Part 14

— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni. Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?

— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.

— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet. Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.

Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin ja sulki sen.

Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.

— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.

Liisa otti käden kasvoiltaan.

— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.

— Rangaistuksi, toisti Lavretski... Mistä te olette rangaistu?

Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta: ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat; hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.

Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.

— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.

— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch, täytyy sopia vaimonne kanssa.

— Liisa!

— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa... kaikki, mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.

— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta _nyt_ sopia hänen kanssaan...! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta enhän minä voi pakoittaa sydäntäni... Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.

— En minä teiltä vaadikaan... sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.

— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?

— Minä tiedän sen.

Lavretski liikahti äkkiä.

— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.

Liisa myhähti tuskin huomattavasti.

— Oi, ei! äännähti hän.

— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme voineet olla!

Liisa katsahti taas häneen.

— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan Jumalasta.

— Niin, sen tähden kun te...

Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna, tanukka kädessään.

— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin. Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin puoleen.

— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.

— Käytkö sinä alhaalla?

— Tänään — en.

— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä...

Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.

Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.

— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.

Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi Lavretskiin...

— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski (ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te tiedätte että minä teitä rakastan... niin, minä rakastan teitä, lisäsi hän katkonaisesti mutta ei... ei.

Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.

— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.

Ovi narahti... Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa, käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.

— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.

Liisa nousi heti ja meni pois.

Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää hyvästi.

— Fedja, sanoi tämä äkkiä.

— Mitä, tätiseni?

— Oletko sinä rehellinen mies?

— Mitä?

— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?

— Luullakseni, olen.

— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.

— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?

— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet, ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja, no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala; mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä, ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta antamasi sana muista. Mene, mene.

Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia... palvelija juoksi hänen jälessään.

— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän Lavretskille.

— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi... yritti Lavretski sanomaan.

— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on yksin.

— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.

— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.

Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.

XLIII.

Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna _fleur-d'örance'lla_ seisoi hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin.

Lavretski astui sisään.

— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.

— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin, istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte, lisäsi hän, vaimonne on saapunut.

— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.

— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni, ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne: huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä astumasta talooni, — ajatelkaa?

— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski, te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille. Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa; tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata häntä — siinä kaikki.

— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch, huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton — ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän puolisonne... tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen, että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.

Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.

— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille, jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte, kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’, sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu... Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!

— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä katumustaan lauloi, vai miten...?

— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. _tout-à-fait_, mitä te?

Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.

— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch, että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat... no, ihan kuin te — aivan teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse; mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.

— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni, mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?

— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän kohtaloonne... minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa minua, _mon cousin_, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus, kokemattomuus... no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä, Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.

Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"

— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte vastaan vaimonne minun käsistäni...

Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.

Lavretski peräytyi askeleen.

— Te olitte täällä! kiljasi hän.

— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä. Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja minun siunaukseni...

— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä, mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne tahdo haastaakaan: _tässä_ näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta. Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne, niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon alla — eikö niin?

— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara Pavlovna, nostamatta silmiään.

— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria Dmitrijevna.

— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.

— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä on, minä suostun siihenkin.

Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta...

— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää; se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette, minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan, että... että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä sanaa niin ymmärrä... se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne elämään... tahi ei, sitä minä en voi luvata... Minä yhdistyn kanssanne, rupean sanomaan teitä taas vaimokseni...

— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna, jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.

— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski, hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa, Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.

Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.

— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen jälkeensä... — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää häntä pelastajakseen.

Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan, langeta miehensä jalkojen juureen.

— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä teille; langetkaa.

— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin, vakuutti Varvara Pavlovna.

— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna. Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.

— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.

Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.

XLIV.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä — vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet. Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen, ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa. Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren, lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset, uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja totisesti katsahtaen häneen...

"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa... "Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski, ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi, pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan, ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen.

— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä?

Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään.

— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään. Kuulitteko mitä eilen tapahtui?

— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä kiireemmin.

— Te olette siis tyytyväinen?

Liisa nyykäytti ainoastaan päätään.

— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä, minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni Jumalan nimessä.

— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan; mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä ainoatakaan sanaa .. J?

— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch... Ja kuitenkin olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan...

— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te tahdoitte sanoa?

— Kenties te saatte kuulla minusta... mutta olkoon miten tahansa, unhoittakaa... ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua.

— Minäkö unhoittaisin teidät...

— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni.

— Liisa, yritti Lavretski sanomaan...

— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin.

Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa.

He katsahtivat ääneti toinen toiseensa.

— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi.

— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki on kuollutta, ja me olemme kuolleet (_Alles ist todt und wir sind todt_). Oikeallehan teidän on mentävä?

— Oikealle.

— Minun on vasemmalle. Hyvästi!

Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan. Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa; Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia, kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella; lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa.

— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden, että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään, en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään.

— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor Ivanitsch.

— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen; minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne...

— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski.

— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän edeltäkäsin valmistamansa puheen.

Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että miehensä kiitti häntä sydämessään.

Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta, laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin lupauksensa.

XLV.

Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti, valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet, alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen, pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet, sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä, touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää, jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.