Part 7

Heidän "rouvansa" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta. Hän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän _asiansa_ pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän "rouvansa" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.

Heidän "rouvansa" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua vaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin turkkilaisena kujan kautta.

Heidän "rouvansa" oli italialainen.

34.

Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.

Eilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri pilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän ylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja niin on Turkki lain ulkopuolella.

Hauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan hyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin, vaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat ja rahvaan miehet... Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille kansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!... Siellä on oppinut, joka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia; jokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda olut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa politikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.

Ei pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin paljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.

35.

Tänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat virkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin tavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset, joitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin. Ja onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille miehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.

Kansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin tuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla, armenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä kuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat: "Meidän kristityt veljemme."

Suuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen valtakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa. Armenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon, sotaisen puheen:

"Effendit!

"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan. Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.

"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa! Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."

36.

Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa, kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.

Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: -- hän heitti ne yöllä parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä _kurban des paputshs_, tohvelien uhraamiseksi.

Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja, askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun kauniisti kumottaessa, _mahitadba_, saatuamme varmuuden, että kaikki nukkuivat ympärillämme, toimittaa _kurban_ ja sinkauttaa yksitellen ilmaan nuo tuomitut tohvelit.

Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan selkään?

Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli arvannut oikein, ja voittanut vedon.

Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.

37.

Onko tää loppu vai alku, Herra?

(Victor Hugo, _Chants du crépuscule_.)

Bosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä sotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja vapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja Egyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgian kentille lähetettäviksi. Meluisat torventoitotukset, hurjat huudot Allahin kunniaksi tervehtivät joka päivä heidän lähtöään. Turkki ei ole milloinkaan nähnyt niin paljon miehiä aseissa, niin päättäviä ja niin urheita miehiä. Allah tietää, mitä noista joukoista tulee!

38.

Enpä olisi antanut heidän ylhäisyyksilleen anteeksi heidän diplomaattista ilveilyään, jos he olisivat häirinneet elämääni.

Olen onnellinen saadessani olla tässä pienessä piiloisessa majassani, josta luopumista kerran jo pelkäsin.

On keskiyö, kuun sininen valo kulkee paperini yli, ja kukot ovat aloittaneet öisen kiekumisensa. Eyoubissa saa olla hyvin kaukana vertaisistaan, hyvin erikseen yössä, mutta samalla hyvin rauhassa. Minun on usein vaikea uskoa, että Arif-Effendi on sama kuin minä, mutta olen siksi väsynyt itseeni noiden seitsemänkolmatta vuoden aikana, jolloin olen itseni tuntenut, että mielelläni pidän itseäni jonakin toisena.

Aziyadé on Aasiassa. Hän on vieraisilla haareminsa mukana eräässä Ismidtin haaremissa ja palaa luokseni vasta viiden päivän kuluttua.

Samuel on luonani. Hän nukkuu lattialla yhtä rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän oli nähnyt päivällä, miten eräs hukkunut nostettiin maihin, ja se oli nähtävästi niin kauheasti peloittanut häntä, että hän varovaisuudesta kantoi patjansa ja peitteensä minun huoneeseeni.

Seuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät vapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin mielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin palveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on jotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta, jota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi sitäkin.

39.

Istuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla. Seurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden kohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa piippujemme savua.

Sulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä suippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain muutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa ympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.

-- Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, -- mitä teen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni humalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi minulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman tekevää (_Zarak yok_). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä lähdet, on Ahmetkin mennyttä.

Häntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.

-- Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet naimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean sinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin Stambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.

Lupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni hänen hoitoonsa.

Tuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän päähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä kului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin alkuperäisiin menettelytapoihin.

40.

_Plumkett kirjoittaa Loti'lle_.

Rakas ystävä!

Olen ollut teille kirjoittamatta vain sen takia, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa on tapani vaieta.

Mitäpä olisinkaan oikeastaan voinut kertoa? Että ajatukseni kohdistuivat kaikissa suhteissa vastenmielisiin asioihin, että rouva Todellisuus oli tarttunut minuun, -- syleily, josta on vaikea päästä irti, -- että viihdyin perin surkeasti meri- ja siirtomaaherrojen keskuudessa, että nuo salaperäiset taipumukset, myötämieliset siteet, jotka joskus yhdistivät minut läheisesti kaikkeen miellyttävään ja kauniiseen, olivat taittuneet.

Olen varma, että hyvin ymmärrätte tämän, sillä siihen tilaan olen nähnyt teidät vajonneena useammin kuin kerran.

