Part 8

Eräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista. Sitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli yhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen välillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella olivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa pitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei heitä voitu nähdä tieltä.

Vain kolme porttia aukeni pitkän matkan päässä toisistaan palatsin muurissa, kolme harmaata marmoripalatsia, jotka oli suljettu kullatuilla ja koristetuilla rautaisilla ovipuoliskoilla.

Portit olivat muuten niin korkeat ja komeat, että voi aavistaa millaisia rikkauksia niiden takana piili.

Sotilaat ja mustat eunukit vartioivat noita kielletyitä käytäviä. Noitten porttien tyylikin näytti jo ilmaisevan, että kynnyksen yli oli vaarallista astua. Marmoriset pylväät ja korkokuvat, jotka oli kaiverrettu arabialaiseen malliin, oli peitetty oudoilla piirroksilla ja salaperäisillä kiemuroilla.

Valkea marmorinen moskeija kupuineen ja kultaisine puolikuineen nojasi tummiin kallioihin, joilla kasvoi villiä pensasaitaa. Olisi luullut, että haltijattaren taikasauva oli yhdellä iskulla loihtinut tuon lumivalkoisen rakennuksen maasta, jättäen tarkoituksella rauhaan sitä ympäröivän, karun ja raa'an luonnon.

Ohitseni kulkivat komeat vaunut, joissa oli kolme outoa naista: muudan näytti harvinaisen kauniilta läpinäkyvän harsonsa alla.

Kaksi heidän seurassaan ratsastavaa eunukkia ilmaisivat, että naiset olivat ylhäisiä.

Nuo kolme turkitarta käyttäytyivät hyvin sopimattomasti, kuten kaikki ylhäiset _haanum'it_, jotka eivät pelkää heitellä eurooppalaisille kadulla mitä rohkaisevimpia tai pilkallisimpia silmäyksiä.

Tuo kaunotar etenkin hymyili minulle niin suopeasti, että käännyin seuraamaan heitä.

Niin alkoi pitkä kaksituntinen kävely, jonka kuluessa kaunotar lähetti minulle avoimesta ikkunasta koko joukon sulavimpia hymyjään. Vaunut vierivät aikakyytiä, ja seurasin niitä pitkin matkaa, milloin edellä, milloin takana, hidastuttaen kulkuani tai nelistäen, päästäkseni ohi. Eunukit, jotka ovat peloittavia koomillisia oopperoissa -- katselivat menettelyäni hyväntahtoisesti, ja ratsastivat yhä paikoillaan, täydellisesti välinpitämättöminä.

Kuljimme Dolma-Baztsheen, Sali-Bazarin, Top-Haneen, Galatan meluavan kaupunginosan läpi, sitten pitkin Stambulin siltaa, surullista Phanaria ja mustaa Balataa. Nuo kolme naista pysähtyivät lopulta Eyoubissa, vanhalla turkkilaisella kadulla, ikuisen Oonakin edessä, joka oli loisteliaan ja synkän näköinen, ja laskeutuivat alas.

Kaunis Senika -- sain seuraavana päivänä tietää hänen nimensä -- kääntyi ennen kuin hän astui asuntoonsa, lähettääkseen minulle viimeisen hymynsä. Rohkeuteni oli viehättänyt häntä, ja Ahmet ennusti hyvin pahaa tästä seikkailusta...

43.

Turkkilaiset naiset, etenkin ylhäiset, pitävät hyvin halpana uskollisuutta, jota heidän tulisi osoittaa puolisoilleen. Eräänlaatuisten miesten tuima valvonta ja rangaistuksen pelko ovat välttämättömiä pidättämään heitä. Aina työttöminä, ikävän vaivaamina, haaremin yksinäisyyden fyysillisesti kiusaamina, saattavat he antautua ensimmäiselle vastaantulijalle -- palvelijalle, joka sattuu joutumaan heidän käsiinsä, heitä kuljettavalle soutajalle, jos hän on kaunis ja miellyttää heitä. Kaikki ovat hyvin uteliaita eurooppalaisiin nuoriin miehiin nähden, ja nämä käyttäisivät sitä kyllä hyväkseen joskus, jos he tietäisivät ja uskaltaisivat, tai pikemmin, jos heillä olisi suotuisa tilaisuus yrittääkseen. Asemani Stambulissa, turkinkielen ja tapojen tunteminen -- yksinäinen oveni, joka hiljaa kääntyi vanhoilla saranoillaan, -- olivat hyvin sopivia tällaisiin yrityksiin. Minun talostani olisi epäilemättä tullut, jos olisin tahtonut, haaremien joutilasten kaunottarien kohtauspaikka.

44.

