Part 13

Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä, kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan, vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä, aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi, Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli, — aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä, ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia; Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei osannut tuonlaista naista ymmärtää!"

Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa, vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.

— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna, kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla itselläni on usein senlaisia pistoksia...

— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.

Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä, ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan, sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita, hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä, korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella nenäliinallaan.

XL.

Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti Panschinin tulon.

Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli partaveitsi sivellyt.

— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina edeltä ilmoittamatta tulleet sisään.

Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella, kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve, ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan tekin taiteilija, _un ceonfrère_", — lisäten vielä hiljemmin: "_venez_!" — ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: _venez_! vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon. Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit, toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut, olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo.

— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, — huudahti Maria Dmitrijevna.

— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän kiireisen katseen. Istukaa.

Panschin rupesi kursailemaan.

— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä.

Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa.

— _Charmant_, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, _vous avez du style_, toistakaa.

Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen, kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään huuliensa tasalla. Panschin lopetti.

— _Charmant, charmante idée_ — sanoi hän tuntijan arvokkaalla vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain naisäänelle, mezzo-sopranolle.

— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen kirjoittanut, vaan väliaikoina... mutta laulatteko te?

— Laulan.

—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna.

Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin.

— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu _Son geloso_, tahi _Laci darem_, tahi _Mira la bianca luna_?

— Olen minä jo laulanut _Mira la bianca luna_, vastasi Panschin, mutta olen jo aikoja sitten unhoittanut.

— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.

Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä. He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen kaksi kertaa: _Mira la bianca lu... u... na_. Ääni Varvara Pavlovnalla oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti, mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman. Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään; hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään, — vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta; hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "_assez de musique comme ça_" [piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä ristiin. "_Oui, assez de musique_", toisti Panschin iloisesti ja rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan. Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen, puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen, ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia. Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja: George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti, vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea, mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen... mutta kummallinen asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä, ja silmänsä puhuivat.... mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, — on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut; hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi. Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista, siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen, hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia, sanoi puoli-ääneensä: "_elle n’a pas inventé la poudre, la bonne dame_" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän (onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "_je crois bien_!" [Minä luulen!]

Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.

— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.

— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.

— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, _en artiste consommée_.

— Tulkaapa tänne, _ma chère_, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.

Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt heti tahtoi ilmaista.

— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti.

Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani kätensä kauniisti yhteen.

— Te olisitte pelastajani, _ma tante_, sanoi hän surullisella äänellä, minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi minulle anteeksi antaa.

— Oletteko te... todellakin... alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana...

— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen... Vaan toisekseen, minä en tahdo puolustautua.

— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan leijonatar todellakin!"

— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle.

— Niin, minä en ole terve.

— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä ymmärrän teitä.

— Mitenkä?

— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.

Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.

— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.

Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan, lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: _au revoir!_ Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa. Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.

"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä että minä olen hiljainen mies... mutta mitä hän oikein nauroi?"

Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.

XLI.

Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa: suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta. Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö, jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen, rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa... Mitäs? tahtoisitko sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi, sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin poika perhosen jälessä..." Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä, samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita, kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä! matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan. "Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö minun lannistuman tähän... joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle). "Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä, niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu. Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti. "Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen, pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin..."

Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana samoin katsoen eteensä tielle.

XLII.

Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä. "Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni", ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja, kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin, mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa, hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla. Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.

— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin... jotenkin.

Lavretski istahti tuolille.

— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin, tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.

Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle; mutta ämmä ymmärsi hänet.

— Liisa... niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna, sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve. Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi? Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta ja soitosta.

— Millaisesta laulusta, tätiseni?

— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte, _tuetit_ pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun... Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset, kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.

— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut, vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.

— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista. Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan, onko se totta?

— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.

— Onko rahaa pyytänyt?

— Ei vielä.

— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko terve?

— Terve olen.

— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä... onko hän alhaalla?

— Alhaalla on.

— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on pannut? kyllä hän tietää.

— Tottelen.

Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui liikkumatta paikallaan.

Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.

— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä kirjani, kirjan mihin olet pannut.

— Millaisen kirjan, täti?

— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua kutsunut... No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?

— Eihän mitä.

— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään, soitetaanko taas?

— Ei, korttia pelaavat.

— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän puistoon jaloittelemaan. Mene.

— Eikä, Marfa Timofejevna...