Teidän luonteenne muistuttaa paljon minun luonnettani. Ja siitä saapi hyvästi selityksensä se suuri myötämielisyys, jota melkein heti alusta olen teitä kohtaan tuntenut. -- Selviö: Toisessa rakastaa enimmän itseään. Kun tapaan toisen itseni, seuraa siitä voimien lisääntyminen minussa. Näyttää siltä kuin molempien samanlaiset voimat liittyisivät toisiinsa, ja että myötämielisyys olisi vain halua, pyrkimystä tuota voimien lisääntymistä kohti, joka minusta merkitsee samaa kuin onni. Jos tahdotte, niin nimitän tätä: _Suureksi sympaatiseksi paradoxiksi_.

Puhun teille hiukan kirjallista kieltä. Huomaan, kyllä, että käytän dynamiikasta lainattua sanastoa, joka suuresti eroaa hyvien kirjailijoittemme sanavarastosta, mutta se ilmaisee oivallisesti ajatukseni.

Nuo myötämielisyydet tunnemme perin erilaisilla tavoilla. Te, soiton ymmärtäjä, sanokaapa, miten olette päässyt siitä selville? Mikä on sävel? Vain aistimus, joka herää meissä, kun ilma siirtää korvaamme ja sieltä kuulohermoihimme väräjävän liikkeen. Mitä aivoissamme tapahtuu? Tarkastakaapa tuota omituista ilmiötä: Te olette säveljakson vaikutuksen alainen, kuulette sointujakson, joka miellyttää teitä. Miksi se teitä miellyttää? Koska musikaaliset intervallit, joista tuo jakso syntyy, toisin sanoen, soivien ainesten värähdyslukujen suhteet ilmaistaan helpommin eräillä numeroilla kuin toisilla. Vaihtakaa numerot ja myötämielisyytenne ei enää herää; sanotte, ettei se enää ole musiikkia, vaan jakso toisistaan johtamattomia ääniä. Kuulette yhtäaikaa monta rinnakkaista ääntä, tajuatte vaikutelman, joka on onnellinen tai tuskallinen. Se johtuu numerosuhteista, jotka ovat ulkonaisen ilmiön suhteita teihin, tuntemiskykyiseen olentoon.

Teidän ja eräiden sointujaksojen, eräiden loistavien värien, eräiden valoisien kangastusten, eräiden viivojen ja eräiden muotojen välillä on todellista sukulaisuutta. Vaikkapa nuo sovinnaissuhteet kaikkien noiden eri seikkojen ja teidän välillänne olisivatkin liian monimutkaisia selvitettäviksi, kuten musiikin laita on, tunnette kumminkin, että ne ovat olemassa.

Miksi naista rakastetaan? Hyvin usein se johtuu vain siitä, että hänen nenänsä viivassa, kulmakarvojensa kaaressa, kasvojensa muodossa on jotakin, mikä vastaa jotakin tuntematonta teissä itsessänne, ja mikä mellastelee mielikuvituksessanne. Älkää sanoko vastaan; useimmissa tapauksissa ei rakkautenne johdu mistään muusta.

Sanotte, että tuossa naisessa on jokin moraalinen tenho, tunteen hienous, luonteen jalous, jotka ovat rakkautenne varsinaisina syinä... Voi, älkää millään tavoin sekoittako hänessä olevaa siihen, mitä teissä itsessänne on. Kaikki harhaluulonne johtuvat vain siitä, että laskette sen, mikä on vain teissä eikä missään muualla, sen hyväksi, mikä teitä miellyttää, ja pyydystätte naista, jota rakastatte, ja otatte ystäväksenne nerokkaan miehen. Olen ollut rakastunut Milon Venukseen ja erääseen Correggion nymfiin. Varmasti ei heidän keskustelunsa tenho ja halu vaihtaa ajatuksia vetänyt minua heidän puoleensa; ei, se oli fyysillinen sukulaisuus, ainoa antikin kansojen tuntema rakkaus, joka loi taiteilijoita. Nyt on kaikki tullut niin monimutkaiseksi, ettei enää tiedä mihin päänsä kääntäisi. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä ei enään ymmärrä mitään mistään.

Kaiken tämän jälkeen siirtykäämme määrittelemään teitä Loti. Kaikkien asioitten järjestyksen ja teidän välillänne on sukulaisuutta. Te olette luonteeltanne hyvin halukas taiteellisiin ja älyllisiin nautinnoihin, ja te saatte olla onnellinen vain kaiken sen keskellä, mikä saattaa tyydyttää sympatisia tarpeitanne, jotka ovat äärettömät. Paitsi näitä tunteita ei teitä varten ole onnea. Sen piirin ulkopuolella, joka voi hankkia teille näitä tunteita, olette te aina koditon raukka.

