Part 9

Sammutat lyhtysi, riisut tohvelisi -- hyvin porvarillinen tapa, joka kuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika milloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten isovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain _babush'it_ jaloissa tai avojaloin.

Nuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä ja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja suloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin korkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja koskettavat sitä hiljaa otsallaan.

Aziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli säilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.

Vieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot peittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä helmeillä koristetun oven raosta.

Suuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi astuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai kuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen uneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä täynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta, unettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä kynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa, jotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.

Tuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa. Huoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä päällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla ommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen, pieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita, joitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin ambrapalloihin.

Izeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä onkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia, keikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään _vanhan Turkin_ poikia, jotka on kasvatettu kullatuissa _yali'eissa_, piilossa tasa-arvon kivihiilen saastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä tapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.

Nuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla, loukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin turkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain satunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin tottumuksiinsa.

... Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia koukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä, "huolettavista moskovalaisista", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah on kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset kahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset, jotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat hopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä vilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan (kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.

Tarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä ainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.

Juodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta millään tavoin seuraavaan.

Vähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi, ja sekaantuvat hämärään uneen.

Izeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat unissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun kohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja huoneen rikkauden.

Ja huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.

Palvelijat tuovat _yatag'eja_, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat...

Aamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen rullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.

Izeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin, peseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä Englannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.

He polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.

Herääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin _Tuhannen ja yhden yön_ taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin likaisilla kaduilla ja basarien melussa.

55.

Kaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina armaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja selityksiä.

Synkin oli _bekdji'en_, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa, tuo kauhea: _Yangun var!_ pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa Stambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.

Ja sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan ennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja koska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!

Eräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä majassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät molemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven olevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita portaita tikarit ja _yagatan'it_ paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea kun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.

Mutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä, ettei epäilylle jäänyt sijaakaan:

-- _Setshan!_ (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.

Vanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia tappeluita.

-- _Tshoh setshan var zenin evde, Lotim!_ sanoi hän usein. (Talossa on paljon hiiriä, Loti!)

Senpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle _Kedi-bey'n_.

Kedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus, oli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä, koristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.

Aziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla kirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.

Tuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin ja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen opettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella rannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja kirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua rakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman lapsuutensa pientä toveria...

Sinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen nenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään kaikenlaista sopimatonta.

Aziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen kaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin surkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin pettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä purettaessa.

Tuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni saata unhottaa.

56.

_Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah!_ (Jumala vain on Jumala, ja Muhamed on hänen profeettansa!)

Joka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla, on tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan majaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan, koneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.

Nekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä samalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme sataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon kauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen lauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto, unettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy lähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko enää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti erottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän vanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita synkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen oikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.

Hän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen talossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean vartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.

Venhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta hän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan Kadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään, kätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin luulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja...

57.

... Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: -- olimme molemmat perin salaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun minä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.

Eyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli päätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:

-- Istu, Loti!

Ja me läksimme liikkeelle.

Azar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille, jotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan, romun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle kysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman mahdottoman talorähjän perältä.

Hän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon näköinen kreikkalainen.

Ahmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja piti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.

Vanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja -- hyvin vähän rauhoittava valmistus!

Hän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten opintojeni jäännösten avulla:

-- Näyttäkää minulle paikka.

Ja Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani, sydämen kohdalle.

58.

Tehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi taiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.

Vanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi uskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja piirustuksen tarkkuus huomattava.

Ja niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa näkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä piirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.

Muhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden merkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua iankaikkisuuteenkin.

59.

_Loti Plumkettille_.

Helmikuussa, 1877.

Oi, kuinka ihana yö se oli... Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!

Olin lähtenyt _Deerhound'ista_ kello kahdeksan.

Kun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin "heidän rouvansa" luona, ottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme kahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.

Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin päästäksemme.

Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on mukana.

Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme rauhallisemmin kotiin.

Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään! Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.

Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.

Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään valkoiseen vaippaan.

Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja minareetien terävät kärjet.

Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.

Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi... _hän_ oli siellä, hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin...

Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota _saapumisen onnea_, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken väsymyksen...

60.

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä; tulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin kaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja nimiämmekin myöten...

On maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine vuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni Aziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.

Kun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina, kulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska heidän suoniensa veri on sukua armaani verelle...

Hän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa syntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista, rantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten kanssa...

Tahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen lapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa muistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan sylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä aikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.

Olet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta, mitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä pienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka toiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko menneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi kädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa. Haluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä hienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua toinen toiseenne...

-- Aziyadé, sanoin, -- kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja puhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.

Aziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen sitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta poikkeamisia.

Mieleisimmät näistä tarinoista, missä _hodja't_ (noidat) näyttelevät suurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka ovat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi salaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.

-- Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit kuudentoista vuotias...

Voi!... Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo toisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat toiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen mielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle ennen Aziyadéa!

Toisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen vallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja, ja kaikki on mennyttä!

Olin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman: -- Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet toisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä suonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; -- sama maa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti. Ja kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!... Olen vielä hyvin nuori, enkä enää muista sitä.

Jos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai jonkun toisenko kanssa?

Kuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä hurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen ponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja elää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen asettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.

Uskomme melkein rakastaessamme aineettomaan, loputtomaan yhtymiseen. Mutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä tuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet ovat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen kuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka, olemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan kätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti erottavat hautamme, -- ja kukapa muistaisikaan, että olemme rakastaneet toisiamme?

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä. Tulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä meistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen piirrettyjä nimiämmekin myöten.

Nuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin haaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen hiljaisuudessa, -- se vain ei enää herätä meitä! -- -- -- -- --

61.

Jo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.

Sain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä ehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat vaatia lähetystön välitystä.

Retkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit, Riza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on matkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa tavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä kypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi. Paikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala Stambuliin.

62.

Lumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme vuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton saavuttaa.

Kuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni. Käännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni Nikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa kaupungeissa.

Tältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä luonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien kuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu kaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.

Nukumme _hana'issa_, nimettömissä hökkeleissä.

Mudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen _hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja karhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä täytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa nimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja kaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin pituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.

Ahmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu tuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja rampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.

Nousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa peseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.

63.

Seuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan). Olimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi suopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien väittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme kuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.

Ismidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja sijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita ja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen illalla edes lyhtyäkään käyttämällä.

Muistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun, jolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin kylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina ja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.

Me kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut. Perhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä ja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit on koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla katoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia talonomistajia avaamasta ikkunoitaan.

Orkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian hedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee kaukana suurta kaunista keilaansa.

64.

Ismidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen päivämatka, jolla sade yllättää meidät.

Karamussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa, lumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs Ismael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua _Zjeibek'iä_, aikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme odottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan likaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun passini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta kielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis täydelleen epäämätön effendi.

Nikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta, Aya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin sisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.

Aioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat loppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat aamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan paitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja nousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.

Ilolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet luonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue pieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja heiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.

65.

Aziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja kuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:

_Allah! Selamet versen Loti!_ (Allah! Suojele Lotia.)

Hän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui ruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka oli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.

-- Ota, Loti, sanoi hän. _Bau benden sana edie_. (Se on lahja sinulle.)

Se oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.

Jo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa veisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa. Hän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä; hänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä ja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle annettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa Eminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta säästöillään.

Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin, ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut, muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.

Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni...

66.

Oli säteilevä talviaamu, -- talvi on lempeä Levantissa.

Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja kullalla koristeltu.