesti aina.

Nyt hän todellakin tuohtui. Rahat olivat varastetut, avain samoin. Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Mutta kuka oli varas?

Schorn väitti olleensa yksin läheisyydessä eikä nähneensä kenenkään tulevan konttooriin. Hänen olisi silloin täytynyt kuulla ainakin ovikellon soivan.

Ehlert päästi lukkosepän menemään ja alkoi kävellä pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä hänen oli sanottava tästä arvotuksellisesta asiasta. Nyt johtui hänen mieleensä Schornin äkillinen muutos, hänen kalpeutensa, hänen kummallinen levottomuutensa. Hän pysähtyi kävelystään ja tuijotti eteensä. Ajatus, joka hänessä heräsi, näytti hänestä niin pelottavalta, ettei hän voinut pitää siitä kiinni. Ja kuitenkin tuli se takaisin.

Olisiko Schorn —

Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet häikäissyt —

Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja omaansakin kohtaan.

Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli menossa kotiinsa.

Ehlert oli kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.

"Onko työnne jo valmis, herra Schorn?" kysyi hän viattomasti.

Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen laiminlyöntiinsä palataan.

Ja heti muuttui Schornin kasvojen ilme.

Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi siitä seikkaperäisesti.

Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.

Schorn lähti. Kadulla vihelteli hän hiljaa yksikseen, tietämättä mitä.

Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen, onnellinen Schorn.

Mutta Ehlert tiesi mestarin poistuttua vähemmän kuin ennen.

Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa taskussaan.

Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui kuten ajatteli ja tunsi!

Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli ilmottaa heti poliisille.

Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle. Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.

Tällä kelpo miehellä oli heti valmiina sangen merkillinen uutinen.

Se tosin ei häneen kuulunut, mutta mielelläänhän siitä puhui.

"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert? Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo — kevytmielinen talous —"

Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja "toverin" elämää valaisemaan.

"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.

Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta korkeammalla.

Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan. Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa, mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja epätoivon ajamana —?

Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.

Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan. Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.

Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin, kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään, johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin. Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert, mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.

Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan, mutta kuitenkin, kuitenkin —!

Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin? Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?

Ehlert sopi virkamiehen kanssa, että Schornia kohdeltaisiin ystävällisesti. Mutta heidän kulkiessaan katua Schornin taloa kohden, tuntui heistä molemmista kuin eivät olisi koskaan tehneet vaikeampaa vierailua.

XIV

"Ehlertiltä on varastettu", juteltiin naapuristossa muutamia minuutteja virkamiehen saapumisen jälkeen. "Epäillään Schornia", lisättiin puoliääneen ja epävarmasti.

"Schornia?" Se oli kuulumatonta.

"Kyllä", sanoi Ehlertin talon kolmannen kerroksen asukas kauppiaalla kadun kulmassa. "Kyllä, olen nähnyt poliisin juuri kulkevan isäntäni kera sinne — Schornia epäillään." — "Se on kuulemma suuri summa", lisäsi toinen, ja "kuningasmielinen" Antonius Pätzoldtin kuningashuoneesta, joka juuri saapui, väitti, että oli tehty oikein murtovarkaus, hänen "rakas" miehensä oli sen sanonut, ja myöskin sen, että Schorn oli tosiaankin varas.

Samalla loisti oikea vahingonilo pitkän, muumiomaisen olennon vetisistä silmistä.

"Mutta minä en tahdo sanoa mitään", lisäsi hän kohta. "Oh, en minäkään —" — "En minäkään —" kuului kuorossa, mutta se ei kuitenkaan estänyt näitä herttaisia sieluja pistämästä päitään yhteen ja antamasta kotona palaa päivälliskeiton pohjaan.

Mitä kaikkia juttuja taasen tuotiinkaan esiin!

Rouva Schorn, jos olisit kaiken kuullut, olisi vajonnut häpeästä maan alle!

Schorn oli kotiin saavuttuaan mennyt suoraa päätä työpajaansa. Kello oli tuskin kaksitoista, ja hänellä oli vielä niin paljo mitattavaa, järjestettävää ja puuhattavaa, ettei hän voinut suoda itselleen lyhyttäkään lepoa päivällisille asti. Hän riisui takkinsa kuten tavallisesti ja pani sen tavalliseen paikkaansa ikkunan viereen.

Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka "luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta oli vallannut.

"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos — kaikki on tullut jälleen kuntoon."

Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä olisivat vielä hikipisarat.

Sitte kysyi hän Rassmannia.

"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:

"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä häiritä."

Näin sanoen palasi hän työpajaansa.

Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.

Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin iankaikkisuus.

Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti hänen jäseniään. Jos hänet _kuitenkin_ oli nähty, jos oli huomattu hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut Samuel Hirschin uhkauksen.

Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen. Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.

"Retkaleesta" olisi silloin tullut rikoksellinen.

Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.

Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta palaavan puotiin.

Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen. Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".

Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen, ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.

Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä edelleen.

Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä; sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:

"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö teidät kerran —"

Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu, sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.

"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.

Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta rinnastaan päästää jokin ääni.

Silloin kaikui kuin puoleksi rukoileva avunhuuto hänelle:

"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav, Gustav!"

Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.

Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi vielä vanhalla paikallaan.

Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen: "Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"

Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään kalman kalpeana ja huusi:

"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin onnettomuus!"

Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen, itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui hänen puhtaudestaan.

Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti teeskennellä.

"M—itä, mitä on tapahtunut?"

"Taivaan tähden, tulkaa!"

Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää kotiystävän pois.

He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen elämän onnensa hänen levollisuudestaan.

Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena, kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.