Ken kykenee tajuamaan nuo korkeamman laatuiset tunteet, joita suuri rahvas ei käsitä, niin häneen vaikuttaa hyvin vähän kaikki se, mikä ei sisälly hänen haluihinsa. Viehättävätkö hyvä päivällinen, metsästysretki ja kauniit tytöt sellaista, joka on vuodattanut ihastuksen kyyneliä runoilijoita lukiessaan, heittäytynyt suloisesti sulavan säveleen kuljetettavaksi ja uponnut unelmoimiseen, joka ei ole ajatusta, vaan paremmin sanoen hurmiota, jota mikään sana ei ilmaise? Ilahduttaako teitä jokapäiväiset kasvot, joilla kuvastuvat kaikki tyhmyyden vivahdukset, riemuitsetteko nähdessänne lyhyihin housuihin tai hännystakkeihin puettuja olentoja, koska kaikkea tuollaista näkee niin runsaasti liejuisilla kaduilla, likaisten seinien vierellä, näyteikkunoitten ja kauppojen luona.

Ne ahdistavat mielikuvitusta ja ajatus jähmettyy aivoissamme.

Minkä vaikutuksen tekee teihin ympärillänne olevien keskustelu, jolleivät teidän ja heidän ajatuksensa ole sopusoinnussa keskenään?

Jos ajatuksenne voittaisi paikan ja ajan, jos se käsittäisi maan koko pinnalla tapahtuvien seikkojen loppumattoman rinnakkaisuuden, maan, joka on vain aurinkoa kiertävä tähti, ja aurinko taas puolestaan erikoinen keskus avaruudessa, niin, jos ajattelette, että tuo ääretön rinnakkaisuus on vain hetki iankaikkisuudessa, joka taas on toinen äärettömyys, niin tuo kaikki näyttää teistä erilaiselta sen mukaan mille kannalle asetutte, ja näkökantoja on niin äärettömän paljon. Ajatelkaa, että kaiken tuon syy, kaikkien noitten asioitten sisin henki on teille tuntematon! Punnitkaa kiihkeästi mielessänne seuraavia ikuisia kysymyksiä: Mitä kaikki tämä on? Mikä olen minä tuon äärettömyyden keskellä?

Teillä on hyvä onni, jos teidän ei tarvitse olla ajatusten vaihdossa teitä ympäröivien ihmisten kanssa.

Heidän keskustelunsa ei liikuta teitä sen enempää kuin jos hämähäkki kertoisi, että hävittävä karja on tuhonnut osan sen verkkoa, tai rupikonna ilmoittaisi perineensä suuren kasan romua, jonka alla sen on hyvä mukavasti piileskellä. -- Eräs herra kertoi minulle tänään saaneensa huonon sadon ja perineensä maatilan.

Olette rakastanut ja rakastatte ehkä vieläkin. Olette tuntenut, että on olemassa aivan erikoinen elämä, olentonne aivan erikoinen tila, jonka hyväksi kaikki saa mielestänne aivan uuden ulkonäön.

Silloin tuntuu tapahtuvan aivan uusi ilmestys; luulisi syntyneensä toisen kerran, sillä silloin elää voimakkaammin ja toimii täydellisemmin. Kaikki ajatuksemme ja tunteemme heräävät ja virkistyvät kuin palavan viinan liekki, kun nestettä liikutetaan. (Tulevaisuuden kirjallisuutta!)

Lyhyesti, virkistytään, ollaan onnellisia, ja kaikki tämän onnen edellä ollut häviää jonkunlaiseen yöhön. Tuntuu siltä kuin olisi oltu autuaitten mailla, elettiin nykyiseen elämään verraten, kuten pieni lapsi nuoren miehen rinnalla. Niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat rakastuneena ollessa, saattaa kuvata vain juuri sillä hetkellä kuin ne tunnetaan, ja tällä hetkellä en varmasti tunne mitään sellaista. Ja kuitenkin innostun näitä ajatuksia liikutellessani, kiihdyn, pääni menee pyörälle ja ajatukseni menevät sekaisin.

Kuinka ihanaa onkaan rakastaa ja olla rakastettu, tietää, että valioluonne on ymmärtänyt teidät, että joku kantaa kaikki ajatuksensa ja kaikki teille, että olette keskusta, päämäärä, johon suhtautuen yhtä hienosäikeinen elimistö kuin teidän elää, ajattelee ja toimii! Tuollainen juuri tekee meidät vahvoiksi ja synnyttää nerokkaita miehiä.

Ja sitten tuo rakastetun naisen suloinen kuva, joka ehkä vähemmän on tosiseikka kuin mielikuvituksemme puhtain tuote, ja tuo sekoitus ruumiillisia, sielullisia, aistillisia ja henkisiä vaikutelmia, noita täysin kuvaamattomia, jotka saattaa palauttaa vain sellaista jo kokeneen mieleen, -- vaikutelmia, joita aiheuttaa omituisen salaperäisen mielleyhtymän välityksellä pieninkin rakastetulle kuulunut seikka, esimerkiksi kun kuulette hänen nimensä lausuttavan, kun näette sen vain paperille kirjoitettuna, ja tuhannet muut ylevät pikku tyhmyydet, jotka ehkä ovat parasta, mitä maailmassa on.