Muutamaa päivää myöhemmin hyökkäsi myrskypilvi rauhaisan majani kimppuun; peloittava pilvi kulki minun ja sen välitse, jota en ollut lakannut rakastamasta. Aziyadé vastusti kaikin voimin hänelle esittämääni kyynillistä suunnitelmaa. Hän vastusti minua sellaisella tahdon voimalla, kyyneleenkään nousematta hänen silmiinsä, ja hänen äänensäkään värähtämättä, että hän oli voittaa minut.

Olin selittänyt hänelle, etten huomenna enää huolisikaan hänestä, vaan sallisin erään toisen tulla muutamaksi päiväksi hänen paikalleen. Käskin hänen palata sitten ja rakastaa minua tämän nöyryytyksenkin jälkeen, sitä muistamattakaan.

Hän tunsi tuon Senikan, joka oli kuuluisa haaremeissa seikkailuistaan ja häpeämättömyydestään, ja vihasi tuota olentoa, jolle Behidje-hanum syyti kirouksia. Ajatus, että tuo nainen karkoittaisi hänet, täytti hänen mielensä katkeruudella ja häpeällä.

-- Se on varmasti päätetty, Loti, sanoi hän. Kun tuo Senika tulee, on kaikki lopussa, enkä rakasta sinua enää. Minä olen sinun, ja sieluni kuuluu sinulle; saat tehdä tahtosi mukaan. Mutta silloin, Loti, on kaikki lopussa. Kuolen ehkä surusta, mutta en näe sinua milloinkaan enää.

45.

Mutta tunnin kuluttua, rakkauden voimasta, oli hän suostunut tuohon mielettömään sopimukseen. Hän lähti ja vannoi palaavansa, sitten kuin tuo toinen oli mennyt, ja minua miellyttäisi pyytää häntä takaisin.

Aziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka käveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi. Arabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin heidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä heidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut portaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön hiljaisuudessa.

Kuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.

Olin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään tuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota huumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella ei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin muurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä enää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa, kuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus tuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.

46.

Seuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen vastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli halunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui hyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, -- kuulumaton aika Stambulissa.

Hän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen _feredje'n_, johon hän varovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti alas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt. Tuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas puku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen epäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti. Hänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti huonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui. Erikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja teki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin vältellen.

Katselin Senika-hanumia...

Hän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet olivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään taaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta kauneudestaan.

Tulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi ripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt kauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan huoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa odottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä vastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili aistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin karkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen vuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän inhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen omistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta hänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.

Keskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin itseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella ollut voimaa voittaa sitä.

-- Rouva, sanoin turkinkielellä, -- kun tulee hetki, jolloin tuotatte minulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana), sallinette, että saatan teitä?

-- Kiitos, sanoi hän, -- minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen nainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin, pysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.

Astuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi, mikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä tarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.

Tyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään haittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei suinkaan ollut minun.

47.

Ahmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna kahdeksalta.

Hän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.

Tarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän päätti, kuten tavallista, että olin _tshok sheitan_ (hyvin ovela), ja istuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.

Kun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut, oli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi torua ja muistuttaa häntä.

48.

Lähetin Ahmetin Un-Kapaniin Kadidjan luo. Hänen oli ilmoitettava tuolle uskotulle apinalle, kuinka Senika otettiin vastaan, ja pyydettävä esittämään Aziyadélle anteeksipyyntöni ja toivoni, että Aziyadé jo samana iltana tulisi luokseni.

Lähetin samalla kolme lasta maalle tuomaan minulle vihreitä oksia ja ruohoja, narsisseja ja keltakukkia korittain. Tahdoin, että vanha talo tyttöni palatessa olisi entistä iloisemmassa juhla-asussa.

Kun Aziyadé sinä iltana tuli sisään johti hänet kukkamatto portilta huoneemme oven eteen. Varrettomat keltakukat peittivät permannon paksuna tuoksuvana mattona. Tuo suloinen tuoksu huumasi, ja portaita, joilla hän oli itkenyt, ei näkynytkään.

Hänen punaisesta suustaan ei kuulunut sanaakaan, eikä moitetta; hän vain hymyili kukkaset nähdessään. Hän oli kyllin älykäs heti ensi silmäyksellä huomaamaan, mitä ne sanoivat hänelle minun puolestani hiljaisella kielellään; ja hänen kyyneleitten ympäröimät silmänsä säteilivät syvää iloa. Hän asteli kukilla tyynenä ja ylpeänä kuin pieni kuningatar, joka taas astuu menetettyyn valtakuntaansa, tai kuin Apsara, joka kävelee intialaisten jumalien kukkivassa paratiisissa.

Oikeat apsarat ja oikeat hourit eivät varmasti ole kauniimpia, tuoreempia, sirompia ja viehkeämpiä.

Senika-hanumin tarina oli lopussa; sen tuloksena oli, että nyt rakastimme toisiamme entistä enemmän.

49.

Oli iltarukouksen aika muutamana talvi-iltana. Muezzini lauloi iankaikkista säveltään, ja me olimme sulkeutuneet salaperäiseen taloomme Eyoubissa.