Ja ystävyys, joka on vakavampi, kiinteämpi tunne, koska se nojaa kaikkeen siihen, mitä meissä on korkeinta, oman itsemme puhtaasti älylliseen osaan. Mikä onni on voida sanoa kaiken tuntemansa sellaiselle, joka ymmärtää teitä _loppuun asti_, eikä ainoastaan _määrättyyn pisteeseen saakka_, sellaiselle, joka päättää ajatuksenne huulillanne olleella sanalla, ja jonka vastaus saattaa vuotamaan käsitevirran, ajatusaallon. Puoli sanaa ystävänne suusta ilmaisee enemmän kuin kokonaiset lauseet, sillä olette tottunut ajattelemaan hänen kansaan. Ymmärrätte kaikki häntä elähdyttävät tunteet ja hän tietää sen. Olette kaksi älyä, jotka lisäävät ja täydentävät toisiaan.

On varmaa, että se, joka on tuntenut kaiken tämän, ja joka ei tällaisessa onnistu, on hyvin surkuteltava.

Ei ystävyyttä, ei ketään, joka minua ajattelisi... Mitä hyötyä on ajatuksista, jollei ole kenelle ne ilmaisisi? Mitä hyötyä on lahjoista, ellei maailmassa ole henkilöä, jonka arvostelua pidän kaikkea muuta tärkeämpänä? Mitä hyötyä on sielukkuudesta sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärrä minua?

Annat kaiken mennä menojaan. Olet kokenut pettymyksiä, koet joka päivä uusia; olet nähnyt, ettei mikään tässä maailmassa ole kestävää, ettet voi luottaa mihinkään, kiellät kaiken. Hermosi ovat lamautuneet, ajattelet vain heikosti, oma minuutesi vähenee, siihen määrään, että yksin ollessa olet joskus kysymäisilläsi itseltäsi, valvotko vai nukutko. Mielikuvitus pysähtyy, ei rakenneta enää pilvilinnoja. Toivoa ei ole enää. Joudut kerskailemaan, puhut miehevästi monista asioista, joille nauretaan paljon silloin kun niille ei itketä.

Et rakasta mitään ja kuitenkin olet luotu rakastamaan. Et usko mihinkään, vaikka saattaisit ehkä uskoa kaikkeen, kelpasit kaikkeen ja nyt et kelpaa mihinkään.

Omistaa itsessään taipumusten liikavoimaa ja tuntea kasvavansa kieroon tunnekyvyn liikakasvua, tunteitten ylivuotavaisuutta, ja olla tietämättä, mitä niillä tekisi, se on kamalaa! Sellaisissa olosuhteissa elämä on jokapäiväistä kärsimystä, jota eräät huvitukset voivat hetkeksi lievittää -- kuten kaunoratsastajattarenne, odaliski Aziyadé ja muut turkkilaiset ilotytöt -- mutta niin lankeaa vain uudestaan, ja loukkaa itsensä pahemmin kuin ennen.

Siinä on teidän uskontunnustuksenne selitettynä ja kehitettynä. Ja teille kirjoittava hulluttelija on lisännyt sitä aikalailla.

Tämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen teitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä te olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.

Miksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka tappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä, temppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija, rakas Loti.

Tahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon: Ei ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on löydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn mukaan.

Toivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva tauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika. Olkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa itseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma lääkelaatikkonne. -- _Amen!_

Plumkett.

Puhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä puvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän

Plumkettinne.

41.

_Loti Plumkettille_.

Olenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä, ja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin tänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman onnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain kauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat kypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani katon, missä Aziyadé odotti minua.

Hiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni lukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne. Palvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen itselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi seraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien laulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä ilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden elämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen ystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.

Ei ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä vieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin luonani, niin _ystäväni_ eivät tiedä yhtään mitään asunnostani. Saarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät uteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.

Vain itämaalaiset, hyvä ystävä, _osaavat olla kotonaan_. Eurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle, asutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun esineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä tuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan kaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin... Ja kuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen, että nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy yhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan huomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä ikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka lapsena tarttui minuun yön lähestyessä.

Olen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo seitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon elänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa maanosissa.

On vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé vai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan tuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien voimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen kaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.

Mutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä, joka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa kaikkeen...

42.

Eräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas yksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja päivä oli koleahko kuin Britanniassa.

Kuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen jalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.