Näen vieläkin rakkaan pikku Aziyadén istumassa lattialla punaisen ja sinisen kirjavalla matolla, jonka juutalaiset meiltä ottivat, -- suorana ja vakavana, silkkisiin aasialaisiin housuihin puetut jalat ristissä allaan. Hänen kasvoillaan oli tuo melkein profeetallinen ilme, joka oli suurena vastakohtana niiden suurelle nuoruudelle ja hänen ajatustensa lapsellisuudelle, ilme, jonka hän aina valitsi tahtoessaan saada minut käsittämään jonkun omista mietelmistään; ne nojasivat usein johonkin itämaiseen vertaukseen, jolla muka oli ratkaiseva ja eittämätön vaikutus.

-- _Bak, Lotim_, sanoi hän kiinnittäen syvät silmänsä minuun, -- _katsh tane parmak burada var?_

Hän osoitti kättään sormet harallaan,

(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)

Minä vastasin nauraen:

-- Viisi, Aziyadé.

-- Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole samanlaisia. _Bu, bundan bir partsha kutshuk_. (Tämä -- peukalo -- on paljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas, j.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)

Aziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä, joka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli päästä maalattu, kuten kaikki muutkin, _hinna'lla_, kauniilla oranssin punaisella.

-- No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään...

Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset, eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti rakastaisi minua aina.

-- Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme...!

Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää, joka lumosi hänen ajatuksensa.

Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt... Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan, -- rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.

-- _Sen kodja_, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) _ben kodja_ (minä tulen vanhaksi)...

Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan, pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi", mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.

-- _Zarar yok_ (mitäpä siitä), oli päätös. -- Mitäpä siitä, Loti, me rakastamme aina toisiamme.

50.

Eyoubissa helmikuussa 1877.

Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!

Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.

Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella, kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, -- kuulumaton tapaus Turkin aikakirjoissa, -- ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin rakkauden vuoksi.

Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen murhenäytelmäksi.

Se kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat saavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on Jumala...

... Aziyadé... Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset hänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut ristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän hämmästystä kuin rakkautta.

Hän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka vaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena albanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.

Ja sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon, häntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi niin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei arvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin tämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen, hakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi kai ihanaa olla noin rakastettu -- ja hitaasti oli hän liukunut rinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.

Hänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi voinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen jättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun valtaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli hän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten käsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa selkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja hilpeä lapsenmieli hänellä oli.

Hänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa hänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.

51.

Ja nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti kaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme mestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme, ja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä kuin unelta.

Istuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta keskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin tavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla kuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät -- voimatta vielä vaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.

Merkillisintä tarinassa on se, että rakastan häntä yhä. -- "Lapsellisen rakkauden pieni sininen kukka" on taas puhjennut sydämmessäni tuon nuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja jumaloin häntä...

52.

Eräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani talviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin viitisensataa henkeä ja paloruiskuja.

-- Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä

Minulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.

-- Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. -- Riennä, talosi palaa!

Tällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!

Lähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa, jonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle, niin rakkaasti.

Kansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana. Vanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua. Oli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin noituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja nyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö, joka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.

Lähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat rikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle oli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta Konstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi rasvaista kalkin sekaista mustaa vettä...

Tunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin turhaan "heidän rouvansa" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä iltana löytynyt.

Minun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan huoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin, jotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat synkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.

53.

Seuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat verrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone oli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että tulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin esineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina, mutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.

Ahmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa pesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat perin hullunkurisia.

Seuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja puhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota seikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja huoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.

Sinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla tarjottimilla oli nargilheita, _ratlo kum'ia_ ja kahvia; olipa soittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.

Ahmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut tämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset ja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.

Koska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää Britannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta odotellessani.

Tällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan käskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin tuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.

Näen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä vakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit, tuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli kuppeihin maslik'ia ja kahvia.

Minun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja noituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska olin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko talonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.

Turkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä onnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa menestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja uskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja kysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja kahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: -- vieraani eivät enää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta syrjässä.

-- Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on minun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen todellakin perin kallisarvoinen.

Tilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut vastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen mitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille katselijoille.

Sellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin syntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän jokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli päätetty mitään.

_Loppu ja opetus:_ -- En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan. Isäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt puoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.

Kun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan, hyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.

Tulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea selittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.

54.

Tuon paikan sisällys on unho... Kuka vain on sukeltanut sydämen valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää sieltä vain _olemattomuuden_.

(_Ferideddin Altar_, persialainen runoilija.)

Izeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä oli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine helyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.

Nuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon barbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani oli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen pauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.

Izeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta aamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja Izeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.

Izeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä sisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali tunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on _eski_, joka muistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä muinaisuuden leima on merkinnyt.

Raskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta cirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.